Kaksi elokuvaa monikulttuurisesta Suomesta

ALEKSI TUOMI

–

Bad Luck Love (2000)

Olli Saarelan vuosituhannen alussa ohjaama Bad Luck Love oli aikanaan kuin urbaani vastine vuotta aiemmin ilmestyneelle Häjyille, joka viimeistään aloitti kotimaisen elokuvatuotannon uuden taloudellisen kulta-ajan. Puukot ja peltomaisemat on korvattu pistoolein ja kerrostaloin, mutta meno pysyy silti pääosin samana. Elämän päähän potkimat miehet hosuvat puikoissa nytkin, ja toimintaa riittää kuin isossa maailmassa, vaikka hieman jalkapuoleksi tämä rikoskuvaus jääkin.

Katsoja johdatellaan väkivaltaiseen tarinaan heti avauskuvista lähtien. Nyrkkeilysäkkejä mäiskitään kuin hengenhädässä ja metrovaunut sinkoilevat luoteina ruudun laidasta toiseen. Kyyti vie syvälle alamaailmaan, aina pohjalla käryävään kadotukseen asti. Sekä käsikirjoittajan että leikkaajan työtahti on hengästyttävä. Reilun puolitoistatuntisen elokuvan ensimmäisen näytöksen läpi pyyhälletäänkin vauhdilla ja varsin sekavissa tunnelmissa.

Jorma Tommila murisee roolissaan huumehöyryisenä Alina, joka villisti koheltavan veljensä Pulun (Tommi Eronen) kanssa pyörittää hämäräbisneksiä Helsingin isompien gangstereiden siunauksella. Katuprostituoidulta näyttävää tyttöystäväänsä Inkaa (Maria Järvenhelmi) kovakouraisesti kouliva mies tappaa päihteiden yllyttämän mustasukkaisuuden vallassa naistaan janoavan rikollispomon (Kari Väänänen). Tiilenpäitä lukiessaan Ali saa kuulla Inkan synnyttäneen hänelle pojan. Neljä vuotta myöhemmin vankilasta vapautuu kristinuskon löytänyt mies, joka kotimatkalla pysähtyy toiveikkaana pesemään vanhat synnit harteiltaan. Uudelleensyntymän symboliikassa kylvetään hartaasti, alleviivausta pelkäämättä.

Saarelan visio monikulttuurisesta Helsingistä on lähinnä Amerikan suurkaupunkeja tai Pariisin ghettoja muistuttava betonihelvetti täynnä jengejä, huumeita ja hallitsematonta väkivaltaa. Mielisairautta ja köyhyyttä ruokkiva ympäristö nakertaa antisosiaaliset asukkaansa henkisesti ontoiksi ja hautaa jäljelle jäävät ihmisraakileet päihteiden alle. Alin etnisesti kirjava ystäväpiiri koostuu kaikenkarvaisista sivurooleista, mieliinpainuvimpana Arttu Kapulaisen katkokävellen näyttelemä rastapäinen nuorimies. Jengin vähäiset rahat tienataan varastetulla tavaralla ja aikaa tapetaan liimahuuruilla.

Perhe ei ole paljoa parempi. Kaatumatautisen ja päättömiä mongertavan velipojan lisäksi tästä pahojen, rumien ja hullujen kavalkadista löytyvät nuhjuinen ja alkoholisoitunut yksinhuoltajaäiti (Tarja-Tuulikki Tarsala) sekä Sulevi Peltolan tulkitsema talonmies, jonka työpäivät kuluvat kaistapäisten asukkien ja maahanmuuttajien paimentamiseen. Inka taas ei vaikuta ollenkaan turhan innostuneelta lapsensa isän kotiinpaluusta. Jotain onnenmurusia tästä kaikesta pitäisi kuitenkin saada revittyä.

Elokuvan Helsinki aiheuttaa klaustrofobisia tuntemuksia. Kaikessa kosmopoliittisessa eksotiikassaan pääkaupunkimme on sulkeutunut ja identiteettinsä kadottanut sementtirinki, jonka ainoa pakotie käy pankin ovien kautta – ja kukapa niitäkään köyhälle avaisi. Lähiöiden ulkopuolella sykkivään maailmaan ei juuri päästä kurkistamaan. Kulttuurisesti pirstoutunut moderni yhteiskunta tarjoaa kansalaisilleen vain rikollisuutta ja epätoivoa. Arjen lohdutukseksi riittävät Ostos-tv ja kartonki tupakkaa. Ahdistuksen kasvaessa voi pahinta tuskaa lievittää tiskinpesuainetta kittaamalla. Saarelaa ei voi ainakaan syyttää perisuomalaisesta köyhyyden romantisoinnista. Sen sijaan hänen inhorealisminsa lipsahtelee ajoittain huoletta puhtaan nihilismin puolelle. Elokuva hylkää vakavamielisen yhteiskuntakritiikin ja luo eräänlaisen pimeän fantasian, painajaismaisen peilikuvan nykypäivästä.

Rikollisuutta Saarela lähestyy kaksijakoisesti, kenties kompromissia hakien. Lähtökohtaisesti tuntuu päivänselvältä, ettei etnisesti hajaantuneesta, kulutuskulttuurin takataskuun unohtuneesta naapurustosta voi syntyäkään muuta kuin sekasortoista ja verenmakuista rinnakkaiseloa. Tämä viittaisi nykyaikaiseen käsitykseen rikollisuudesta puhtaasti yhteiskunnan eriarvoisuuden aiheuttamana vastareaktiona. Samaan aikaan Bad Luck Love tuntuu silti vetoavan perinteisempään – nyt jo hieman unohdettuun – tulkintaan rikollisen luonteen geneettisestä alkuperästä. Pulun epilepsiakohtaukset ovat osa synnynnäisten ongelmien vyyhteä, joihin lukeutunee myös hänen henkisten lahjojensa ilmeinen vajavaisuus. Ali on veljensä tavoin perinyt äitinsä päihderiippuvuuden, ja heidän nuorena kuollut isänsä vaikuttaa olleen jo varhain tietoinen poikiensa kohtalosta. ”Faijakin sanoi, että mua tehdessä on kusta lirahtanut joukkoon”, kuten Ali itse asian muotoilee. Nämä vaivihkaiset silmäniskun jäävät kuitenkin niin nopeiksi, ettei katsoja voi olla täysin varma niiden tarkoituksellisuudesta.

Ystävänsä surmasta äkääntynyt Ilkka Koivula pyörii piruna Alin pään yllä. Kilpaileva jengi on yhtä tärähtänyttä sakkia kuin päähenkilömmekin, mutta rasistisuudessaan tietenkin piirun verran keljumpaa. Aseita heilutellaan, paljon kiroillaan ja pienistä laupeuden hetkistä huolimatta katsoja tietää katastrofin odottavan heti nurkan takana. Väkivalta on tämän yhteisön ensisijainen ongelmanratkaisumetodi ja siihen turvaudutaankin hanakasti. Yhteenotot ovat nopeita ja raakoja.

Rujon näköinen ja pätevästi – joskin aavistuksen rauhattomasti – toteutettu Bad Luck Love turvaa ehkä hieman liikaa teknisesti kikkailevaan tyylittelyyn ja hukkaa sen vuoksi pinnan alla kytevät teemat, joista olisi paremmalla käsikirjoituksella saanut puhallettua huomattavasti mielenkiintoisemman elokuvakokemuksen. Kuvakerronta toimii, mutta kiroilusta ja viinanjuonnista koostuva henkilöhahmojen rakentelu on pitkästyttävää katsottavaa. Visuaaliseen ilmeeseen upotetusta ajasta ja vaivasta olisi voinut uhrata hitusen myös kirjoittamiseen. Hetkittäin päämäärättömästä ja kotimaiseen tapaan itsetarkoituksellisen rajusta dialogista kärsivä tarina onkin nyt vain keskinkertainen gangsterileffa menneiden sovituksesta.

Ali etsii epätoivoisesti synninpäästöä ja vannoo muuttuneensa, vaikka perhe ei ota todesta eikä Jumalaakaan tunnu kiinnostavan. Fyysinen kärsimys toimii Alin vapauttajana, ja tässä lähes katolista kuvastoa viljelevässä kerronnassa hän kääntää vihollisilleen toisenkin posken, arvattavan traagisin seurauksin. Saarela on luultavasti tarkoittanut elokuvansa jonkinlaiseksi kristilliseksi toivonkipaleeksi, mutta sen tarjoilema kuva uskonnosta ei juuri houkuttele. Anteeksiannosta maksetaan ehkä turhankin kova hinta, ja hengenmiehet näyttäytyvät lähinnä eksentrisinä helppoheikkeinä. Saarelan Lunastus-elokuvasta tuttu itseruoskinta puree tälläkin kertaa, mutta sen vastakappaleena herätelty uskonnollinen hurmos ei saa kaupungin kaduilla oikein tuulta alleen.

Päätös on lohdullisimmillaankin melankolinen. Armahdus ja moraalin ylläpitäminen ovat lopulta jokaisen omalla vastuulla. Menneisyyden piinatessa saa Pyhään Kirjaan nojailla kovin yksinäisenä. Karuselli jatkaa pyörimistään, mutta toivo herää aina uuden sukupolven myötä. Jumalten virnuillessa vesisateen läpi, jää yleisön pohdittavaksi, onko Alin jälkikasvu tuomittu kiertämään samaa kehää kuin isänsä.

–

Leijonasydän (2013)

Lukijalle ei varmasti tule yllätyksenä, että toisin kuin Saarelan elokuva, jonka yhteiskunnalliset kerrokset löytyvät lähinnä alitajunnan tasolta, on Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän rakkausdraamaksi puettu puhdasoppinen propagandafilmi. Jytkyn ja Halla-ahojen säikäyttämän liberaalin kulttuuriväen huolestunut vastaisku yhteiskunnassamme niin kovin äkkiväärään kasvavalle rasismille.

Teppo (Peter Franzèn) on yksinkertainen ja työttömäksi jäänyt uusnatsi, joka viettää aikaansa militantteja leikkivässä kaveriporukassaan. Mies rakastuu Laura Birnin näyttelemään tarjoilijattareen, mutta kuvio mutkistuu, kun käy ilmi, että naisella on tummaihoinen muslimipoika Rhamadhan (Yusufa Sidibeh), jonka isähahmoksi Teppo ensikakistelun jälkeen kuitenkin lupautuu. Konfliktihan siitä syntyy, kun molemmat yrittävät päästä yli ennakkoluuloistaan. Poikaa pitäisi vielä piilotella heikkohermoiselta veljeltä (Jasper Pääkkönen) ja maahanmuuttajista mesoavilta ystäviltä.

Karukoski kohtelee nationalistejaan hellyttävän odotetusti. Vaikka tosielämän radikaalin ja traditionalistisen oikeiston kansainvälisesti tunnetut hahmot ovatkin usein akateemikkoja, tiedemiehiä ja taiteilijoita, elävät kaikki epäilyttäviä mielipiteitä omaavat liberaaleissa mielikuvituksissa nyt ja ikuisesti pelkkinä pilottitakkeihin sonnustautuvina, vesikauhuisina taulapäinä, jotka suu vaahdoten metsästävät korttelin lähintä neekeriä saadakseen kyltymättömän, rotuvihaisen verenhimonsa tyydytettyä. Filosofointia ei harrasteta sen kummemmin henkilöhahmojen kuin ohjaajankaan toimesta. Jengin ideologia kiteytyy lumivalkoiseen Suomeen, ja eihän sellainen nykymaailmassa tietenkään käy.

Karukoski maalaa nolostuttavan yksiulotteista kuvaa käsi ojossa mölyävistä päähenkilöistään, joita saavutaan oikein Ruotsista asti kiittelemään afrikkalaisten nakkikioskin kaatamisesta. Ei voi välttyä siltä ajatukselta, että tässä on kaikki, mitä Karukoski oman liberaalin maailmankuvansa vastustajissa suostuu näkemään. Tämän saman epä-älyllisen siniristilipun alle mahtunevat niin Kälviän skinheadit, Euroopan oikeistopuolueet kuin nk. uuden oikeiston kaltaiset traditionalistiset liikkeetkin. Kunnia, veljeys ja isänmaallisuus näyttäytyvät neutraalisti käsiteltyinä hyväksyttävinä, mutta arkaaisuudestaan johtuen aina (totta kai) potentiaalisesti vaarallisina arvoina, jotka voivat koska tahansa syöstä varomattoman yksilön soveliaisuuden reunan yli kohti kansanmurhaavaa hulluutta.

Leijonasydän toistaa tarkkaan opeteltua mantraa siitä, kuinka maahanmuuttajien sopeutumisongelmat rikoksineenkin ovat loppujen lopuksi vastaanottajamaan matalaotsaisten rasistien aiheuttamia. Toki tätä syyllistämistä lievennetään Rhamadhanin ennakkoluuloihin sortuvalla tummaihoisella isällä (Jani Toivonen), mutta hänenkin pinnan alta esiin raaputettu vihamielisyytensä on oikeutettua, provokaatiosta syttynyttä. Sillä eihän pakolaisen osa ole helppo, kun suvaitsevaisissa painajaisissa monikulttuurisen Suomen yhtäaikainen rakenteellinen rasismi ulottuu peilinkirkkaana aina koululaitokseen ja virkavaltaan saakka. Siinä missä Saarela kuvasi modernin Suomen amerikkalaisena sosiaalisen syrjäytymisen kautta, tekee Karukoski saman yhteiskunnallisen syyllistämisen keinoin. Vastuu maailman pahasta on meidän.

Leijonasydämen roolisuoritukset, kuvaus ja tuotanto ovat kaikki laatutyötä, mutta käsikirjoitus etenee puuduttavan ennalta-arvattavasti. Tietenkin rakenne ja juonikuviot on poimittu rapakontakaisista elokuvista, mutta ihan kaikkiin kliseisiin ei silti olisi tarvinnut astua. Vapautumisen teemoihin kompuroidaan tässäkin, ja kuten Bad Luck Lovessa, myös Leijonasydämessä veljesten sielut puhdistuvat väkivallan kautta.

Päähenkilön opiskeltua tarpeeksi elämänkoulua puoliverisen kasvattinsa kanssa ja ruoskittua itsensä viimein ideologiseen parannukseen, elokuvan alentuvan ja infantiilin sanoman pitäisi avautua tolloimmallekin katsojalle: Kaikki negatiivinen asennoituminen liberaalia, monikulttuurista yhteiskuntaa kohtaan – eli rasistiseksi ja täten moraalittomaksi luokiteltava maailmankatsomus – perustuu ainoastaan yksilön omiin psykologisiin traumoihin ja vääriin ennakkoluuloihin ilman mitään rationaalista päättelykykyä tai varteenotettavaa todellisuuspohjaa. Primitiiviset ja ilkeät mielipiteet paranevat rakkaudella ja säännöllisesti tarjotuilla suvaitsevaisuuskylvyillä. Jos eivät, on tauti kuolemaksi.

Näin elokuvan juntti-Suomelle kieltään naksutteleva, hyvistä ihmisistä koostuva yleisö voi poistua teatterista huojentuneen kiitollisena omasta valistuneisuudestaan ja päivitellen toivoa, että kunpa nuo nurkkakuntaiset pulliaisetkin oppisivat katsomaan maailmaa avarammin, niin tämän alati tihenevän, monikulttuurisen havumetsän ongelmat olisivat jo tipotiessään.

–

–

Aleksi Tuomi on journalismin opiskelija ja entinen sivutoiminen underground-muusikko.