Kahden maailman rajalla: Konovalets ja Simojoki

DENIS KOVALJOV

–

On ihmisiä, jotka henkisillä parametreillään ylittävät oman aikakautensa ja itse elämän rajoitukset. Heidän vaikutusvaltansa ei pääty kuolemaan; sen jälkeenkin he pysyvät tarpeellisina kansakunnilleen. Puhumme siis kuolemattomuudesta, ja sen vuoksi Jevhen Konovaletsista ja Elias Simojoesta – sotienvälisen ajan ukrainalaisesta ja suomalaisesta nationalistijohtajasta, kahdesta oman kansansa prometheushahmosta.

Kumpikin heistä sai vain kaksi vuosikymmentä aikaa palvella isänmaataan. Eivätkä he tuhlanneet sitä, vaan käyttivät sen kirjaimellisesti viimeistä hetkeä myöten. He ovat läsnä tänään ja aina.

Intellektuellit voivat palvella kansaansa monella tavalla, mutta nämä kaksi miestä valitsivat soturin tien: ensin puolustaessaan juuri syntynyttä valtiota vuosina 1917-1922, sitten tästä taistelusta syntyneen pienen kansallisen eliittijoukon epävirallisina johtajina. Omalla esimerkillään Konovalets ja Simojoki osoittivat harhailevalle nuorisolle tien ulos modernin maailman kiusauksista ja turmeluksesta. Erillään toisistaan nämä karismaattiset hahmot halusivat luoda laadullisesti uudenlaisen – poliittisesti tietoisen, aktiivisen ja uhrivalmiin – patriootti-kansalaisen, jonka tehtävänä ei ollut puolustaa yksilöitä vaan isänmaata, ei tavoitella luottamustehtäviä ja asemia vaan ihannetta – kansakunnan vapautta ja valtiollista itsenäisyyttä.

Laadin suomalaisille lukijoille lyhyen tiivistelmän sotienvälisen ukrainalaisen nationalismin johtohahmosta. Jevhen Konovalets syntyi 14. kesäkuuta 1891 opettajaperheeseen galitsialaisessa Zaškivin kylässä tuolloisessa Itävalta-Unkarissa. Hän kävi kolmivuotisen kansakoulun kotikylässään ja sitten nelivuotisen Lvivin seminaarin, minkä jälkeen hän opiskeli lakia Lvivin yliopistossa.

Vuosina 1910-1914 Konovalets osallistui opiskelijaliikkeeseen, joka ajoi Lvivin yliopiston ukrainalaistamista ja vastusti puolalaista ylivaltaa Galitsiassa. Hänestä tuli liikkeen epävirallinen johtaja. Ensimmäisen maailmansodan alettua hänet värvättiin Itävallan armeijaan, jonka riveissä hän taisteli venäläisiä vastaan Karpaateilla. Makivkavuoren taistelussa vuoden 1916 alussa Konovalets jäi venäläisten vangiksi ja joutui Tsaritsyniin sotavankileirille.

Venäjän vallankumouksen käynnistyttyä vuonna 1917 Konovalets ja joukko muita galitsialaisia upseereita onnistui pääsemään leiriltä Kiovaan ja organisoimaan Sitš-tarkk’ampujapataljoonan (Sitšovi Striltsi), joka osoittautui pian yhdeksi Ukrainan kansantasavallan armeijan kyvykkäimmistä yksiköistä. Vuosina 1918-1919 hän taisteli sekä bolševikkeja että Denikinin valkoista armeijaa vastaan, mutta aseiden puutte ja Ukrainan eristyneisyys sinetöivät hänen myöhemmän kohtalonsa. Itsenäisyyssodassa kärsityn tappion jälkeen Konovalets emigroitui Tšekkoslovakiaan ja asui sen jälkeen Saksassa, Sveitsissä ja Italiassa. Maanpaossa hän keräsi ympärilleen joukon samanhenkisiä innokkaita isänmaanystäviä.

Elokuussa 1920 Konovalets oli mukana perustamassa Ukrainan sotilasjärjestöä UVO:ta, maanalaista kumouksellista organisaatiota, joka toimi puolalaisten hallitsemissa Galitsiassa ja Volyniassa sekä Puolan naapurimaissa (Neuvostoliiton salainen poliisi jopa pidätti joitakin järjestön jäseniä Kiovassa, Harkovassa ja Odessassa). UVO jatkoi itsenäisyyssodan aseellista taistelua partisaanimenetelmin, ja sen päätavoite oli valmistella ukrainalaisia muodostamaan oma itsenäinen valtionsa. Se julkaisi ja levitti propagandakirjallisuutta, salakuljetti aseita, suoritti sabotaasitoimia, tuhosi puolalaishallinnon symboleita ja poltti puolalaisten kartanoita.

Jo helmikuussa 1929, ukrainalaisten nationalistien ensimmäisessä suurkongressissa Wienissä, perustettiin Ukrainan nationalistien järjestö OUN. UVO sulautettiin sen järjestörakenteeseen ja se vastasi sotilaallisista kysymyksistä ja tiedustelusta. Pääesikunnan komentajaksi valittu Konovalets, joka loi yhteyksiä Saksan, Ison-Britannian, Liettuan ja Italian poliittisiin piireihin ja organisoi ukrainalaista tiedotustoimintaa Euroopan poliittisissa keskuksissa, sai myös houkuteltua ukrainalaiset emigranttipiirit yhteistyöhön OUN:n kanssa. Tulevan itsenäisyystaistelun valmistelemiseksi Konovalets määräsi perustamaan sotilaallisen päämajan ja upseerikouluja Puolaan, Tšekkoslovakiaan ja Itävaltaan.

Konovaletsin toimet OUN:n kehittämiseksi, ponnistukset Ukrainan kysymyksen esiin nostamiseksi Kansainliitossa ja jatkuvat yritykset luoda maanalainen nationalistiliike Ukrainan neuvostotasavaltaan huolestuttivat Moskovan bolševikkijohtoa. Stalinistinen hallinto päätti hankkiutua eroon Konovaletsista ja antoi tämän salamurhaamisen vastavakoilupäällikkö Pavel Sudoplatovin tehtäväksi. Rotterdamin keskustassa 23. huhtikuuta 1938 Tšekan agentti antoi Konovaletsille räjähteitä sisältävän suklaarasian. UVO-OUN:n päällikkö sai surmansa välittömästi.

Jevhen Konovalets antoi esimerkin tuleville sukupolville. Hän oli ensimmäinen joka tajusi, että vain aseellinen vastarinta ja nationalistien ajatusten soveltaminen käytäntöön auttaisi Ukrainan asiaa. Juuri hänen kiihkeän idealisminsa ja sukupolvet ylittävän vaikutusvaltansa takia vihollinen vihasi häntä ja halusi surmata hänet.

Konovalets ja Simojoki tajusivat kumpikin, miten tärkeää oli istuttaa kansallinen henki nuorisoon. He tekivät sen eteen kaiken voitavansa. Heidän ajatteluaan ohjasivat kansalliset ihanteet ja kristinusko. Simojoesta tuli pappi ja hänet valittiin jopa Suomen eduskuntaan, mutta hänetkin surmasi puna-armeijan tarkka-ampujan luoti tammikuussa 1940.

Mutta Konovalets ei ollut ideologi, poliitikko eikä edes filosofi. Hän oli taistelujen kovettama soturi, maanalainen aktivisti joka sisäisti kansalliset periaatteet ja toteutti niitä käytännössä päivittäin. Vuosien 1918-1922 heimosotien jälkeen Simojoki puolestaan siirtyi henkisen taistelun polulle ja julisti totuuttaan saarnastuolista. Saarnoissaan Akateemisen Karjala-seuran aktiivi ja Isänmaallisen Kansanliikkeen kansanedustaja julisti tinkimätöntä vihaa Suomen heimojen vihollisia kohtaan ja vasemmiston hävittämistä Suomesta, kuten hänen puhekokoelmastaan Palava pensas voi huomata.

1920- ja 30-lukujen vaihteessa Konovalets kirjoitti: “Jos meillä ei ole voimaa, emme saavuta mitään, vaikka tilanne olisi kannaltamme miten edullinen tahansa. Jos meillä on voimaa, selviydymme voittajina pahimmastakin paikasta ja saamme kaiken mitä tarvitsemme.” Hän oli kokenut tappion itsenäisyyssodassa ja nähnyt Ukrainan menettävän itsenäisyytensä. Samaa henkeä löytyy Simojoen puheista, erityisesti hänen käsitellessään Karjalan ja Inkerinmaan neuvostomiehitystä ja siellä harjoitettua punaista terroria: “Suomen kansa ei ole herännyt tahtomaan sitä, mikä on sen oikeus: vapaata, Suomeen liitettyä Karjalaa! Ja Karjalan asia on hukassa, ellei tätä herätystä saada aikaan.”

Ajatus itsenäisyydestä, maan jakamattomuudesta ja kansakunnan yhtenäisyydestä (jota välillä virheellisesti sanotaan irredentismiksi) sai tyystin valtaansa sekä Konovaletsin että Simojoen. Kumpikin korosti kansallisen uudelleensyntymän merkitystä, antikommunistista herätystä, niin sanoissa kuin teoissa. Nuoriso vastasi heidän kutsuunsa, ja joutuivat toisessa maailmansodassa kokeeseen puolustaessaan kansallista ideaa väkevää vihollista vastaan.

Tässä vertailemani hahmot kuuluvat yhä viime vuosisadan ikoneihin ja vaikuttavat yhä tapaamme ymmärtää kansallinen henki niin yksilöiden kuin ryhmien tasolla. Jevhen Konovaletsin ja Elias Simojoen kaltaiset ihmiset eivät vaivu unohduksiin, vaan heidän leposijansa ovat kuin etulinjan taisteluhautoja. Kullekin uudelle sukupolvelle ne ovat maamerkkejä tiellä tulevaisuuteen ja kansallisen hengen valloittamattomia linnoituksia.

–

Denis Kovaljov johtaa Suomen tutkimuskeskusta ja Intermarium Support Group -järjestössä.