Erotiikan kuolema

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Historioitsija Teemu Keskisarja laati viime lokakuussa ilmestyneessä kolumnissaan satiirisen tulevaisuudenkuvan siitä, miten ihmisten pariutuminen on järjestetty kymmenen vuoden kuluttua. Vuonna 2031 seksuaalisuhteisiin aiemmin liittyneet traumat, ahdistelut ja sekoilut on poistettu tuomalla kaikki sukupuolinen kanssakäyminen Seksuaalisen Turvan ja Itsemääräämisen Ministeriön valvontaan. Ennen aktia osapuolten on suoritettava vahva tunnistautuminen ministeriön verkkosivulla, minkä jälkeen sovellus selvittää heidän aikeensa ja varmistaa vapaaehtoisuuden. Samalla tarkastetaan tiedot mielenterveydestä ja sukupuolikäyttäytymisen kurssien suorittamisesta. Ministeriön palvelu on maksullinen, mutta esimerkiksi tilapäissuhteiden maksut saa takaisin veronpalautuksina, jos sattuu kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti joskus lisääntymään.

Kolumnin kuviteltu tilanne muistuttaa paljon sitä, millaista nuorten ihmisten pariutuminen oli länsimaissa entisaikaan (ja millaista se monissa ei-länsimaissa edelleen on). Toisistaan kiinnostuneiden nuorten tapaamisia olivat valvomassa vanhemmat tai muut sukulaiset, jotta kaikki sujuisi siveellisesti. Nykyään on ilmeisesti herännyt kaipuu samankaltaiseen malliin, mutta esiliinaksi halutaan valtio ja teknologia. Menneiden sukupolvien siveyskäsitykset tuntuvat useimmista järjenvastaisilta, mutta seksin turvallisuuteen suhtaudutaan pakkomielteisesti. Turvaseksi on nykyään muutakin kuin kondomin käyttöä; se on pyrkimystä karsia seksistä kaikki arvaamaton, hämmentävä ja ahdistusta aiheuttava.

Keskisarjan dystopiaa kohti otettiin merkittävä askel kesäkuussa Wille Rydmanin tapauksen myötä. Helsingin Sanomien paljastusartikkelissa kaiveltiin Rydmanin vuosien takaisia ihmissuhdesotkuja ja kiinnitettiin huomiota siihen, miten hän oli Kokoomuksen nuorisopolitiikassa toimiessaan viihtynyt itseään nuorempien naisten seurassa. Artikkelista kävi ilmi, että Rydmanilla oli ollut 25-vuotiaana seurustelusuhde 16- ja 17-vuotiaiden naisten kanssa, että yksi hänen entisistä seurustelukumppaneistaan oli ilman näyttöä syyttänyt häntä häiritsevästä ja väkivaltaisesta käytöksestä ja että hän oli joskus kutsunut naispuolisia kokoomusnuoria kotiinsa kahville tai illalliselle. Lisäksi puitiin erästä selvästi huumorimielessä kirjoitettua tekstiviestiä, jonka hän oli lähettänyt naisystävälleen. Mikään näistä tiedonpalasista ei itsessään kuulosta erityisen hälyttävältä, mutta niitä yhdistelemällä ja vyöryttämällä saatiin herätettyä yleisössä sopivia mielikuvia.

Habitukseltaan ja ulosanniltaan Rydman ei lainkaan vaikuta seksuaaliselta saalistajatyypiltä. Luultavammin hän on kohtelias älykkömies, joka on nuorempana joutunut naiiviuttaan hankaliin tilanteisiin naisten kanssa. Kuvaa tukevat ne tiedot, jotka hänen artikkeliin laatimaansa vastineeseen sisältyvät. Mutta yleisön kuva hänestä muuttui nopeasti mediavyöryn lähdettyä liikkeelle. Iltalehti kaivoi esiin Rydmanin entisen avopuolison, joka oli aikoinaan tehnyt Rydmanista rikosilmoituksen, ja haastatteli häntä. Poliisin alkuperäisen esiselvityspöytäkirjan nähnyt voisi kysyä, kuinka eettistä on haastatella selvästi tasapainotonta yksilöä ja ryydittää juttu dramaattisilla poseerauskuvilla. Mutta merkitystä on vain mielikuvilla ja julkisuusmyllyn pyörimisvauhdilla.

Rydman on ilmoittanut tekevänsä Hesarista rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta, ja voin vain toivottaa hänelle onnea oikeusprosessiin. Mutta mielenkiintoista on, mitä tapaus jo tässä vaiheessa kertoo vallitsevan ilmapiirin muutoksesta kuluneiden noin kymmenen vuoden aikana.

Olen miettinyt, että jos kirjoittaisin aikoinaan kohua herättäneen kirjani Ilman (2009) kymmenen vuotta myöhemmin, siitä olisi väistämättä tullut kovin erilainen. Sen kuvaamalla ajanjaksolla seksiä ja erotiikkaa tyrkytettiin joka taholta. Erotiikkamessut olivat suuria kansantapahtumia, lehdet olivat täynnä kaikenlaista seksuaalineuvontaa, pornotähdistä tuli valtavirtaisia julkkiksia ja niin edelleen. Tyrkytys ei ole sinänsä vähentynyt, mutta siinä on mukana alati kasvava annos ahdistavaa ideologista moralismia. Ihmisiä varoitellaan ja syyllistetään epäkorrekteista seksuaali- ja pariutumistavoista, epämääräisiä ahdistelusyytöksiä puidaan julkisuudessa, miehet esitetään seksuaalisina saalistajina. Seksistä puhutaan kaikkialla, mutta samalla se esitetään vaarallisena ja pelottavana.

Tämä moderni puritanismi perustuu teeskentelylle. Harva esimerkiksi pitää suurta ikäeroa parisuhteessa kauheana asiana, ellei sitä tieten tahtoen nosteta paheksunnan kohteeksi. Rydman-kohu oli suurta pöyristymisteatteria, johon osallistuttiin pitkälti poliittisista syistä. Rydmanin paheksujat eivät piitanneet siitä, että presidenttimme on naimisissa 30 vuotta nuoremman naisen kanssa, tai että ulkoministerimme on liitossa 20 vuotta nuoremman miehen kanssa ja viettää samaan aikaan vielä nuoremman poliitikkopojan kanssa viikonloppuja ja purjehduslomia. Mekanismi toimii samoin kaikilla poliittisilla suunnilla. Jos Rydmanin tilalla olisi ollut vasemmistolainen tai vihreä, konservatiivit olisivat yhtyneet innolla esitykseen.

Modernin puritanismin oloissa seksuaalikäyttäytymisen tulee pysyä paitsi lain, myös yksityiskohtaisen poliittisesti korrektin etiketin rajoissa. Suhteiden pitää päättyä siististi ja kumpikaan osapuoli ei saa olla hallitsevassa asemassa. Säännöstö myös muuttuu koko ajan, ja se mikä on nyt hyväksyttävää, voi olla vuoden päästä ahdistelua tai vielä pahempaa. Jo parinvalintaa, siis kumppanien suosimista sukupuolen, ulkonäön, rodun, elopainon tai vastaavan ominaisuuden perusteella, pidetään syrjintänä. Poliittisesti korrektia etikettiä ei kukaan oikeasti kykene noudattamaan ja harva edes yrittää, mutta kun joku nostetaan tikunnokkaan sen rikkomisesta, monet alkavat kiillottaa omaa kilpeään paheksumalla äänekkäästi väärintekijää. Etenkin silloin, kun väärintekijä on poliitikko tai muu julkisuuden henkilö.

Kaiken tämän seurauksena poliitikon yksityiselämä kaventuu koko ajan. Mikä tahansa hänen sukupuolielämänsä yksityiskohta voidaan nostaa julkisuuteen ja esittää pahantahtoisesti. Kun näin tapahtuu, poliittiset vastustajat ja kilpailijat liittoutuvat median kanssa raivatakseen hänet tieltä. Poliitikolta vaaditaan yli-inhimillistä moraalia. Churchill, Kennedy, Kekkonen ja monet muutkin ennen ihaillut valtiomiehet lynkattaisiin nykyään mediassa juoppoina, naistenmiehinä ja muutenkin arveluttavina tyyppeinä. Aikamme poliitikkoihanne on Hitler: aseksuaali, absolutisti, vegetaristi.

Vielä pahempi seuraus on sukupuolten välisen kuilun yleinen leveneminen. Treffeillä käynti ja satunnaissuhteiden solmiminen käyvät yhä vaikeammiksi, pitkäkestoisesta pariutumisesta puhumattakaan, kun varsinkaan mies ei voi koskaan tietää mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Kehitys kulkee kohti sukupuolisodan ilmapiiriä, josta paljon puhuttu incel-liike on yksi esimerkki. Miesten katkeroituminen naisia kohtaan vähäpätöisistäkin syistä on ilmiö, joka ei nykyisissä oloissa ole vain mahdollinen, vaan myös väistämätön.

Kireän moralismin uusi tuleminen on tapahtunut samanaikaisesti toisen, äkkiseltään vastakkaiselta tuntuvan ilmiön kanssa. Kyseessä on seksin ja ruumiillisuuden karnevalisointi, joka on tänä kesänä näkynyt varsinkin niin sanotun pride-viikon tapahtumissa ja näköjään jo perinteeksi vakiintuneessa ”tissiflashmobissa”. Jälkimmäisen tapahtuman takana on Cult Cunth -niminen feministinen aktivistiyhteisö, ja siinä joukko naisia yksinkertaisesti kokoontuu julkisille rannoille rinnat paljaina. Koko ”nännikapina” rakentuu sen tosiseikan ympärille, että naisilla on rinnat ja että niiden peittäminen julkisilla paikoilla on tähän mennessä ollut normaali kulttuurinen käytäntö. Nyt käytännön väitetään olevan paha asia, koska se estää ”rintakehien neutraaliuden”.

Myös nämä lihan karnevaalit ovat esitystä, ekshibitionistista teatteria, ja mitä rumempi, ylipainoisempi ja epämuotoisempi esiintyjä on, sen parempi. Kyse ei ole erotiikasta eikä edes pornosta. Tärkeintä on esitellä omia rintoja, takapuolta, kalvakkaa ihoa ja hyllyviä vatsamakkaroita, tai ainakin puhua niistä koko ajan. Yksilö etsii identiteettiään kaikkialla tursuavan lihan massasta ja lukemattomien sukupuolten supermarketista.

On tuskin yllätys, että loputtoman itsensä etsinnän ja esittelyn keskellä seksi jää sivuseikaksi. Keskittyessä pakkomielteisesti omiin vapauksiin, oikeuksiin ja emansipaatioon ei juuri jää aikaa ihastua tai kiihottua jostakusta toisesta. Ja kun kiihkeästi etsitty identiteetti pelkistyy navan alapuoliseen biomassaan, katoaa kaikki se arvoituksellisuus ja vihjauksenomaisuus, josta erotiikka varsinaisesti rakentuu. Jäljelle jää inhorealismi, paljas liha joka lätkäistään eteen kuin laitosruokalan annos.

Lyhyesti sanottuna elämme erotiikan kuoleman aikaa. Yhtäällä sen kuristaa uuspuritanistinen tiukkapipoisuus, joka hyödyntää politiikkaa ja mediaa pakottaakseen kaikki varomaan jokaista elettä ja sanaa sukupuolten välisessä kanssakäymisessä. Toisaalla sen teurastaa vulgaari paljastelu, jonka näyttämönä toimii koko julkinen tila. Totalitarismin ja anarkian yhdistelmä on länsimaista valtavirtaa tässäkin asiassa.

–

–