Volter Kilven ”Kirkolle” – kielen ja luonnon monimuotoisuudesta

JUSSI UOTILA

–

Kirkolle (1937) päättää Volter Kilven kuuluisan Saaristosarjan, jonka aikaisemmat osat ovat Alastalon salissa (1933) sekä Pitäjän pienempiä (1934). Sarja muodostaa temaattisen kokonaisuuden, mutta jokainen osa on luettavissa itsenäisenäkin. Yhteistä kaikille Saaristosarjan teoksille on ajan ja paikan (1860-luvun Kustavi) lisäksi Kilven kehittämä omintakeinen, uudissanoilla ja metaforilla leikittelevä runsaan kuvaileva kieli. Alastalon salista on paljon kirjoitettu, Kirkolle-romaanista vähemmän. Siinä missä Alastalon salin ja Pitäjän pienempien kielellinen kuvaus keskittyy ihmiskuvaukseen, Kirkolle-romaanissa luontokuvaus ja ihmiskuvaus käyvät rinnan. Ihminen elää luonnon keskellä ja luonnosta. Nykyisissä luontokeskusteluissa Kirkolle-romaanista tekee kiinnostavan sen suomalaisen (saaristo)luonnon runsas ja monimuotoinen kuvaus. Kilven kieli sopiikin mainiosti sen luonnon kuvaajaksi, jonka rikkautta on teollinen ympäristö erityisesti 1900-luvun ajan ja 2000-luvulla köyhdyttänyt. Kirkolle on suomalaisen luonnon ylistystä, se on varhaista suomalaista ekologista kirjallisuutta.

On juhannuspäivä ja kyläläiset kirkkomatkalla, siinä romaanin ulkoiset kehykset. Ensin kuljetaan jalan maitse venerantaan ja sittemmin soudetaan kirkkoveneellä määränpäänä Kustavin kirkko. Saaristosarjan kehä päättyy sinne mistä alkoikin: Alastalon salin esiluvussa ”Kirkkomaa” Kilpi on siirtynyt muistoissaan oman lapsuutensa maailmaan, Saaristosarjan ihmisten maailmaan. Kirkkomatkan kerronta on hitaan verkkaista, ympäröivää luontoa, maata ja merta, ehditään havainnoida hyvin. Kerronta koostuu pääosin romaanin eri henkilöiden ajatuksista ja mielen liikkeistä, Kilvelle tyypillisistä sisäisistä monologeista, jotka seuraavat matkan edetessä toinen toistaan. Yhtenä luonnon havainnoijana ja ajattelijana romaanissa on hieman vanhempi lapsi Albert, joka voidaan nähdä nuoren Volter Adalbert Kilven alter egona. Albert on esteetikko ja filosofi, jolla on silmää luonnon ulkoiselle ja sisäiselle kauneudelle.

Matkan alkupuolella Kilpi kuvaa suomalaista keskikesän luontoa näin:

Suhisi virkistävästi vereksissä lehdiköissä, tuulen liehto kampasi lauhoin käsin taipuilevia latvuksia ilmojen suvisissa sinissä ja virpivän vihannan lukematon kansa kilpaili riemuin ja hulmuvin säihkein siitä, ken ahneemmin kokosi kullan kylvöt lehtiensä välkkiin ja kenen kumartelevat huojut tuhlaavammin liehuttelivat runsaan auringon rikasta kihlaa hartioittensa häilyillä. Oli kihlojen kimmeltä kallioittenkin kuvuilla, joitten valkoisille silloille, lehtohaa’an siimeksissä leppoisasti poimutteleville, aurinko niillekin oli levitellyt hurstiensa hilpaa ja lakanoittensa lainivaa läikkää, oli viserrystä ilmoissa kun leivo liversi korkealta telteiltänsä ja siipivää sirkutteli joka ainoan oksan koivuisilla keinumilla, oli sammal kalliovierteilläkin virkkua ja nurmenpälvet lomissa pilkuttelivat notkelmista valkoista ja sinistä niin helkkimiltään, ikäänkuin olisi turpeen kukkasenkin piipiteltävä mättäiltänsä ellei äänenkiloa niin kuitenkin värinvilkkua muuhun ilmantäyteiseen, jotta julistaisi juhannusta jokainen ruohon piikkikin kedon piiloista ja kissankäpälä kivikkonurmen kitulailta, siinä kuin lintukin kurkustaan jokaiselta oksantyveltä ja lehden vipajava lehdon hiuksissa jokaiselta tuulen henkimältä. (K, 109)

Kilpi kirjoitti Saaristosarjan kirjoittamisen aikoihin ystävälleen Vilho Suomelle: ”Ihminen saattaa väläyksellisessä tuntotilassa ikäänkuin havaintona elää sellaista, joka sanoiksi ajatuksetettuna näkyy pitkänä johdelmaketjuna (–) Ihminen tuntee elämäntiloina eikä artikuloituina ajatuksina.” (Lyytikäinen 1993, 59). Edellä lainattu luontokuvaus tällaisena elämäntilana on intensiivinen, yhteen hetkeen sisältyy enemmän kuin tietoisesti ajateltuna. Filosofi Juhani Pietarisen mukaan Kilven kirjailijatyön ja elämänasenteen avaimena voidaan nähdä juuri tämä ”väläyksellinen tuntotila” (Pietarinen 2002, 4). Luontokuvaukset ovat Kilvellä usein näköpainotteisia, minkä voi osaaltaan tulkita johtuvan Kilven kuuroudesta Kirkolle-romaanin kirjoittamisen aikoihin. Näköaisti voimistuu kuuloaistia kompensoimalla. Voimakas näköyhteys houkuttaa lukijan kokemaan Kilven kuvaaman luonnon kuitenkin moniaistisemmin, hengittäen ja korvin kuunnellen luonnon, suomalaisen suven täyteyttä, aistimaailman yhteyttä. ”Käyvät tuoksut, värit ja äänetkin yksiin”, Charles Baudelairen runosta Vastaavuuksia (Correspondances), sopii kuvastamaan Kilven luonnonkuvauksen aistihuumaavaa kokemusta.

Luonto on ihmisen kesyttämää luontoa, viljeltynä maana ja kotorantoina – ja toisaalta villiä, ihmisen rajojen ulkopuolella olevaa, syvempänä metsänä ja ulompana merenä. Näin Kilpi kuvaa rajaa kesytetyn ja villin luonnon välillä:

Pellot ja vainiot omina, minkä viljeltyä akkunasta avaroille näki, metsien kainaloissa luhdat lymyillään, lahtien partailla niitut vihantinaan, laidunlakeat karjan samota, salmien sinet kalan kilvata, maan rinnat ja vesien vaiheet, kielokummut ja koivuhaat, nuottaraumat ja kaislarannat, kaikki kotoa ja mielenomaa sinne asti, jossa salat outoina saarsivat, metsän salo huokaili selittämättömiä huminoitaan, raiku latvojen takaa valitti rannoilta avaraa haikeatansa ja meri vieriltään äänteli äärtensä rajattomia… (K, 137)

Kilven kuvaamassa luonnossa ihmisen kädenjälki näkyy vain vähän, se on 1800-luvun agraarisen saaristolaismiljöön luontoa, jossa ihmisen tekemää on polku metsässä, rakennettu talo tai aidattu viljelymaa. Ihmisen tekemä ei peitä alleen luonnon kokonaisuutta, ottaa osansa mutta ei tee yhdenmukaiseksi ja vallitsevaksi ihmisen osaa. Villi luonto on ihmisen ulkopuolella omana kesyttämättömänä, salaperäisenä maailmanaan. Merelle lähteminen vaatiikin ihmiseltä uskallusta ja riskinottoa, kuten Alastalon salissa tiedetään.

Kilven luonnonkuvauksessa on oma rytminsä ja poljentonsa, mikä lähentää sitä luontolyriikkaan, toisinaan proosa muuttuukin runoriveiksi. Kilven omin sanoin näitä kohtia ei ole tarkoitettu runoiksi, vaan ne ovat paisuvampaa proosaa, joka on jäsennelty lausejaksojen hengityksen mukaiseksi (K, 6). Luvussa ”Merimatkaa” ollaan lähdetty Kihlakunta-nimisellä kirkkoveneellä vihdoin merelle, ja Albert kokee meren läsnäolon veneestä katsellen näin: ”Oli liepää ja leuhtoa, kaikaa ja haikaa / raikkaus merien, raikkaus ilmojen, / rantapäärmien raskas rauha, / vetten välkkyjen kirkas kovuus, / kaukokuultojen silko seeste, / taivaan sinien korkea selko, / laineen viertojen, salmen suljujen / viepä viehto, auvoinen kiehto, avara kutsu!” (K, 272)

Veden aaltojen ja aironvetojen rytmi, liikkeessä olevat läheiset ja kaukaisemmat maisemat, ollaan matkalla avoimen taivaan, auringon kehrä alla. Matkalla soudetaan, katsellaan ympärille, puhellaan ja ajatellaan sisäisiä. Monet romaanin henkilöiden sisäiset monologit ajatellaan juuri veneessä, jossa on aikaa ajatella. Kerronta on hidasta, verkkaista, ihmisillä ei ole kiire – paitsi kun toisen kyläkunnan, Langholman, kirkkovene entää rinnalle, ja alkaa kilpasoutu!

Saaristosarjan maailmankatsomuksen jännitteisyys ilmenee Alastalon salin parkinrakentamisen, taloudellisen yritteliäisyyden ja tähän liittyvän lineaarisen kehityksen ja edistyksen ideologian, ja toisaalta Kirkolle-romaanin syklisen, luonnon kiertokulkua painottavan näkemyksen välillä. Luonnonkiertoon ja ihmiseen osaan siinä kuuluu kuolema ja uuden syntyminen, toisto. Lineaarinen edistys on tällöin suhteellista, ei ole olemassa rajatonta kasvua yhä suurempina parkkilaivoina, ihmisen artefakteina. Kilpi käyttää sanoja elämänläsnä ja ihmistuokio (K, 205) kuvaamaan ihmisen eksistentiaalista kokemusta luonnossa-olosta. Luonnonkierron samuuden ja toiston tematiikka korostuu erityisesti Kirkolle-romaanin lopussa, matkan määränpäässä. Albert – nuori Volter Kilpi muistoissa ja iäkäs Volter Kilpi teosta kirjoittaessa – ajattelee sisäisessä monologissaan:

Ikäänkuin olisi aika pysähtynyt, vaikka väki riensi, kantanut itseänsä kuin käsivarsillaan, metsä huojunut samaansa, tuuli humissut samaansa, kallion kamar kaikanut samaansa, nuoret ja vanhat, vaikka vaihtuneita, olleet samoja, ikiaikojen taka nykyhäipyä, nykytuokio ikiaikuista. (–) Oliko ajalla muuta alkua ja loppua kuin ainoisen hetken ainainen läsnä? Tämä sama pysyvä päivä, tämä sama rauhan ainaisuus..” (K, 420)

Ajallinen hetki sisältää koko olemisen. Samantuntoisesti kuin vuonna 1937 kirjoitti nuori Kilpi esseekokoelmassa Ihmisestä ja elämästä jo vuonna 1902: ”jokainen oleva hetki on iäisyyttä, siinä on koko oleminen läsnä…” (Kilpi 1990, 41).

Kertomus päättyy kirkkokansan mennessä sisälle kirkkoon tarinan kertojan näkymättömiin. Oven sulkeutuessa ja kirkonkellojen kumahtelun hiljennyttyä ”ikinen suvipäivä enää kaartui kirkkotarhan yllä.” (K, 440) Luonto jää, on läsnä itselleen – ihmisettäkin.

–

Lähteet:

Kilpi, Volter 1937: Kirkolle. Otava. (K)

Kilpi, Volter 1990: Ihmisestä ja elämästä. Kirjoitelmia 1900-1911. SKS.  

Lyytikäinen, Pirjo (toim.) 1993: Vieras, vieras minä olen kaikille. Volter Kilven ja Vilho Suomen kirjeenvaihto 1937-1939 ja muita kirjeitä. SKS.

Pietarinen, Juhani 2002: Hetkessä on iäisyys. Volter Kilven filosofia. Volter Kilven Seuran julkaisuja 9.

–

–