SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Stalinin muotokuva (katkelma)

TIMO HÄNNIKÄINEN

Kirjoitus on alkukatkelma laajasta esseemuotoisesta tutkielmasta, joka ilmestyy kirjana ensi vuonna. Teos käsittelee eri kulmista Stalinin persoonaa, politiikkaa ja perintöä. Ajatus Stalinista kirjoittamisesta oli muhinut mielessäni pitkään, mutta lopullisen sysäyksen projektin aloittamiselle antoi Ukrainan sodan syttyminen. Sodan myötä stalinismin ajan menettelytavat ovat tehneet näyttävän, shokeeraavan paluun kansainväliseen politiikkaan. Kirjan perustana ovat oma parikymmenvuotinen Stalin-harrastukseni ja eri historioitsijoiden esittämät näkemykset. – T. H.

Kotini vessan oven sisäpuolelle on kiinnitetty Stalinin muotokuva. Korkeudeltaan 40-senttisen ja leveydeltään 30-senttisen öljyvärimaalauksen on tehnyt kuvataiteilija Rasmus Nora. Idea tauluun syntyi 2000-luvun alkuvuosina, jonakin niistä lukemattomista illoista jotka vietin hänen kanssaan oluttuopin tai viinilasin ääressä. Poukkoileva keskustelu siirtyi Stalinin aikaan Neuvostoliitossa, ja Rasmus teki havainnon, joka oli samanaikaisesti itsestäänselvä ja valaiseva: Stalinista ei ollut olemassa ainuttakaan realistista muotokuvaa. Kaikki hänen siihen mennessä näkemänsä olivat olleet sosialistisen realismin tyyliopin mukaisia: kiiltokuvamaisia, siistittyjä, kohdettaan imartelevia. Jos Ilja Repin tai joku muu venäläisen realismin vanha mestari olisi ehtinyt maalata Stalinin, tulos olisi varmasti ollut kovin erilainen.

Havainto jäi askarruttamaan minua, ja kehotin Rasmusta tekemään itse Stalin-potretin. Ongelmaksi muodostui sopivan mallivalokuvan löytäminen. Kuten aikalaismaalaukset, viralliset valokuvatkin olivat asetelmallisia ja pönöttäviä, puhumattakaan siitä että niistä oli retusoitu pois rokonarvet ja muut vähemmän mairittelevat yksityiskohdat. Säilyneistä epävirallisista kuvista ei löytynyt ainuttakaan muotokuvan malliksi soveltuvaa.

Puoluekokouksessa 1936.

Lopulta Rasmus päätyi kuvaan, jonka löysi minulta lainaamastaan valokuvateoksesta Venäjän vuosisata. Se on laaja yhteiskuva, jossa Stalin istuu puoluekokouksen osanottajien kanssa vuonna 1936, yllään tavanomainen sotilastakki. Kuvalle tuo omanlaistaan painoarvoa se, että mukana olevista henkilöistä vain yhdeksän oli Stalinin lisäksi hengissä kahden vuoden kuluttua kuvan ottamisesta. Stalinin kanssa etummaisessa tuolirivissä istuvista puhdistettiin vain Mihail Tuhatševski, mutta taaemmissa riveissä harvennus oli drastinen. Koko muu huone tyhjeni Malenkovia, Bulganinia ja Stasovaa lukuunottamatta.

Valmiin maalauksen Rasmus lahjoitti lopulta minulle, kun muutin uuteen asuntoon syksyllä 2006. Sen väripaletti on tumma, diktaattori on eristetty puolueväestään tummanvihreän ja ruskean sävyjen hallitsemaan abstraktiin tilaan. Stalinin kasvojen uurteisuutta ja arpisuutta on korostettu. Erityisen huomion arvoista on kuitenkin hänen ilmeensä sulkeutuneisuus. Useimmissa valokuvissa Stalinin katse on eloisa, jopa pistävä, mutta maalauksessa se on samea. Hän katsoo aavistuksen verran alaviistoon, kuin olisi mietteissään. Vaikka viikset peittävät suun melkein kokonaan, syntyy vaikutelma kyynisestä hymynkareesta.

Maalauksen esittämää miestä selvästi painavat määrittelemättömät vaivat ja tuskat. Hänen olemuksessaan on jotain rujoa, mistä hän on kärsinyt koko ikänsä. Asia käy oikeastaan vielä selvemmäksi alkuperäisessä valokuvassa, jossa Stalin peittää lapsuudessa vammautunutta ja osittain surkastunutta kättä terveellä kädellään. ”Teräsmies” tunnetusti vältti paljastamasta mitään heikkouden merkkejä julkisuudessa. Mutta maalauksessa hänet on kuvattu rintakehästä ylöspäin ja piina on ladattu hänen ilmeeseensä. Toisaalta myhäilevä hymyntapainen vihjaa, että hyvityksen hetki on käsillä. Vihollisille kostetaan ja maailma lankeaa hänen jalkojensa juureen.

Kuva on luotaantyöntävä ja vetoava samanaikaisesti. Ei välttämättä tarvitse edes tietää Stalinin järjestämistä verilöylyistä todetakseen, ettei haluaisi tuntea tuota miestä. Pahansuopuus on niin outoa ja käsinkosketeltavaa. Toisaalta välittyvässä tunnetilassa on jotain useimmille tuttua: minua on väheksytty pitkään, minulle on naurettu selän takana, minua on piinattu sairauksilla ja loputtomilla tyhjänpäiväisillä töillä, mutta aivan pian minä näytän, tuskin edes aavistatte vielä mutta siitä hetkestä tulee hirmuinen… Kostonhimo saattoi olla Stalinin inhimillisin piirre.

Koston ajatukset todennäköisesti pyörivät Iosif Stalinin mielessä vuonna 1936 hänen valmistautuessaan puhdistamaan puoluekoneiston vähäisintäkin vieteriä ja liipotinta myöten. Hän oli jo voittanut vastustajansa, mutta voitto täydellistyisi vasta heidän fyysisen hävittämisensä myötä. Mutta muotokuva ei ole pelkkä kommentaari tietystä historiallisesta tilanteesta. Siihen on tarttunut jotain Stalinin perimmäisestä mysteeristä. Mikä oikeastaan oli häntä ajava pimeä vimma? Etsiessäni vastausta olen lukenut melkein kaikki suomeksi julkaistut yleisesitykset Stalinin elämästä ja niiden lisäksi pinon vieraskielisiä elämäkertoja. Niiden lähestymistapa on vaihdellut Edvard Radzinskin mielikuvituksellisesta draamallisuudesta Oleg Hlevnjukin ja Stephen Kotkinin pidättyväiseen ja pedanttiin tosiseikkojen kampaamiseen.

Jotkut Stalinin toimista ja ratkaisuista olivat niin kummallisia ja pöyristyttäviä, ettei 1900-luvun diktatuurien historiasta löydy niille kunnollista vertailukohtaa. Hitler on häneen verrattuna helposti ymmärrettävä, jopa tylsä. Hitler oli saksalaisen romantiikan tuote, sekoitus Faustia ja nuorta Wertheriä, eikä kovin arvoituksellinen kun tiedostaa hänen pohjimmaisen itsetuhoisuutensa. Hitler luultavasti halusi enemmän komeaa tuhoa, Götterdämmerungia, kuin loistavaa voittoa. Stalin puolestaan ajoi monta kertaa itsensä ja valtakuntansa kuilun partaalle, mutta onnistui aina peruuttamaan ajoissa. Hän ei päättänyt päiviään palavan kaupungin ympäröimässä bunkkerissa, vaan tsaarien imperiumia suuremman valtapiirin suvereenina johtajana.

Stalinin arvoituksellisuus juontuu osin siitä, että hän editoi itse onnistuneesti pois suuren osan menneisyyttään. Ei ole aina selvää, mitä hän tahtoi peitellä. Ei esimerkiksi tiedetä, miksi hän muutti virallisen syntymäaikansa vuotta todellista myöhemmäksi. Yhtäältä monia hänen elämänvaiheitaan ympäröivä sumu, toisaalta hänen todellisten rikostensa massiivisuus on välillä johtanut hänen häijyytensä paisutteluun. Stalin ei luultavasti murhauttanut Sergei Kirovia. Hän ei luultavasti kieltäytynyt toisen maailmansodan aikana vaihtamasta vangiksi jäänyttä poikaansa saksalaiseen kenraaliin. Ei ole päteviä todisteita, että hän olisi toiminut tsaarin poliisin kaksoisagenttina puolueen maanalaisen toiminnan aikana. Tällaisten huhuina alkaneiden tarinoiden sulautuminen osaksi historiankirjoitusta on ymmärrettävää, mutta ilmeisen tarpeetonta, kun kovaan todistusaineistoonkin nojaavissa seikoissa on kauhukertomuksen ainekset.

Moni tyranni kehittää vallassa ollessaan pakkomielteen johonkin arkiseen mielihyvän lähteeseen: seksiin, ruokaan, loisteliaisiin asumuksiin, taiteen keräilyyn. Tämä tekee tyrannista jos ei siedettävämpää, niin ainakin inhimillisesti samaistuttavamman. Stalinista ei tällaisia heikkouksia löydy. Hän ei ollut yhtä askeettinen kuin aseksuaalinen ja raitis Hitler, mutta dekadenttia nautiskelijaa hänestä ei saa. Hän juopotteli ajoittain, mutta venäläisellä mittapuulla hänen alkoholinkäyttönsä oli kohtuullista. Tavaramerkiksi muodostuneesta piipunpoltosta hän luopui terveyssyistä vähän ennen kuolemaansa. Hän oli kaksi kertaa naimisissa ja joidenkin lähteiden mukaan makasi taloudenhoitajattarensa kanssa, mutta mikään ei viittaa kummoisiin naisseikkailuihin. Hän ei rakennuttanut itselleen prameita palatseja Ceausescun tyyliin.

Stalinilla oli vain yksi kaiken ylittävä pakkomielle: neuvostoimperiumin suuruus. Suuruus tarkoitti valtion ulkoista laajuutta ja sen sisäisen järjestyksen rikkumattomuutta. Stalinin valtakauden loppuvuosina kaikki eivät rakastaneet häntä, mutta kaikki varmasti pelkäsivät häntä kotimaassa ja useimmat ulkomaillakin. Hänen asemansa kommunistisen maailman johtajana oli kiistaton, vain Jugoslavian Tito rohkeni vastustaa sitä. Neuvostoliitto oli ydinasevaltio, jonka armeija oli maailman suurin. Stalin oli tuhonnut ensin todellisen opposition, sitten potentiaalisen ja lopulta kuvitellun. Hänen salainen poliisinsa valvoi kaikkea julkisesta sanasta yksityisiin keskusteluihin.

Venäläinen historioitsija Oleg V. Hlevnjuk on kirjoittanut Stalinin valtioihanteesta:

Stalinin maailmankuvassa bolševikkien luoma valtio oli absoluuttinen, ehdoton. Kaikki elämä oli täysin ja ehdottomasti valtiolle alisteista ja sen korkein personifikaatio oli puolue ja sen johtaja. Henkilökohtaiset edut tunnustettiin vain siinä määrin kuin ne voivat palvella valtiota, jolla oli kiistaton oikeus vaatia ihmisiltä mikä tahansa uhraus, muun muassa henki. Valtion toiminnassa ei ollut rajoituksia eikä se voinut koskaan olla väärässä, se edusti historian edistyksen äärimmäistä totuutta. Mikä tahansa hallituksen toiminta oli oikeutettua sen tehtävän suuruuden vuoksi. Valtion virheitä ja rikoksia ei ollut olemassa; oli vain historiallista välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä – tai joissain tapauksissa uuden yhteiskunnan rakentamisen kasvukipuja.

Tällaisessa yhteiskuntamallissa on jotain hyönteismäistä. Kuten muurahais- tai ampiaispesä, se tuottaa uusia työläis- ja sotilassukupolvia toisensa jälkeen ja kasvaa vuosi vuodelta suuremmaksi. Se ei sisällä yksilöitä eikä yhteisöjä, ei minkäänlaisia eturistiriitoja, mutta on hermoston tavoin hierarkkisesti järjestynyt. Se on vaikuttava rakennelma, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin itsensä ylläpitäminen.

Melkein itsestään herää kysymys, uskoiko Stalin marxilaisen ideologiansa humanistisiin ja utooppisiin puoliin, vai olivatko ne hänelle vain sitä kuuluisaa oopiumia kansalle? Olettiko hän todella, että tämä ehdoton ja kyseenalaistamaton valtio joskus kuihtuisi pois ja antaisi tilaa itseohjautuvalle yhteiskunnalle, jossa jokainen työskentelisi kykyjensä mukaan, saisi tarpeensa mukaan ja käyttäisi runsaan vapaa-aikansa itsensä toteuttamiseen?

Oma veikkaukseni on, että marxilaiset ihanteet kyllä vaikuttivat jossakin Stalinin mielen perukoilla. Mutta niihin oli sekoittunut vanhaa venäläistä itsevaltiutta ja suurvaltaimperialismia, joita Stalinilla itsellään ei ollut vaikeuksia sulauttaa kokonaisuuteen. Terrorivuonna 1937 hän sanoi muille puoluejohtajille, että Venäjän tsaarit olivat tehneet yhden hyvän asian: ”He loivat valtavan valtion, joka ulottuu Kamtšatkalle asti. Me olemme perineet sen valtion.” Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton olemassaolon oikeutti hänen mielessään ennen kaikkea sen suuruus ja mahtavuus.

Elämää suurempi valtio – tämä oli kolossaalisessa yksinkertaisuudessaan Stalinin suuri unelma, jonka eteen mikään uhraus ei ollut liian suuri. Hän samaisti itsensä tuohon valtioon: se oli hänen luomuksensa, se oli hän itse. Siksi hänen oli luotava itsestään kuva sotataidon, lingvistiikan, perinnöllisyystieteen, taiteiden, ylipäätään kaikkien erikoisalojen suvereenina asiantuntijana. Ja ennen kaikkea hänen oli annettava ymmärtää, että hän oli kaikkialla läsnä.

Mutta unelman mukana tuli pelko. Koko valtakautensa ajan Stalin pelkäsi vainoharhaisesti salamurhan uhriksi joutumista, ja mitä häikäilemättömämmin hän toimi, sitä suuremmaksi pelko kävi. Hän matkusti salaisesti, hänen ateriansa koemaistettiin, hänen jokaiselle vieraalleen tehtiin ruumiintarkastus, panssarivaunu seurasi häntä hänen kävellessään puistossa tyttärensä kanssa. Koska valtio ruumiillistui hänessä, se myös kuolisi hänen mukanaan ellei hän ehtisi muovata sitä täydelliseksi. Erityisesti Stalin pelkäsi kuolevansa nukkuessaan. Siksi hän työskenteli yömyöhään ja kävi nukkumaan vasta kun ei väsymykseltään enää kyennyt jatkamaan. Tätä tapaa hänen alaisensa erityisesti inhosivat, sillä heidät saatettiin kutsua johtajan puheille mihin kellonaikaan tahansa.

Ehkä juuri kuolemanpelko on se, joka painaa ja jäytää maalauksen Stalinia. Ehkä juuri se samentaa hänen katseensa ja saa hänet näyttämään määrittelemättömän vanhalta. Terrorille perustuva järjestelmä oli peilikuva Stalinin omasta pelosta, joka varjosti hänen suurimpiakin voittojaan.

***

Ennen tyrannin elämän varhaisvaiheisiin perehtymistä sitä helposti olettaa, että hän vietti kasvuvuotensa kellariin kahlehdittuna ja rottien kanssa raaoista lihakimpaleista taistellen. Mutta monista psykoanalyyttisistä ja keittiöpsykologisista spekulaatioista huolimatta Stalinin lapsuudesta ei löydy oikeastaan mitään, mikä selittäisi hänen myöhemmän kehityksensä.

Iosif Vissarionovitš Džugašvilin lähtökohdat eivät toki olleet ihanteelliset. Hänen alkuunsa hyvin pärjänneestä suutari-isästään tuli väkivaltainen juoppo, joka hylkäsi perheensä. Äiti ja poika elivät köyhyydessä ja joutuivat muuttamaan lukuisia kertoja. Yhdessä vaiheessa Iosif asui lyhyen aikaa isänsä luona ja työskenteli tämän kanssa tehtaassa. Isorokko arpeutti hänen kasvonsa ja vasen käsi ruhjoutui hänen jäätyään hevoskärryjen alle. Koulussa poika oppi varhain käyttämään nyrkkejään yhteenotoissa ikätoverien kanssa.

Lapsuudenkuva vuodelta 1892.

Mutta tämä on vain yksi puoli tarinasta. Aineellisten puitteiden ankeudesta huolimatta Jekaterina-äiti huolehti poikansa koulunkäyntimahdollisuuksista. Varhain kotoa lähteneen isän korvasivat sukulaiset ja paikallisyhteisö, joilta perhe sai apua hankalissa tilanteissa. Jekaterinan antamat selkäsaunat eivät olleet tavattomia tuon aikaisessa työväenluokkaisessa kasvatuksessa, eivätkä mitätöineet hänen omistautumistaan ja huolenpitoaan. Koulu- ja katutappelut olivat 1800-luvun Georgiassa pikemminkin kansanhuvia kuin merkki sosiaalisesta syrjäytymisestä. Ajoittaisesta rähinöinnistään huolimatta Iosif (tai georgialaisittain Ioseb) pärjäsi koulussa hyvin ja osoitti selvää lahjakkuutta luovissa aineissa. Hän maalasi, osallistui draamakursseille, lauloi kuorossa ja kirjoitti runoja. Pääsy Tbilisin pappisseminaariin vuonna 1894 oli huomattava onnenpotku niin vaatimattomista oloista tulleelle pojalle. Missään myöhemmässä elämänvaiheessaan Stalinin ei tiedetä osoittaneen erityistä katkeruutta vanhempiaan tai kotiolojaan kohtaan.

Luonteensa ja lähtökohtiensa perusteella Stalinista olisi voinut tulla melkein mitä vain, pikkurikollisesta pappiin tai valtion virkamieheen. Hyviä vertailukohtia ovat hänen myöhemmin ihailemansa Iivana Julma ja Pietari Suuri, joiden lapsuus oli kaikilla mittapuilla traumaattinen. Iivanan äiti myrkytettiin pojan ollessa kahdeksanvuotias, ja tulevaa hallitsijaa kasvattaneet pajarit pakottivat hänet elämään palatsissa kerjäläisenä. Pienen Iivanan kerrotaan huvitelleen heittämällä kissoja ja koiria alas Kremlin rakennusten katoilta. Pietari Suuri joutui seuraamaan pienestä pitäen hovin valtataisteluja. Vähän sen jälkeen kun hänet oli kymmenvuotiaana kruunattu tsaariksi, hän joutui näkemään äitinsä sukulaisia ja ystäviä seivästettävän. Iivana ja Pietari kasvoivat pelon, juonittelun ja julmuuden ilmapiirissä. Poikaikäistä Stalinia mikään ei puolestaan näyttänyt valmistavan hänen myöhemmin toimeenpanemiinsa joukkomurhiin.

Paljon on spekulotu sitä, oliko Stalinin elämässä jokin ratkaiseva käännekohta, jonka jälkeen hänen humaanit piirteensä sammuivat ja hänestä tuli tyystin piittaamaton ihmiselämää kohtaan. Jotkut ovat ehdottaneet sellaiseksi hänen ensimmäisen vaimonsa Jekaterina Svanidzen kuolemaa pilkkukuumeeseen vuonna 1907. Eri lähteiden mukaan Stalin oli ollut surun murtama, heittäytynyt hautajaisissa arkun päälle ja sanonut vanhalle ystävälle: ”Tämä olento pehmitti kivisen sydämeni. Hänen myötään kuolivat viimeiset lämpimät tunteeni ihmisiä kohtaan.”

Voi olla houkuttelevaa nähdä Stalin kauhuromanttisena hahmona, eräänlaisena Heathcliffinä, jonka kohtalon iskut suistavat lopullisesti vihan ja kostonhimon valtaan. Mutta puolison kuolema tuskin varsinaisesti muutti mitään hänen luonteessaan. Todennäköisemmin hän sen myötä vain hyväksyi tunnekylmyytensä, jota oli aiemmin kummastellut ja häpeillyt. Itsestä riippumaton henkilökohtainen tragedia antoi hänelle luvan olla niin julma kuin hän oli oikeastaan aina halunnutkin. Se oli Stalinille vapautumisen hetki.

Tunnekylmyys tosiaan oli yksi Stalinin leimallisimmista luonteenpiirteistä. Hänellä oli tapana pyytää vartiopäällikköään esittämään pilakuvaelmaa Grigori Zinovjevin teloituksesta ja hän oli aina tikahtua nauruun sen aikana. Välinpitämättömyys toisten kärsimyksiä kohtaan toistuu monissa tunnetuissa anekdooteissa, ja se ulottui perhepiiriin saakka. Jakov Džugašvilia, poikaansa ensimmäisestä avioliitosta, hän kohteli aina häijysti, ja kun Jakov oli tehnyt epäonnistuneen itsemurhayrityksen pistoolilla, isä kommentoi: ”Hah! Ei osaa edes ampua.” Ensimmäisen vaimonsa vanhemmat Stalin pidätytti ja teloitutti puhdistusvuosina. Kun Jekaterinan isälle Aljoša Svanidzelle luvattiin säästää hänen henkensä jos hän tunnustaisi olevansa saksalaisten vakooja, hän kieltäytyi. ”Herraskaista ylpeyttä”, Stalin tuhahti kuultuaan asiasta.

Stalin ei kuitenkaan ollut kyvytön kiintymään. Toisesta avioliitosta syntyneeseen tyttäreensä Svetlanaan hänellä oli lämmin suhde tämän teinivuosiin saakka. Stalinin ollessa työmatkoilla he lähettelivät toisilleen hellittelynimiä tulvivia kirjeitä, ja muistelmissaan Svetlana kuvailee lapsuuttaan turvalliseksi ja onnelliseksi. Isän kiintymys tosin osoittautui hyvin omistushaluiseksi. Svetlanan kasvettua hän alkoi valvoa tämän elämää vakoilukoneistonsa avulla, pelotteli pois tyttären poikaystäviä ja toimitti yhden sulhaskandidaatin vankilaan. Puhdistusvuosista lähtien Svetlanan elämä muuttui yhä ankeammaksi sukulaisten ja ystävien kadotessa leireille ja teloituskammioihin.

Tunnekylmyyteen liittyi taipumus nähdä muilla ihmisillä pelkästään itsekkäitä ja alhaisia vaikuttimia. Stalin oletti kaikkien ympärillään juonittelevan ja hamuavan valtaa. Svetlanan mielestä tämä piirre vahvistui hänen äitinsä Nadežda Allilujevan, Stalinin toisen vaimon, itsemurhan jälkeen. Vaikka vuonna 1932 tapahtuneen itsemurhan syinä todennäköisesti olivat Stalinin oma töykeä käytös ja brutaali maatalouspolitiikka jota vaimo ei hyväksynyt, Stalin katsoi Nadeždan pettäneen hänet, hylänneen hänet vaikealla hetkellä. Ja jos oma puoliso oli petturi, niin saattoi olla kuka tahansa muukin.

Luonteenpiirteen juuret saattavat ulottua hänen pappisseminaariaikaansa. Seminaarissa ortodoksimunkit pitivät vankilamaista kuria: poikkeuksia päiväohjelmasta ei sallittu, oppilaitten huoneisiin tehtiin yllätysratsioita kielletyn kirjallisuuden löytämiseksi, rikkomuksista suljettiin pimeään eristyskoppiin. (Kaikki nämä olivat keinoja, joita Stalinin poliisikoneisto sittemmin käytti.) Mielivalta oli varmasti yhtenä syynä halveksuntaan, jota Stalin tunsi uskontoa kohtaan. Hän oppi varhain, että uskontunnustukset ja opinkappaleet ovat raa’an voiman huntuja. ”Kuinka monta divisioonaa paavilla on?” hänen väitetään sanoneen, kun länsiliittoutuneet ehdottivat toisen maailmansodan lopulla Vatikaanin ottamista mukaan rauhanprosessiin.

Kylmyys ja epäluuloisuus olisivat Stalinin tapauksessa ehkä pysyneet siedettävissä rajoissa toisenlaisessa ympäristössä tai vähäpätöisemmässä asemassa. Mutta bolševikkipuolueessa ne olivat paitsi hyödyllisiä ominaisuuksia, myös hyveitä. Armottomuus oli ominaista niin Stalinin oppimestari Leninille kuin hänen arkkiviholliselleen Trotskille. Lenin uskoi Venäjän sisällissodan jälkeisen nälänhädän ”opettavan tärkeän läksyn talonpojille” ja pyysi ulkomaista ruoka-apua vasta kun se oli poliittisesti välttämätöntä. Puna-armeijan komentajana Trotski luotti maksiimiin ”rivimies on pantava edestä tulevan todennäköisen ja takaa tulevan varman kuoleman väliin”.

Tsaarinvallan aikana salaisen poliisin jahtaamat ja vallassa ollessaan sisällissotaan joutuneet bolševikit uskoivat selviytyvänsä vain äärimmäisellä häikäilemättömyydellä – ja siihen heidän menestyksensä paljolti perustuikin. Lenin arvosti Stalinin ahkeruutta, mutta ennen kaikkea hänen säälimättömyyttään, ja piti häntä miehenä jollaisia vallankumous ehdottomasti tarvitsi. Häntä ei haitannut, että georgialainen oli maanalaisessa toiminnassa sekaantunut pankkiryöstöihin, murhiin, kiristyksiin ja kidnappauksiin. Lähetettyään Stalinin sisällissodan aikana sotilaskomentajaksi Tsaritsyniin (myöh. Stalingrad) hän kehotti tätä viesteissään yhä suurempaan kovuuteen. Stalin oli Leninille hyvä työrukkanen, kunnes Lenin elämänsä viimeisinä vuosina tajusi päästäneensä puolueen pääsihteeriksi vallanhimoisen sosiopaatin. Hän moitti poliittisessa testamentissaan Stalinia, ei tosin julmuudesta vaan ”karkeudesta” ja ”epäkohteliaisuudesta”, mutta silloin oli jo myöhäistä.

Tsaarin salaisen poliisin arkistokuva vuodelta 1913.

Myös paranoia oli olennainen osa bolševikkiliikkeen ilmapiiriä. Stalin joutui sen kohteeksi itsekin. Tsaarin poliisi Ohrana seurasi maanalaisuuden aikana tiiviisti puolueen toimintaa, solutti sen riveihin ilmiantajia ja värväsi bolševikkeja kaksoisagenteiksi. Vuonna 1909 Stalinin pyörittämä salainen kirjapaino ratsattiin ja useita puolueaktiiveja pidätettiin. Stalin, joka tuolloin tunnettiin puoluenimellä Koba, raivostui ja käynnisti jahdin petturien löytämiseksi. Hän nimesi viisi miestä, joita piti Ohranan ilmiantajina, mutta kaikki eivät olleet vakuuttuneita heidän syyllisyydestään. Alkoi liikkua huhuja, että ilmiantaja oli Stalin itse, ja että Ohranan varsinainen tarkoitus oli kylvää keskinäistä epäluuloa bolševikkien riveihin.

Huhuja ei koskaan otettu vakavasti puoluejohdossa, eikä mikään myöhempi todiste ole puoltanut niiden paikkansapitävyyttä. Stalin oli helppo kohde epäilyille, koska hänellä oli paljon tiedusteluyhteyksiä. Hän solutti itse omia miehiään Ohranaan ja piti tietolähteensä salassa. Tällaisessa asemassa olevaa puolueaktiivia oli niissä oloissa luonnollista epäillä. Huhut kaksoisagenttiudesta eivät koskaan kokonaan vaienneet, ja on väitetty, että suuren terrorin aikana Stalin likvidoi kaikki jotka tiesivät jotain niiden taustasta. Oli miten oli, tapaus lisäsi hänen omaa epäluuloaan ja antoi hänelle varhaisen mallin noitavaino-operaatiosta pettureiden hävittämiseksi. Tsaarin poliisi ei onnistunut estämään Venäjän vallankumousta, mutta se tartutti kumouksellisten mieleen niin sitkeän luulotaudin, että vuosikymmeniä myöhemmin he tappoivat toisiaan sadoin tuhansin etsiessään kuvitteellisia vihollisia.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein teos ”ABC-kirja” (2021). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Tietoja

This entry was posted on 24 heinäkuun, 2022 by in Historia and tagged , , , , , , , .

Navigointi

%d bloggaajaa tykkää tästä: