Vasemmiston erehdys (Osa I)

TENHO KIISKINEN

–

Kahdessa osassa ilmestyvä kirjoitus on luku Tenho Kiiskisen tulevasta kirjasta ”Suuri peli”. Teos ilmestyy Kiukaalta tulevana syksynä.

–

Tavanomaisessa kaupunkilähiössä tai maaseudun köyhällä taajama-alueella käydessä ei millään uskoisi, että näitä paikkoja pidetään kaikenlaisten kovien asenteiden ja poliittisten ääriliikkeiden kasvualustoina. Ensisilmäys kertoo pikemminkin päinvastaisesta; apeasta ja lannistuneesta ilmapiiristä, jossa on kaikki paneurooppalaisen lähiöelämän tunnusmerkit. Alaluokkaisten perheiden yhtä säälittävät kuin läpinäkyvät yritykset pitää yllä käsitystään keskiluokkaisesta elämästä ja kunnollisuudesta, vaikka kaikki on hankittu velkarahalla, eikä useimmilla niistä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia aitoon luokkanousuun, jonka ensimmäinen askel olisi poispääsy pysyvän vuokra-asumisen kierteestä. Jaksamisensa rajoilla sinnittelevien perheiden rinnalla elävät tutut ongelmat ja rehelliset pudokkaat, joilla ei ole varaa kulissien ylläpitoon: korttinsa huonosti pelanneet eläkeläiset, mielisairaat, kausialkoholistit, yksinhuoltajaperheet ja ikuiset poikamiehet, jotka elättävät itseään hanttihommilla ja pysyttelevät hengissä pääasiassa siksi, etteivät halua lähteä ennen ikääntyneitä vanhempiaan. Kaikki on lähiöissä ja taajamissa jotenkin vinksallaan. Iloa niissä näkee harvoin, juopuneiden likaista naurua kuulee paljon useammin. Ohikulkija ei voi olla tuntematta pistoa sydämessään kohdatessaan koulumatkalla olevia lapsia, näiden pakotettua reippautta ja surullisia silmiä, ilmeistä huolta vanhemmistaan.

Tällaisten murheellisten näkymien edessä jo pelkkä ajatus siitä, että nämä ihmiset voisivat koskaan olla vaaraksi muille kuin itselleen, tuntuu kaukaa haetulta, mutta alaluokkien mielenmaisemaan perehtyneillä tutkijoilla on selityksensä (käytän tästä lähtien yksikkömuotoa, vaikka tutkimuksessa voidaan puhua useista alaluokista). Virallisen kertomuksen mukaan alaluokan osoittama kovuus, kuten muukalais- ja herraviha, akateemisen koulutuksen halveksunta, seksuaalivähemmistöihin kohdistuva inho, sekä edistykselliseen politiikkaan liittyvä epäluulo ovat sitkeään juurtuneita perusasenteita, joiden taustalla ovat pelkoon, vihaan ja tietämättömyyteen liittyvät tavanomaiset syyt. Kovistelulle on myös ominaista, että sillä on taipumus vaihdella jonkin verran taloudellisten suhdanteiden mukaan. Huonoina aikoina kielteiset asenteet voimistuvat, sillä yhä useampi kilpailija työmarkkinoilla ja leipäjonoissa lisää pelkoja, hyvinä aikoina asenteet taas lievenevät paineiden hellittäessä ja taloudellisen liikkumavaran kasvaessa. Osa tutkijoista pitää alaluokan moraalista tuomitsemista tärkeänä, mutta kaikki korostavat miten sitä tulisi myös ymmärtää. Alaluokan pelot eivät ole täysin epäoikeutettuja, eikä sen nostaminen alennustilastaan käy parantamatta sitä ensin tietämättömyydestään. En väitä, että virallinen kertomus on tämän kaiken suhteen aivan erehtynyt, mutta se sisältää useita vääriä johtopäätöksiä, joiden alkuperä on alaluokan perimmäisen luonteen väärinymmärtämisessä. Ajatukseni seuraavat tässä luvussa pitkälti Samuel T. Francisin tarjoamaa mallia, mutta itse tulkinta on tietenkin vain omani.

–

Ongelmalähiöiden ohuet kulissit

Harvahampainen yksinhuoltajaäiti tai minimipalkalla työskentelevä, vielä eroa odottava perheenäiti ei värjää kotona tukkaansa, laula karaokea tai osta osamaksulla näyttävämpää autoa siksi, että tuntisi aidosti kaunistuvansa tällaisten tekojen myötä, olevansa toimintakykyisempi tai onnellisempi (paitsi ehkä laulaessaan karaokea, jos mukana on alkoholi). Hän tekee niin siksi, että kuvittelee sen kuuluvan hyvään elämään, mikäli viitsii edes uhrata asialle paria huonosti jäsenneltyä ajatusta enempää. Kaikki pankkien asiakasneuvojat tietävät, etteivät maksuhäiriöt synny välttämättömien kulutustuotteiden, kuten ruoan, asumiskulujen ja lääkemenojen vuoksi, vaan statussymbolien. Pikavipit ja kulutusluotot otetaan ylellisyystuotteiden, puhelimien ja merkkilaukkujen vuoksi (olen itsekin työskennellyt lyhyen aikaa pankissa, joten tiedän mistä puhun). “Nyt pitää olla tämä” on ehkä useimmiten käytetty lause, jonka pankin asiakasneuvoja saa kuulla sellaisen luotonhakijan suusta, jolle ei pitäisi antaa enää yhtään lisärahaa, mutta joka valitettavan usein myös myönnetään. Juuri tämä lause, “Nyt pitää olla tämä” on oikea epiteetti sille impulsiivisuudelle, joka alaluokkaa vaivaa ja on niin monien murheiden alkusyy. Holtittomasti velkaantuvat, usein kaoottisissa ja hyväksikäyttöön perustuvissa ihmissuhteissa elävät pätkätyöläiset tuhlaavat siksi, etteivät keksi parempaa tekemistä. Tuhlaaminen käy kalliiksi ja eläminen yli varojen kostautuu aina, mutta keneen alaluokka oikeastaan yrittää samaistua tai tehdä vaikutuksen?

En koskaan ollut täysin vakuuttunut siitä yleisestä käsityksestä, jonka mukaan alaluokan samaistumisen kohde on sitä rahtusen verran korkeammalla oleva alempi keskiluokka, en siitäkään huolimatta, että sen ulkoinen matkiminen on ilmeistä, mutta en toisaalta osannut nimetä epäilylleni yhtään varsinaista syytä. Käsityshän on itsessään varsin johdonmukainen ja se kuvaa erinomaisesti useimpien luokkasuhteiden välisiä jännitteitä. Kuten bourdieulainen pelikenttäteoria on otaksunut, sen lähtökohtana on ajatus kaikkien yhteiskuntaluokkien jakamasta sosiaalisesta kilpailusta ja pyrkimyksestä erottautua muista edukseen. Jokaisen suunta on hierarkiassa ylöspäin, ja myös alaluokalle pitäisi siis olla luontevaa tähyillä kohti seuraavaa porrasta. Kuten monet tutkijat osaavat meille empimättä kertoa, se haluaa ennen muuta päästä alempaan keskiluokkaan, joka omistaa asuntonsa ja jolla on vakituinen toimeentulo. Kaikesta tästä huolimatta haudoin kauan aikaa ajatusta, että palapelistä täytyy puuttua jokin ratkaiseva osa, ja onnekseni vilkaisin taaksepäin. Ne tutkijat, jotka ovat lähestyneet alaluokan ongelmia pelkästään sen kysymyksen kautta, miten hyvin tai huonosti se on onnistunut jäljittelemään keskiluokan elämäntapoja, eivät ole nähneet metsää puilta sen suhteen, miten tavattoman kehnoa tämä jäljittely on aina ollut ja kuinka paljastavaa se on koko mysteerin kannalta. On yhtä lailla virhe kuvitella, että alaluokka vaalisi tietoisesti jotakin itselleen läheistä ”työväenluokkaista alakulttuuria” tai muuta ryysyläisromantiikkaan perustuvaa valhetta. Todellinen selitys saattaa löytyä paljon lähempää.

Habitukseltaan kömpelö alaluokka ei usko edes itse esitykseensä.  Se tietää olevansa vailla sisäsyntyistä tyylitajua ja todellisia ylenemismahdollisuuksia, mutta tämä ei tarkoita sitä, että esitys osoittaisi ihailua keskiluokalle, vielä vähemmän se on rakkauskirje. Kyseessä on vain kriisi, lapsen yritys näyttää vahvalta, vaikka kaikki tietävät totuuden puhelimien ja merkkilaukkujen takana. Jos tämän kriisin pitäisi sanoa ilmaisevan jotakin, niin hätähuutoa. Alaluokan elämässä on kyse päivittäisestä selviytymiskamppailusta ja sen tuomasta musertavasta epätoivosta, joka saa kaiken tuntumaan hitaalta alaspäinmenolta. Alaluokka ei pyri tekemään vaikutusta keskiluokkaan, vaan pitää sen ylpeää laitosversiota sivistyksestä halveksuttavana, eikä se epäröi kutsua pelkuruudeksi sitä poliittista passiivisuutta, johon se on johtanut. Luokkana se ei halua olla yhtään enempää tekemisissä alimman kuonan kanssa, jota se tosin itse tuottaa. Elämänsä vankilakierteissä viettävät kriminaalit ja narkomaanit ovat varoittavia esimerkkejä, joiden tasolle vajoamista pelätään, mutta harva duunari uskoo kuilun olevan yhtä syvä omalla kohdallaan. Alaluokan harjoittama keskiluokan ulkoinen jäljittely on ennen kaikkea ilmaus sen sisäisestä kriisistä ja yritys näyttää ihmiseltä itsensä silmissä. Se on hätähuuto, joka kulkee sisään- ja ulospäin, mutta ilma vetää aina henkäyksen verran paremmin sisään, sillä mikä näitä kaikkia köyhimyksiä, äitejä, isiä, poikamiehiä ja kassaneitejä yhdistää? Ainakin se, ettei heidän identiteettinsä saa koskaan minkäänlaista ulkopuolista vahvistusta.

–

Alaluokan todellinen luonne, arvot ja ajatukset

Tietämättömyys, pelko ja pysyvä taloudellinen epävarmuus eivät selitä alaluokan keskuudessa kyteviä äärimielipiteitä ja kovia arvoja, vaan kyse on sen perusluonteesta. Jos sosiaaliset epäkohdat ja niiden herättämät kielteiset tunteet olisivat todellinen syy alaluokan ilmaisemalle ajatusmaailmalle, kuten tutkijaenemmistö väittää, myös sen poliittisen hajaantumisen tulisi olla paljon kirjavampi ja muistuttaa puoluekartalle levinnyttä rypälepommia, mutta näin ei ole. Kaikki poikkeukset huomioon ottaen, kuten teollisuusalojen niin sanotut vasemmistoduunarit ja vanhat kommunistit, voidaan silti sanoa että työtätekevä alaluokka on ytimiään myöten oikeistolainen. Se kannattaa lähtökohtaisesti kaikkea, mikä mielletään ylemmissä luokissa paheksuen kansallismieliseksi, rasistiseksi ja oikeistopopulistiseksi.

Sosiologi Donald Warren on käyttänyt termiä Middle American Radical (“MAR”) kuvaamaan Yhdysvaltojen alempaa valkoista keskiluokkaa, joka on ymmärtänyt joutuneensa aisankannattajan rooliin omassa maassaan, ja tämä sama tyyppi on niin luonteensa kuin sosioekonomisen asemansa puolesta löydettävissä kaikista länsimaista, ja sen ilmeinen suomalainen vastine on vanhoilliskeskustalainen tai perussuomalainen ”jäärä”. Tältä osin ei kannata liikaa keskittyä riitelemään taloudellisista kysymyksistä tai saivartelemaan määritelmistä, vaan olennaista on myöntää, että kaikki ymmärtävät millaiseen ihmistyyppiin Warren MAR-termillä viittaa. Nämä veronmaksajina katkeroituneet  “jälkiporvarilliset ryhmät” muodostuvat kaikkialla pääosin alaluokkaisista tai työväenluokkaisista ja alempaan keskiluokkaan kuuluvista aineksista, joilla ei yleensä ole mainittavia akateemisia tai sosiaalisia kykyjä, eikä niillä ole hallussaan lähes koskaan merkittävää kiinteää varallisuutta, hankittua tulo-omaisuutta tai perintöä. Näissä ryhmissä on ideologisista syistä mukana myös hajanaisia elementtejä niin sanotusta vanhasta porvaristosta; luokkapudokkaita ja varallisuutensa säilyttäneitä konservatiiveja, ja tämä jälkiporvarillinen kerrostuma on aikamme todellinen proletariaatti, jota järjestelmä ei ole kyennyt sopeuttamaan sen paremmin yhteiskunnallisesti kuin psykologisesti. Proletariaatti on tässä yhteydessä provokatiivisuudestaan huolimatta osuva sanavalinta, sillä se tekee pesäeron niihin ihmisryhmiin, jotka elävät koko elämänsä sosiaaliturvaverkon varassa, vapaaehtoisesti tai eivät.

Kuten todettua, antiliberalismia ja yleistä suvaitsemattomuutta selitetään kehittymättömän tunne-elämän lisäksi tiedon puutteella ja alhaisella koulutustasolla, mutta todellisuudessa kyse on ryhmien perusluonteesta. Ongelmalähiöissä hallitseva tyyppi on ilman pienintäkään epäilystä  leijona, aivan kuten muissakin jälkiporvarillisissa ryhmissä, vaikka lähiöissä on varmasti paljon enemmän hajontaa kettuihin kuin useimmissa muissa ryhmissä, sillä ne voivat olla koostumukseltaan älyllisesti vaativampia ja sosiaalisesti rajatumpia, kuten on asianlaita esimerkiksi yrittäjien ja toimihenkilöiden kohdalla. Alaluokkaan ei taas tarvitse pyrkiä, sinne joko ajaudutaan tai synnytään, eivätkä läheskään kaikki ketut ole älykkäitä. Antiliberalismissa ja muissa henkisissä paheissa on toki vaakalaudalla paljon muutakin. Rehellistä olisi kai puhua leijonien tekemästä oman etunsa kannalta järkevästä tilannearviosta suhteessa järjestelmään, joka on keskittynyt heitä enemmän palvelemaan roskaväen ja eliitin etuja. Eikä tähän tilannearvioon sisältyvä aggressio ole jäänyt vaille huomiota.  Julkisessa sanassa jälkiporvarilliset ryhmät samaistetaan aina nöyryytystarkoituksessa roskaväkeen. Tämä on ironista, sillä samalla mediassa ylistetään monia muita vähemmistöjä, jotka nauttivat avokätisesti saamistaan valtionavustuksista ja täyttäisivät roskaväen määritelmän paljon helpommin, ehkä osa heistä pitäisi sitä jopa jonkinlaisena saavutuksena. Toisessa jälkiporvarillisiin ryhmiin liitetyssä piirteessä on sitä vastoin totuuden siemen. Vaikka näitä yleensä lainkuuliaisia ja demokratiaan sitoutuneita ryhmiä ei ole oikeudenmukaista samaistaa ääriliikkeisiin, on silti huomionarvoinen tosiasia että nimenomaan äärioikeistolaiset, eivät koskaan äärivasemmistolaiset, ryhmät heijastavat usein hämmästyttävän tarkasti jälkiporvarillisten voimien arvomaailmaa. Mutta tämäkin voidaan kaiketi palauttaa leijonaan symbolina yhtä hyvin kuin punaniskojen käyttämään koruun.

Tutkijana työskennellyt vasemmistolainen kansanedustaja Anna Kontula esittää teoksessaan Pikkuporvarit tulkinnan, jonka mukaan “pikkuporvarillisuus” olisi yhteiskunnassamme vallitseva ja viruksen lailla tarttuva matalamielisyyden tila. Se saa ihmiset esiintymään parempina kuin ovat, hamuamaan statussymboleja ja etsimään turvaa perinteisistä arvoista ja tavoista, joiden arvellaan osoittavan hyvää kansalaiskuntoa. Juuri tässä sinänsä järkevältä kuulostavassa tulkinnassa piilee suuri virhe. Kontula nimittäin sekoittaa työtätekevän alaluokan ja koulutetun alemman keskiluokan toisiinsa, eikä osaa nähdä niiden kahta täysin toisistaan poikkeavaa päämäärää. Ero on ennen kaikkea henkinen. Koulutettu alempi keskiluokka ei tavoittele mitään arvoiltaan pikkuporvarillista elämäntapaa, se tavoittelee omaa käsitystään ihailemansa akateemisen keskiluokan sivistyneestä ja ammatillisesti julkisen sektorin piiriin kuuluvasta hyvästä elämästä, joka on lähtökohtaisesti tuottamatonta ja verovaroin kustannettua, “varmaa” hyvinvointia ja mukavaa oleilua työelämässä. Niin hyödyllistä, yhteisörakenteita ja taloudellista kasvua tukevaa kuin byrokraattinen työ voi parhaimmillaan olla, sen tekijöiksi hakeutuvat pääsääntöisesti ihmiset, jotka haluavat päästä helpolla. Näillä passiivisilla kettuluonteilla ei ole minkäänlaista aitoa kaipuuta itsenäiseen elämään, he eivät oikeastaan tunnista koko ajatusta ja pelkäävät yrittäjyyttä yli kaiken, koska se edellyttäisi riskinottokykyä, aikuistumista ja luopumista valtiollisesta äidinrinnasta. Mutta kääntöpuolellaan se merkitsisi epäilemättä myös kykyä aitoon itsekunnioitukseen ja rehelliseen tunne-elämään ja tämä on useimmille heistä yhtä mahdoton kuin kestämätön ajatus. Tätä mentaliteettia, päämäärää ja mielikuvaa olisi porvarillisen sijaan järkevämpää kuvata läpeensä sosiaalidemokraattiseksi. Se kävelee sadan euron korkokengissään ja markettiruutupaidassaan yhtä luontevasti ostamaan kioskikahvin kuin osaa istua loputtomissa palavereissa ja sokeakin tunnistaa sen hajusta. Siitä mitä syvimmistä sielullisesta laiskuudesta, jota ei käy hienoimmankaan parfyymin peittäminen. Näiden demarien, koppavien luokanopettajien ja pikkuvirkamiesten kohtaamiselta ei voi kerta kaikkiaan välttyä.

Todelliset pikkuporvarit löytyvät sitä vastoin työtätekevästä alaluokasta, mutta onnettomuudekseen se ei itse tiedä sitä, ja tässä on myös vastaus kysymykseen alaluokan kriisistä ja sen epäonnistumisesta toimia hyvin edes imitaattorina. Alemmalla keskiluokalla on sentään samaistumiskohde, mutta sen puute on ajanut alaluokan tilaan, jossa se ei kykene edes ilmaisemaan itseään. Sillä on reikäisessä taskussaan vain epämääräisiä toiveita ja unelmia, jotka eivät voi millään kehittyä konkreettisiksi tavoitteiksi niin kauan kuin elämä itse ei anna hengähdystaukoa päivittäisestä selviytymiskamppailusta. Jos jokin yksittäinen tekijä todella määrittää alaluokan olemassaoloa ja lyö leimansa sen jokaiseen arkiseen tekoon, se on arvojen ja ajatusten täydellinen ristiriita suhteessa elämäntapaan. Arvot ja ajatukset eivät kirjaimellisesti näy missään. Traditionaalisten perhe- ja parisuhderoolien, isänmaallisuuden, kunniallisuuden ja yhteisöllisyyden kaltaiset arvot elävät pelkkinä sanoina sellaisten ihmisten elämässä, joiden arki koostuu päämäärättömästä ja vaistonvaraisesta haahuilusta lähiöissä, olkoonkin että he ovat yleensä lainkuuliaisia. Nämä varastomiehet, laitoshuoltajat ja vuokratyöläiset eivät käy kirkossa, vie kynttilöitä sankarihaudoille, järjestä lukupiirejä, osallistu yhteisötoimintaan ja vapaaehtoistyöhön tai vieraile toistensa luona kahvin ja teen merkeissä. He linnoittautuvat vuokra-asuntoihinsa, juovat ja tupakoivat liikaa, tuijottavat televisiota ja odottavat jotakin tapahtuvan. Heidän sukusiteensä ovat usein katkenneet tai hyvin löyhät, eikä heidän tuttavapiirissään ole välttämättä yhtäkään uskottua ystävää tai muuta sellaista hahmoa, joka kutsuisi luokseen talven pitkinä ja yksinäisinä juhlapyhinä. Tämän ihmisryhmän vastenmielisin ja täysin sympatiaa vailla olevin hahmo on ikuinen poikamies, joka valmistautuu hampurilaisaterian jälkeen tyytyväisenä masturboimaan, sillä hän tietää olevansa muutaman tunnin kuluttua päissään kuin pieni sika, eikä mikään voi estää häntä, mutta nämä onnenhetket ovat lyhyet. Jo seuraavan aamun harmaus muistuttaa sankariamme hänen elämänsä perimmäisestä tyhjyydestä ja täydellisestä epäonnistumisesta.

Vastentahtoinen palkkatyöläisyys ja sosiaalisen aseman puute koskee suurta osaa alaluokista kaikkialla, mutta ihanteiden ja käytännön elämän välinen kuilu selittyy osin myös sillä, ettei mikään näiden ihmisten välittömässä elinympäristössä tue erilaista, ihanteellisempaa elämäntapaa. Omaa asuntoa, tilaa ja aseistusta vailla olevat ihmiset taantuvat näissä olosuhteissa väistämättä katkeriksi haaveilijoiksi ja tuoppiviisaiksi alisuorittajiksi. Parantava muutos edellyttäisi ainakin suotuisampaa elinympäristöä (maaseutu kaupungin sijaan) ja kohtuullista taloudellista liikkumavaraa, johon vain harva epävarmassa työsuhteessa oleva palkkatyöläinen voi yltää. Tässä kohdin voisi ehkä kysyä, miksi alaluokka ei ota itseään niskasta kiinni, jos se on kerran niin onneton ja kuitenkin riittävän älykäs ymmärtämään tilansa. Kriisi on varmaan todellinen, mutta eikö sen epäterve lääkitseminen ja siitä johtuva ahdistus puhu nimenomaan sen puolesta, että jotakin on vielä tehtävissä?  Tähän voidaan vastata tarkastelemalla sitä, mikä kaikesta huolimatta yhdistää alaluokkaa ja alempaa keskiluokkaa.

–

Identiteettipolitiikan epäonnistuminen massailmiönä

Yhteiskuntatieteilijät ovat olleet harvinaisen yksimielisiä siitä, että keskiluokan päätöksentekoa ohjaa ennen kaikkea sen pelko sosioekonomisen aseman menettämisestä. Ikäviä todennäköisyyksiä laskeva ja älyllistetty melankolia on keskiluokalle yhtä ominaistä kuin sen jatkuva huoli itsensä ja jälkikasvunsa tulevaisuudesta, ja siinä vellominen sujuu sille yhtä luontevasti kuin valehteleminen käy torikauppiaalle. Alaluokka on sitä vastoin vapaa tästä pelosta, sillä se voi käytännössä pudota alemmaksi vain ryhtymällä rikolliseksi tai kehittämällä päihderiippuvuuden, joka vie työkyvyn, erotuksena runsaasta päihteidenkäytöstä osana elämäntapaa. Alaluokan voi sanoa olevan tältä osin viisas, sillä sen tekemä laskutoimitus on oikea. Pelko on korvattu maailmankuvan kyynisyydellä, välinpitämättömyydellä ja jatkuvan juhlimisen aiheuttamalla turtumuksella. Luokkia kuitenkin yhdistää se, että ne molemmat ovat epäonnistuneen identiteettipolitiikan uhreja.

Alempi keskiluokka ei kykene tuntemaan aitoa tyydytystä, ei edes silloin kun se onnistuu tavoitteissaan. Se pystyy olemaan rauhallinen vain hetkittäin ja vahingossa. Yksilö voi päätyä virkamiesuran ohella esimerkiksi opettajaksi, näyttelijäksi tai toimittajaksi, mutta kuten kaikki tietävät, ihmisenä ei ole olemassa mitään yhtä säälittävää kuin keskimääräinen opettaja, näyttelijä tai toimittaja. Määrittelemätön pettymyksentunne johtuu siitä, että yhteiskunnan alemmilta portailta lähtöisin olevat koulutetut ammattiluokat kuvittelivat saavansa diplomien ja omistusasuntojen myötä myös itsetunnon, mutta isku on ollut kova, sillä mikään ei tunnu ansaitulta. On olennaista ymmärtää, että nämä ammattikunnat nimenomaan uskoivat saavansa itsetunnon ulkopuolisen tunnustuksen muodossa ja toivoivat sen samalla muuttuvan sisäistetyksi, eivät saavuttavansa sitä itsenäisesti. Itsetunto olisi ehkä ollut saavutettavissa yrittäjyyden tai muun sellaisen omatoimisuuden kautta, joka olisi toiminut vastaansanomattomana todisteena yliminän syyttäjiä vastaan, mutta aika ajaa yksilötasolla nopeasti näiden pilvilinnojen ohi. Kuvio on arvatenkin toistunut melko samanlaisena kaikissa länsimaissa. Toisen maailmansodan jälkeinen nousukausi suurine ikäluokkineen loi puitteet ennennäkemättömän laajan keskiluokan synnylle, ja tälle luokkaretkelle oli ominaista korkeakoulujen avautuminen kaikille niille, joilla oli vähänkin lukupäätä. Oppilasaineksen ja opetuksen taso on sittemmin laskenut huimasti monilla aloilla tai tasoa on pyritty jopa tietoisesti madaltamaan, mutta itsetunnon kannalta perusongelma oli luultavasti jo alun alkaen siinä, ettei suurimmalla osalla uuden akateemisen keskiluokan jäsenistä ollut omasta takaa riittävän vahvaa identiteettiä, joka olisi vastannut sekä ajan että uuden aseman tuomiin vaatimuksiin. Koulujen ovista astelivat ensimmäistä kertaa sisään todellisten tyhjätaskujen lapset, joiden vanhempiensa kanssa jakama köyhyys ei ollut vain aineellista. Heille oli saatava jonkinlainen jäsennelty identiteetti ja koska sellaista ei ollut, ei myönteistä tai edes kielteistä, se oli rakennettava.

Tiedostamaton käsitys itsetunnon ja identiteetin ulkopuolisesta ohjautuvuudesta paljastaa identiteettipolitiikan olevan pohjimmiltaan eliittivetoinen projekti. Modernissa massavaltiossa keskiluokille suunnittelun identiteetin perusta on naiivissa edistysuskossa, humanismissa ja konsumerismissa. Se on holhoavalla tavalla puuteroitu peilikuva kansainvälisten eliittien omista ideologioista, jotka ovat tiedeusko (edistysuskon “kova” versio ilman humanismia), utopismi, hedonismi ja kosmopolitismi, ja on aina ollut eliittien perusviestintästrategian mukaista esittää omien etujensa kylmä ajaminen tosiasiallisina “arvoina ja ihanteina” kaikille niille, jotka ovat riittävän tyhmiä uskoakseen niihin, tai kuten keskiluokan tapauksessa, riittävän itsetunnottomia. Eliitit pyrkivät korvaamaan perinteisen sosialisaation, kuten perheen ja lähiyhteisön, hedonistisella ja älyllisesti haasteettomalla massakulutusopilla, jonka toteuttamisessa suositaan byrokratian ja kaikenlaisen sosiaalisen hajaannuksen lisäämistä itseisarvoisesti. Eliittipropagandaan kuuluu Francisin mukaan myös erottamattomasti sellaisten avainsanojen papukaijamainen toistaminen kuin ihminen, ihmisyys, ihmiskunta, yksi maailma ja globaali kylä. Me olemme joutuneet elämään niin kauan näiden avainsanojen ja iskulauseiden keskellä, että unohdamme helposti niiden alkuperän. Ne tulevat eliiteiltä.

–

–