Vasemmiston erehdys (Osa II)

TENHO KIISKINEN

–

Kahdessa osassa ilmestyvä kirjoitus on luku Tenho Kiiskisen tulevasta kirjasta ”Suuri peli”. Teos ilmestyy Kiukaalta tulevana syksynä. Kirjoituksen edellinen osa löytyy täältä.

–

Pintapuolisesti näyttää siltä, että akateeminen keskiluokka (alempi ja ylempi) kulkee yhä mallikkaasti talutushihnassa, mutta niiden rivit ovat alkaneet rakoilla, ja ilmiö on havaittavissa kaikissa länsimaissa. Muistetaan, että kierroksessa on jo kolmas sukupolvi, eikä identiteettipolitiikassa ole tapahtunut koko aikana näkyviä muutoksia, mutta silti se ei ole kyennyt vakuuttamaan juuri ketään. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, kuten kaikkein hyväosaisimpia akateemisia perheitä, tuloksena on ollut vain se, että itsetunnottomat ”maailmankansalaiset” ovat kasvattaneet lisää itsensä kaltaisia surkuteltavia hahmoja, joita kukaan ei kunnioita, mutta joita monet haluavat hyväksikäyttää. Tämä on voinut olla eliiteille mieleen, mutta keskiluokan kokemaa hyvinvointia se ei ole taatusti lisännyt. Nykyteknologia on onneksi avannut internetin myötä oikean aarreaitan sen sielunmaisemaan.

Keskiluokat koostuvat kaikkialla yhä enenevässä määrin pelkistä epäilijöistä: häveliäistä vaikenijoista ja äänekkäistä tosiuskovaisista, jotka yrittävät pitää väkisin kiinni horjuvasta uskostaan järjestelmään. Pelon ja itsetunnon puutteen lisäksi niille on leimallista yhtä patologinen kuin sietämätön kiireentunne. Kuten eliitit ovat opettaneet, kaikkien suurten ja peruuttamattomien muutosten, kuten Euroopan niin sanotun väestönvaihdon, on tapahduttava mahdollisimman pian, ja vaikka yhä harvempi uskoo enää varauksetta kaikkeen kuulemaansa, eliitit saavat raivokkaimmat keskiluokkaiset kannattajansa nimenomaan niistä, jotka ovat alkaneet tuntea hallitsematonta pelkoa ulkoakäsin rakennetun identiteettinsä puolesta. Päivänpoliittisten tapahtumien paljastama todellisuus on alkanut tuntua monen mielestä liian epäinhimilliseltä, mutta kiireellä on keskeinen rooli edistysuskon nykyisin rehottavassa fanaattisessa muodossa, joka ilmenee perverssinä reagointina nopean teknologisen kehityksen aiheuttamaan muutosahdistukseen. Kaikki ihmiset tuntevat ajoittaista pelkoa korkeaa teknologiaa kohtaan, koska epäilevät etteivät kykene vastaamaan työntekijöinä sen tuomiin vaatimuksiin, mutta etenkään akateemiset humanistit eivät ole malttaneet jättää asiaa sikseen, vaan ovat yhdistäneet henkilökohtaisen hätänsä osaksi poliittista ajatteluaan ja heidän vankkumaton tukensa eliiteille johtuu pitkälti tästä syystä. Humanistit haluavat maailman olevan ympärillään yhtä sekaisin kuin itse ovat, koska pelkäävät jonkun sanovan ääneen, ettei heitä enää tarvita. Tämän paniikin myötä on taas päädytty johtopäätökseen ”Minun jälkeeni vedenpaisumus”. Keskiluokkaisella humanistilla on aina kiire, sillä sekasortoa levittäessään häntä ajaa toive siitä, ettei hänen tarpeettomuuttaan huomattaisi. Näin ympyrä sulkeutuu pelkoon ja olemattomaan itsetuntoon.

Tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, ettei eliitin keskiluokalle antama identiteetti ole pelkästään kielteinen. Sen yleissivistykseen ja työn velvoittavuuteen liittyvät ulottuvuudet sisältävät kiistatta arvokkaita kaikuja menneiden aikojen ihanteista, mutta niin ristiriitainen ja falski kuin identiteetti kokonaisuutena on, sen markkinointi ei eroa paljon ruman naisen imartelusta. Eliitti lietsoo median kautta keskiluokan turhamaisuutta antamalla ymmärtää, että luokkahienostelu on kulutuskeskeisyydestään huolimatta tavoittelemisen arvoista ja ettei sen väistämättömässä sivutuotteessa, happamassa ylenkatseessa alaluokkaa kohtaan, ole mitään paheksuttavaa. Identiteetin tässä puolessa on ainakin se etu, että pöyhkeilynhalun siunaus tuo lievän helpotuksen niille, jotka ovat pakahtua hoppuunsa pelastaa maailma. Kiireen ei tarvitse aina tarkoittaa pelkkää ahdistusta, vaan siitä on joskus myös lupa nauttia sopivina annoksina nenäkästä vertailua ja moraalisäteilyä. Näin ympyrä sulkeutuu pelkoon, olemattomaan itsetuntoon ja turhamaisuuteen.

Ongelmalähiöiden asukit pääsevät tästä kaikesta helpommalla, sillä eliitti ei ole onnistunut luomaan alaluokkaisille massoille mielekästä identiteettiä, joka olisi mitenkään yhteensopiva keskiluokalle tarjotun identiteetin kanssa, ja suurin osa sen kalliiksi käyvästä propagandasta valuu näin ollen hukkaan. Se, voisiko syy eliitin epäonnistumiseen olla sen kykyjen puutteessa tai välinpitämättömyydessä on kiinnostava kysymys, mutta asiaa voi tarkastella myös katsomalla  itse sisältöihin, sillä manipulaatiollakin on rajansa. On selvää, ettei relativismin julistaminen tyydytä huomattavan suurta osaa ihmisistä. Eliitin edistämät “arvot” ovat pääsääntöisesti kielteisiä millä tahansa mittapuulla. Jos sivuutamme tutut korulauseet, niitä ovat yhteisöllisyyden vähättely, kulutuskeskeisyys, yleisen päättämättömyyden, moraalittomuuden ja vastuuttomuuden häikäilemätön ja välitön siunaaminen, yhteisvastuun kielto, sekä sosiaalinen pelkuruus. Kaikkia näitä ihanuuksia yhdistää kuitenkin muutama tunnettu etnomasokistinen peukalosääntö, joita sovelletaan poikkeustapausten kohdalla. Esimerkiksi poliittiseen päätöksentekoon liittyvä vastuuttomuus on ehdottoman tuomittavaa silloin, kun siitä aiheutuva kärsimys kohdistuu myös muihin kuin valkoisiin kantaväestöihin. Myöskään yhteisvastuun kielto ei päde, mikäli yhteisvastuu voidaan ulottaa koskemaan mahdollisimman kaukana asuvia, vihamielisiä ja etnisesti eroavia väestöryhmiä ja niin edelleen. Vaikka saatan nyt joidenkin mielestä sortua liialliseen kärjistämiseen, voiko kukaan kieltää, että tämä on aikamme individualismin todellinen sisältö? Sillä on kuitenkin vastavoimansa. Kaikki se hyvä, mitä yhteiskunnastamme on vielä jäljellä, on ollut olemassa inhimillisenä pääomana jo ennen sitä.

Rappioarvojen vastakohdaksi voidaan Francisia seuraten nimetä porvarillinen arvomaailma, joka on managerivaltion ideologinen vastakohta. Se korostaa ryhmäuskollisuutta ja solidaarisuutta lähellä oleville ihmisille, sekä henkilökohtaisella tasolla tuskan ja kärsimyksen sietokykyä, suostumusta uhrautumiseen ja välittömän tyydytyksen lykkäämiseen. Niin kielteisiä ja huvittuneen epäuskoisia mielikuvia kuin sanan porvarillinen käyttö tällaisissa yhteyksissä nykyään herättää, kiitos eliittipropagandan, se kuvastaa silti parhaiten sitä herjattua ja puolustusasemiin ajettua mentaliteettia, jonka useimmat meistä tunnistavat hiljaisena vastarintana, jos eivät muuna. Porvarillinen arvomaailma ja mentaliteetti vastustaa ylhäältä annettuja totuuksia universalismista ja juurettomasta individualismista ja kannattaa paikallistason itsenäisyyttä ja lähiyhteisöön juurtunutta yksilöä. Massoille suunnatun opetuksen ja viihteen päämääränä on niiden kulttuurinen yhdenmukaistaminen. Tämän lähiympäristöstään vieraantuneen ja henkisesti atomisoituneen tilan vastakohta voisi olla pientaloudessa kukoistava yhteisöllisyys ja ihmisten persoonallinen tapa elää, jota voidaan kunnioittaa suureen omalaatuisuuteen asti, vaikka jonkinasteinen ahdasmielisyys on aina kaikkien pienyhteisöjen vitsaus. Se ilmenee esimerkiksi tiukkoina seksuaalisuuteen liittyvinä kieltoina ja rajoituksina, sekä naapurikateuden ja juoruilun kaltaisina ikävyyksinä, mutta nämä ovat asioita, joiden täydellistä kitkemistä kenenkään tuskin kannattaa ottaa tehtäväkseen.

Yksilöiden henkinen liikkumavara on kaikesta huolimatta lähes aina suurempi (riittävän väljissä) pienyhteisöissä kuin massayhteiskunnan kaupungeissa, joissa yksilöllinen vapaus on pelkästään fyysistä, ja henkinen ilmapiiri tukahduttava. Ne ihmiset, jotka väittävät asian olevan päinvastoin, eivät ole koskaan avanneet suutaan. Monet kuvittelevat niin maalla ja kaupungissa, että heidän ajatuksensa saisivat enemmän hyväksyntää kaupunkikeskusten kulttuurikeitaissa, kuten eliittikahviloissa, taidenäyttelyiden ympärille kyhätyissä tapahtumissa, konserttien jälkeisissä juomingeissa, hienostorouvien kirjapiireissä ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa, mutta he erehtyvät. Vapautta on kaikkein vähiten juuri kaupunkikeskuksessa, ja useimmat kyseenalaistajat saavat oppia sen kantapään kautta. Syy on ideologisen yhdenmukaistamisen paineessa, joka toimii kaupungeissa aina maaseutua tehokkaammin, sillä niihin hakeutuvat aktivistit ja kulttuurivaikuttajat ovat aina konformisteja. Yhden totuuden kahvipöydät eivät suinkaan sijaitse huoltoasemilla vaan teatteriravintoloiden tyylitellyillä seinustoilla. Eliittien rahoittama kulttuuriälymystö uskoo vilpittömästi toimivansa korkeakulttuurin asianajajana tyrkyttäessään massoille “pehmeitä” arvoja, mutta se ei näe niiden taustalla olevaa tosiasiallista rappiota. Kuten on tuotu julki, kaikki pehmeät arvot ovat kielteisiä, eikä porvarillisuus voi siten olla muuta kuin niiden negaatio. Myös porvarillisuuden kiihkeimmät vastustajat ymmärtänevät jollakin tasolla, ettei järjestelmässä itsessään ole rakenteita tai edes näkyviä kulttuurisia tienviittoja vahvojen ja traditionaalisten hyveiden ja ominaisuuksien vaalimiseen, sillä kaikki sen omat arvot tulevat ilman minkäänlaista ponnistelua, ja kuten tiedetään, helpot asiat eivät ole yleensä minkään arvoisia. Individualismi nauraa kaikelle ”sankarilliselle” ja ”vanhanaikaiselle”, mutta sillä ei tarjota mitään tilalle.

Kestävyys kärsimysten edessä, isänmaallisuus tai kyky ylläpitää uskottavaa voimankäyttöä ulkoisia vihollisia vastaan ovat hyvin vaikeita asioita muuttuessaan sanoista teoiksi ja tämän vuoksi nämä hyveet ovat kuolleita kirjaimia yhteiskunnassa, jonka korkeasti koulutetut jäsenet ovat sisäistäneet heikkouden niin perusteellisesti, että pitävät kaikkia ei-heikkoja arvoja, ajatuksia ja hyveitä vähintään taantumuksellisina tai jopa ”sairaina” ja “vaarallisina”. On toki mahdollista, että aikakautemme on ehtinyt synnyttää yksilöitä, joille nämä asiat pysyvät aidosti käsittämättöminä, mutta sitä sopii onneksi vielä epäillä, sillä ihmisestä kertoo usein paljon hänen aggressiivisuutensa (olen tämän näkemyksen osalta samassa linjassa Francisin kanssa, joka ei uskonut sinisilmäisten idealistien olemassaoloon ainakaan laajassa mittakaavassa). Aikamme ylivoimaisesti itsekeskeisin, lyhytnäköisin ja poliittisesti vaarallisin luomus, eli nuori valkoinen akateeminen nainen, saattaa olla suvaitsevaisuudessaan vilpitön kutsuessaan kansallismielistä porvaria mielisairaaksi, mutta saattaa myös olla olematta. Ehkä nainen puhuu tai ei puhu sydämestään, koska pelkää parempaa. Järjestelmän haavoittuvuus on yksilötason kysymyksistä riippumatta silti ilmeinen ja se paljastuu aina välittömästi kriisitilanteissa, kuten radikaalin islamismin ja sen aiheuttaman terrorismin purressa ruokkivaa kättä milloin missäkin länsimaassa, röyhkeänä ja epäkiitollisena, kuten aina. Jää nähtäväksi, miten pitkälle tällä heikkouden tiellä voidaan vielä mennä. Ehkä järjestelmä voi jopa romahtaa, koska se ei kykene edistämään yleistä tahdonvoimaa, uskollisuutta, kestävyyttä tai mitään muutakaan kunniallista ei-pehmeää hyvettä.

Identiteettipolitiikan epäonnistuminen kulminoituu siihen, miten vähän järjestelmällä on annettavana niille, jotka eivät luonteensa vuoksi voi omaksua sosiaalidemokraatin verenpainetautista minäkuvaa. Kaikki jälkiporvarillisille ryhmille tarjotut hyväksyttävät vaihtoehdot ovat enemmän kuin naurettavia. Työllistymishankkeista vastaavat virkamiehet ja elinkeinoelämän edustajat korostavat usein nuorille mahdollisuutta ryhtyä yrittäjäksi ja on totta, että “uusi yrittäjyys” vetoaa trendikkäänä pienyrittäjyyden muotona tiettyihin porvarillista aatemaailmaa edustaviin ihmisiin, etenkin niihin jotka ovat lähtöisin alaluokasta, mutta useimpien kohdalla kyse on vain päiväunista, jotka jäävät ikuisen jossittelun tasolle ja hyvä niin. Partureita, taksikuskeja, hierojia ja pitsanpaistajia voi olla vain tietty määrä, ja kuten kaikenlaisten erikoisliikkeiden ja -ravintoloiden konkurssiaallot osoittavat, monen unelman kohtalo on karu, eikä velkaantumisen riski ole houkuttava, niin paikallaan polkevaksi kuin elämä voi jäädä pelkän sosiaaliturvan varassa. Myös uuden yrittäjyyden trendi on lopulta propagandaa, oli se alkuperältään hyväntahtoista tai ei. Pienyrittäjien enemmistö on pysynyt kaikkialla suhteellisen köyhänä, eikä sillä ole muuta iloa kuin ylpeytensä saavuttamastaan hienoisesta itsenäisyydestä tavallisiin palkansaajiin nähden. Kaikesta huolimatta yrittäjän identiteetti kertoo siitä, että se ruokkii yhä vanhanaikaisina pidettyjä toiveita sellaisen porvarillisen elämän viettämisestä, joka perustuu itse tehdyn työn, ei yhteiskunnan ja palkkatyön, varaan. Niin vetoavaa kuin tällainen vapaus on, se jää useimpien kohdalla pelkäksi haaveeksi.

–

Vasemmiston erehdys kahdella rintamalla

Alaluokan perusluonnetta koskeva väärinkäsitys ei ole suinkaan vasemmistolaisten tutkijoiden yksinoikeus tai heidän ainoa erehdyksensä. Olipa kyse sitten alaluokan kriisistä tai keskiluokan jakomielitautisesta identiteetistä, ani harva tutkija vaikuttaa oivaltaneen vasemmalla tai oikealla, että kaikki hyväksytyt arvot, ideologiat ja periaatteet ovat kysymyksenasettelua myöten valjastettuja palvelemaan vain eliitin etuja. Tietämättömyys, pelko ja viha ovat taikasanoja, joilla vastarinta pyritään alentamaan pelkkien halveksuttavien eläinvaistojen ja abstraktioiden tasolle. Strategian onnistumisesta kertoo paljon se, ettei vasemmistolaisen älymystön esittämä arvostelu ja viha ole koskaan kohdistunut kansainväliseen eliittiin vaan porvaristoon ja  tämä selittää valtavan osan aikamme kulttuurisodan saamista ilmenemismuodoista. Sotaa käydään pelkillä sanansäilillä ja äänestyslipuilla, mutta ristiriitoja ei silti milloinkaan tarvitse etsiä. Ne ovat aina mahdollisimman räikeitä ja tyhmiä, eivätkä eliitin edustajat viitsi ikinä korjata niitä.  Älymystö ei ole yhtään keskiluokkaa paremmin käsittänyt sitä, ettei nyky-yhteiskunnan suurin ja perustavin ristiriita ole perinteinen kahtiajako julkisen ja yksityisen, työvoiman ja johdon, vasemmiston ja oikeiston välinen, vaan linjaa kulkee eliittien sekä niiden edustamien massaorganisaatioiden ja kansallisten ja paikallisten yhteisöjen ja niiden sisältämien pienimuotoisten organisaatioiden välillä. Vastakkain ovat viime kädessä mentaliteetit, eliitit ja porvariston jäänteet, joihin osa alaluokista samaistuu. Tässä jos missä on kyse arvoista ja ideologioista, ei niinkään rahasta tai siitä, kuka saa pitää valtikkaa vuorollaan.

Vasemmistossa ja kulttuuriälymystössä, “punavihreässä” kuplassa kuvitellaan yhä, että hallitseva eliittivetoinen managerivaltio on kylmän sodan aikana vallinneen “pahan” mutta uhan alla lempeän ja solidaarisen porvarijärjestelmän manttelinperijä ja jatkaja, ei vihollinen. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä managerivaltio on samanaikaisesti sekä anarkokapitalistinen että sosialistinen byrokratia. Se, mitä porvarijärjestyksestä on enää jäljellä, elää lähinnä vain kulttuuriperintönä, nostalgiana ja joinakin päivämääriltään erääntyvinä omistussuhteina. Hallitseva luokka ei ole nykyään luonteeltaan sen paremmin “vain kapitalistinen”, sillä on itse asiassa hyvin vähän tekemistä minkään oikeudenmukaisen tai puhtaan kapitalismin kanssa, kuten kansainvälisten pankkien ja valtioiden välisten tulonsiirtomekanismien, finanssialan lakien ja finanssikapitalismin itsessään jo luulisi todistavan. Valta on dinosauruksilla, jotka ovat liian suuria kaatumaan, mutta tieto unohtuu heti kun puhe kääntyy pahaan porvariin, tuohon mitättömään roikkujaan finanssikapitalismin rattaissa. Suuryrityksillä on rakenteellinen kilpailuetu pienempiin nähden, sillä niiden ei tarvitse hankkia kasvua aidolla hintakilpailulla muita yrittäjiä vastaan, ja myös ammattiyhdistyssopimukset ovat osaltaan rajoittaneet uusien yrityksien pääsyä eri aloille, eli mekanismit suosivat tässäkin suuryrityksiä. Kaikessa tässä kiteytyy vasemmiston systemaattinen erehtyminen koko yhteiskuntajärjestelmää koskien. Suojaton paikallisyrittäjä, paha porvari, on masentavan helppo maalitaulu. Tämä argumentti ei ikävä kyllä ole niin kivikautinen kuin miltä se aluksi kuulostaa, sillä missä on vasemmiston esittämä laaja-alainen  kritiikki nykyistä suuryrityskulttuuria kohtaan? En viittaa nyt tutkijoiden kirjoittamiin tietokirjoihin ja pamfletteihin tai poliittisiin palopuheisiin vaan yleisen julkisen hyökkäyksen puutteeseen. Vasemmisto on toki osannut seurata aikaansa ja ymmärtää paikallisesti pienyrittäjää, mutta kyse pitäisi olla myös paljon enemmästä kuin pelkästä retoriikasta ja mitättömien kansallisten päätösten tekemisestä. Jokin tuntuu olevan pahasti pielessä.

Väärinkäsityksen hinta on ollut sosiaalisesti käsittämättömän korkea ja ilmiönä erityisen traaginen Suomen kaltaisissa pienissä ja etnisesti yhtenäisissä kansallisvaltioissa, joissa ei ole todellisia syitä amerikkalaisperäiselle polarisaatiolle. Leiriytyminen on tuontituote, ja ideologinen kamppailu pohjimmiltaan täysin turhaa, sillä niin paljon luokkavihaa, eripuraa ja kaunaa kuin maassamme on aina ollut, yksikään riita ei ole ollut peruuttamattomasti sovittamaton itsenäisyytemme aikana. Tilanne on tietenkin eliiteille mieluinen, sillä idioottimainen kinastelu saa palkansaajat unohtamaan heikkenevän sosioekonomisen asemansa ja sen taustalla jylläävät poliittiset päätökset. Keskiluokkaiset humanistit ja vasemmistolaiset aktivistit on “vapautettu “ vain eliitin omaan ideologiaan, ja polarisaation liike perustuu siihen, että jälkiporvarilliset ryhmät tunnistavat huijauksen äänekkäästi. Kansalaisten oikein kohdistunut poliittinen aktiivisuus olisi eliiteille uhka, sillä jos keskiluokka ja vasemmisto todella havahtuisivat unestaan ja kieltäytyisivät median itseensä kohdistamasta imartelusta, ilmeisenä vaarana olisi eliitin nauttiman konsensuksen särkyminen ja niiden ajamien “luovien uudistusten” vastustaminen. Tästä syystä eliitit eivät koskaan kannusta aitoon vastarintaan, saati siedä todellisia vastarintaliikkeitä, mikäli ne saavat liikaa kannatusta parlamentaarisin keinoin.

Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole kuitenkaan mitään syytä kannattaa useimpia eliitin ajamia hankkeita. Ne hyödyttävät lähtökohtaisesti vain kaikkein rikkaimpia ja köyhimpiä, kuten aikamme uusfeodalistiseen henkeen kuuluu (jälkimmäiset pysyvänä menoeränä, erotuksena työtätekevästä köyhälistöstä). Ryhtyessään poliittisesti aktiiviseksi ihmisten enemmistö saisi huomata, ehkä hieman ihmetellen, ettei se jaa ollenkaan samaa ideologista näkemystä kuin eliitti, vaan huomaisi myötäilevänsä identiteettikriisiin asti porvari- ja alaluokkien edustamia “kovia” arvoja ja asenteita. Kaikki olisivat varmasti hyvin samanmielisiä tietyistä asioista, kuten sosiaaliturvan ja vanhustenhoidon tärkeydestä, mutta monet hylkäisivät epäröimättä monikulturismin ja työvoiman ja pääoman vapaan liikkuvuuden kaltaiset eliittivetoiset hankkeet ymmärtäessään niiden todellisen sisällön. Eliitti ei kykene täyttämään itse luomaansa henkistä tyhjiötä massoissa. Pienryhmien omat arvot ja näkemykset ovat tekemässä paluun tämän tyhjiön täyttämiseksi ja lopulta eliitin syöttämien “arvojen” korvaamiseksi. Tätä ilmiötä on kutsuttu Yhdysvalloissa nimellä “Amerikan balkanisaatio” ja sama kehityskulku on käynnissä kaikkialla. Jos vasemmistolaiset tutkijat ovat osuneet täsmälleen oikeaan yhdessä asiassa, se on alaluokan vaarapotentiaalin tunnistamisessa. Jos oikeistopopulistiset liikkeet kykenevät löytämään lähiöiden leijonat ja muodostamaan heihin aidon yhteyden, rajana on poliittisesti vain taivas. Nämä ihmiset janoavat uutta alkua, tunnustusta olemassaololleen ja vahvistusta identiteetilleen, niin heikoissa kantimissa kuin se tällä hetkellä onkin.

Eliitin ja massojen välisen psykologisen suhteen keskeisin kysymys tulee silti tuskin koskaan muuttumaan. Kuinka taitavasti eliitti voi ruokkia massaihmisen pelkoja ja haluja ja hallita häntä niitä niiden kautta? Massojen kannalta ongelmallisinta on se, että mitä pitemmälle ihmiselämä kosmopolisoituu kansallisten identiteettien ja rajojen heiketessä, sitä eläimellisemmäksi se kokonaisuutena muuttuu ja sitä enemmän ihmiset profiloituvat kehdosta hautaan saakka pelkkinä kuluttajina. Niin keinotekoinen projekti kuin kulttuurinen yhdenmukaistuminen pohjimmiltaan on, sen ei välttämättä tarvitsisi olla vain kielteinen ilmiö. Sen tahattomana myönteisenä sivuvaikutuksena on ollut ainakin se, että viestintäteknologia on lisännyt ihmisten mahdollisuuksia avoimeen, ei vain poliittisesti korrektiin keskusteluun niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla, eikä mikään ole turvassa arvostelulta, ei edes hymni yhteisesti jaetusta kohtalosta. Populaari- ja kulutuskulttuurin yhdenmukaistuminen on myös varmasti madaltanut kansalaisten kynnystä erilaisten vastalauseiden esittämiseen – osoittaahan se konkreettisesti monelle tyytymättömälle, miten asiat ovat ja kuinka toisin ne voisivat olla, jos globalisaatiota olisi vähemmän.

Kuten ensimmäisessä luvussa totesin, tieto lisää inhoa ja vihaa, mutta se rohkaisee meitä myös kertomaan, miten vähän pidämme toisistamme. Se on aina valhetta parempi vaihtoehto, sillä rehellisyys ei tarkoita samaa kuin sodanjulistus. En silti kehota ketään toivomaan liikoja. Vika taitaa olla meissä itsessämme, toimimmepa ystävyydessä tai emme. Eläimellistyminen on ennen muuta välineellistymistä; ihmissuhteiden kertakäyttöisyyttä, arvojen pelkistymistä hyötynäkökulmiksi ja ryhmäsolidaarisuuden vaihtumista yksilön ahneuteen. Epäsuhdan pohtiminen negatiivisen ja positiivisen välillä, sen suhteen mitä on ja mitä voisi olla, on jokseenkin epäkiitollinen tehtävä, sillä tätä ominaisuutta ei nähtävästi voi erottaa mittakaavasta. Vaikuttaa siltä, että yleinen moraalittomuus kasvaa aina samassa suhteessa yhteisön koon kanssa ja että moraalikadon hinta käy lopulta kasvun myötä kestämättömäksi. Yksilö voi vain ristiä kätensä ja toivoa parasta.

–

–