Esipuhe ”Pyhien leirin” vuoden 1985 laitokseen

JEAN RASPAIL (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Kirjoitus on Jean Raspailin (1925-2020) esipuhe hänen romaaninsa ”Pyhien leiri” uuteen ranskankieliseen laitokseen, joka ilmestyi kaksitoista vuotta alkuperäisen teoksen jälkeen. ”Pyhien leirin” suomenkielinen laitos ilmestyi tänä keväänä Mika Keräsen kääntämänä ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Alkujaan vuonna 1973 ilmestynyt Pyhien leiri on romaani, joka ennakoi nykyisin todennäköiseltä tuntuvaa tilannetta ja näkee ennalta uhkan, jota kukaan ei enää pidä mahdottomana. Se kuvaa kolmannen maailman ihmismassojen rauhanomaista invaasiota Ranskaan ja sieltä muualle läntiseen maailmaan. Kaikilla tasoilla – globaalin tietoisuuden, hallitusten, yhteiskuntien, ja ennen kaikkea jokaisen yksittäisen ihmisen – on esitettävä myöhästynyt kysymys: mitä on tehtävä?

Mitä on tehtävä, kun kukaan ei haluaisi luopua inhimillisestä arvokkuudestaan taipumalla rasismiin? Mitä on tehtävä, kun kaikilla yksilöillä ja kansoilla on pyhä oikeus säilyttää erityispiirteensä ja identiteettinsä oman tulevaisuutensa ja menneisyytensä nimissä?

Tuntemamme maailman muovasivat poikkeuksellisen moninaiset kulttuurit ja rodut, jotka saattoivat kehittyä lopulliseen ja täydelliseen muotoonsa vain välttämättömän erillisyyden myötä. Tästä kumpuavat vastakkainasettelut eivät ole rasistisia, eivät edes rodullisia. Ne vain kuuluvat jatkuvaan vastakkaisten voimien virtaan, joka muovaa maailmanhistoriaa. Heikot hiipuvat ja katoavat, vahvat moninkertaistuvat ja voittavat.

Ristiretkistä ja suurista löytöretkistä saakka aina kolonialismin aikaan ja sen viimeisiin linnakkeisiin saakka länsimaiden laajentumishalu syntyi lukuisista motiiveista – eettisistä, poliittisista ja taloudellisista – mutta rasismilla ei ollut siinä osaa, paitsi kenties pahojen ihmisten sieluissa. Voimasuhteet olivat puolellamme, siinä kaikki. Se, että laajentuminen tapahtui useimmiten muiden rotujen kustannuksella – vaikka jotkut niistä myös pelastuivat moraalisesta horrostilastaan – oli vain seuraus valloitushalustamme, eikä sitä ajanut tai sanellut mikään ideologia. Nyt kun voimasuhteet ovat kääntyneet päinvastaisiksi, ja muinainen läntemme – joka on nyt traagisesti vähemmistöasemassa maailmassa – vetäytyy puretuista linnoituksistaan samalla kun se jo häviää taisteluita omalla maaperällään, alamme hämmennyksen vallassa kuunnella kumeasti jylisevää valtavaa aaltoa, joka uhkaa hukuttaa meidät. On muistettava kirjoitus muinaisissa aurinkokalentereissa: ”On myöhempi kuin luulet…” Tämä viittaus ei ole peräisin omasta kynästäni. Sen kirjoitti sattumoisin Thierry Maulnier Pyhien leiriä käsitellessään. Sallikaa minun lainata vielä Dartmouthin yliopiston professori Jeffrey Hartia: ”Raspail ei kirjoita rodusta, hän kirjoittaa sivilisaatiosta…”

Loppujen lopuksi Pyhien leiri on symbolinen kirja, eräänlainen profetia, joka on jokseenkin brutaalisti dramatisoitu laivojen kansille, inspiraation rytmittämänä. Sillä jos joku kirjani on syntynyt inspiraation tuloksena, niin juuri tämä. Mistä ihmeestä olisin muuten saanut rohkeuden kirjoittaa se? Kahdeksantoista kuukauden työrupeaman jälkeen olin tunnistamattomassa kunnossa, minkä voi todeta vuoden 1973 laitoksen takakansikuvasta: kasvoni ovat uupuneet, näytän kymmentä vuotta nykyistä ikääni vanhemmalta, ja silmistäni katsoo joku sellainen joka on nähnyt liikaa. Kuitenkin todellinen luonteeni ilmeni tässä kirjassa, erityisesti sen räävittömässä ja pilkallisessa huumorissa, tragedian alla piilevässä komediassa, tietynasteisessa pelleilyssä apokalyptisyyden vastalääkkeenä. Olen aina sanonut, että aiheestaan huolimatta Pyhien leiri ei ole surullinen kirja, ja olen kiitollinen niille, etenkin Jean Dutourille, jotka ovat ymmärtäneet sen: ”Lännestä on tullut ilveilijä, sen tragedia voisi yhtä hyvin olla vitsi. Juuri siksi tämä hirvittävä kirja on pohjimmiltaan niin hauska…”

Mutta, Pyhien leirin tapahtumiin palatakseni – jos se on symbolinen, se ei kumpua mistään utopiasta, ainakaan enää. Jos se on profetia, elämme tällä hetkellä sen toteutumisen alkua. Pyhien leiri on yksinkertaisesti klassinen tragedia, kun otetaan huomioon kirjallinen periaate ajan, paikan ja toiminnan ykseydestä: kaikki tapahtuu kolmen päivän aikana Etelä-Ranskan rannikolla, ja juuri siellä valkoisten kohtalo sinetöidään. Vaikka tapahtumat olivat jo tuolloin kehittyneet varsin pitkälle Pyhien leirissä kuvailtuja suuntaviivoja pitkin (venepakolaiset, pohjoisafrikkalaisten ja muiden Ranskan ulkomaalaisryhmien radikalisoituminen, ihmisoikeusjärjestöjen vahva psykologinen vaikutus, uskonnollisten johtajien tulinen lähetyssaarnaajahenki, omatuntojen tekopyhä puhtaus, kieltäytyminen katsomasta totuutta silmästä silmään, jne.), todellisuudessa ennustukset eivät toteudu kolmessa päivässä, vaan mitä todennäköisimmin monien mullistusten jälkeen, kolmannen vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä, suunnilleen sukupolven tai kahden aikana. Kun tietää miten sukupolvet muodostuvat vanhoissa Euroopan maissa – ne ovat tynkäsukupolvia tynkäperheen ja tynkäkansakunnan tapaan – sydän kuristuu lannistuneena kokoon. Riittää kun katsoo seuraavien kolmen vuosikymmenen väestöennusteita, ja lainaamani ovat suotuisimmasta päästä: maapallon seitsemästä miljardista ihmisestä vain seitsemänsataa miljoonaa on valkoisia, tuskin kolmannes heistä asuu pikku Euroopassamme ja hekin alkavat olla vanhoja ja kukoistuksensa ohittaneita. He kohtaavat pohjoisafrikkalaisten ja muslimien neljäsataamiljoonaisen etujoukon, josta viisikymmentä prosenttia on alle kaksikymmenvuotiaita. Välimeren vastakkaisen rannan jälkeen seuraa koko muu maailma! Voiko kukaan hetkeksikään työntää päänsä pensaaseen ja kuvitella, että moinen epätasapaino voi kestää?

Tässä kohtaa on tullut aika selittää, miksi Pyhien leirin ihmisjoukot saapuvat kaukaisesta Gangesista eivätkä Välimeren rannoilta. Tähän on useita syitä. Yksi liittyy omaan varovaisuuteeni, ja erityisesti haluttomuuteeni osallistua typerään kiistaan rasismista ja antirasismista, kuten myös vastenmielisyyteeni sitä kohtaan, että kuvaillaan jo selvästi nähtäviä rodullisia jännitteitä (joista ei kuitenkaan sovi keskustella), jottei kärjistettäisi niitä. Selvää on, että mahtava etujoukko on jo täällä ja aikoo jäädä vaikka kieltäytyykin sulautumasta. Parinkymmenen vuoden kuluttua he muodostavat kolmekymmentä prosenttia väestöstä, vahvasti motivoituneet muukalaiset kansan povella, joka joskus oli ranskalainen. Se on merkki, mutta vain yksi sellainen. Olisi mahdollista lopettaa tähän. Olisi jopa mahdollista osallistua joihinkin vähäpätöisiin kahinoihin ja olla tietämätön tai teeskennellä tietämätöntä siitä, että todellinen vaara ei ole pelkästään täällä vaan muualla, että se on vasta tulossa, ja että silkan mittakaavansa puolesta se on aivan eri luokkaa. Olen nimittäin vakuuttunut, että globaalilla tasolla asiat karkaavat käsistä kuin biljardipallot, jotka alkavat yksi kerrallaan liikkua ensimmäisestä lyönnistä, joka voidaan antaa missä tahansa kurjuuden ja ihmisjoukkojen suunnattomassa varannossa. Se tuskin tapahtuu siten kuin olen kuvannut, sillä Pyhien leiri on vain vertauskuva, mutta lopulliset seuraukset ovat samanlaiset, joskin ehkä hajautetummat ja siksi näennäisesti siedettävämmät. Rooman valtakunta tuhoutui samalla tavoin, vaikkakin kyllä hitaammin, omana aikanamme voimme odottaa äkillisempää suurpaloa. Sanotaan, että historia ei toista itseään. Se on pötyä. Planeettamme historia koostuu toisiaan seuraavista tyhjiöistä ja raunioista jotka kaikki ovat vuorollaan hylänneet ja jotka on toisinaan rakennettu uudelleen.

Länsi on nimittäin tyhjä, vaikkei se olekaan vielä täysin tajunnut sitä. Poikkeuksellisen kekseliäällä läntisellä sivilisaatiolla, varmasti ainoalla joka kykenisi kohtaamaan uuden vuosituhannen haasteet, ei ole enää sielua. Kaikilla tasoilla – kansojen, rotujen, kulttuurien kuten yksilöidenkin – juuri sielu aina voittaa ratkaisevat taistelut. Ainoastaan sielu muodostaa kultaisen kudoksen ja messingin, joista voimakkaiden kilvet taotaan. Kykenen tuskin erottamaan mitään sielua meissä. Kun katson vaikkapa omaa maatani, Ranskaa, saan usein vaikutelman, niin kuin valveilla nähdyssä painajaisunessa, etteivät monet aitosyntyiset ranskalaiset enää ole muuta kuin erakkorapuja, jotka elävät ”ranskalaisina” tunnetun, nyt jo sukupuuttoon kuolleen lajin hylkäämissä kuorissa, ja ovat omineet sen nimen. He tyytyvät pelkkään elämän jatkumiseen. He varmistavat mekaanisesti, yhä raihnaisempina, elämänsä jatkumisen viikosta toiseen. Kuvitteellisen sisäisen solidaarisuuden ja turvallisuuden lipun alla he eivät enää tunne solidaarisuutta mitään kohtaan, eivätkä edes ole tieteoisia mistään, mikä voisi muodostaa kansan keskeiset ominaispiirteet. Käytännöllisen ja aineellisen alueella, joka ainoana saa vielä kipinän syttymään heidän silmissään, he muodostavat pikkuporvareiden kansakunnan, joka perimiensä ja yhä vähemmän ansaitsemiensa rikkauksien nimissä palkitsee itsensä – ja jatkaa tätä palkitsemista kriisin keskelläkin – miljoonilla kotipalvelijoilla: siirtolaisilla. Voi! Kuinka he vapisevatkaan! Kotipalvelijoilla on lukemattomia sukulaisia täällä ja merten takana, kokonainen nälkiintyvä suku joka asuttaa koko maapalloa. Globaali Spartacus… Vain yhden sadoista esimerkeistä mainitakseni, Nigerian väestö lähestyy seitsemääkymmentä miljoonaa asukasta, joita maa ei kykene ruokkimaan vaikka käyttää yli puolet öljytuloistaan ruokaan. Seuraavan vuosituhannen alussa heitä on sata miljoonaa ja öljy on lopussa.

Mutta kuurosokea pikkuporvaristo jatkaa narrin osan esittämistä tajuamatta sitä itse. Yhä ihmeellisen lokoisten ja vehmaiden peltojensa keskellä pikkuporvari vilkaisee lähintä naapuriaan ja huutaa: ”Pankaa rikkaat maksamaan!” Tajuaako hän olevansa nyt itse se rikas, ja että oikeuden vaatimus, kaikkien vallankumousten kutsuhuuto johon miljoonat äänet vastaavat, kohoaa pian häntä ja vain häntä vastaan? Tämä on Pyhien leirin koko teema.

Mitä siis on tehtävä?

Minä olen romaanikirjailija. Minulla ei ole teoriaa, systeemiä tai ideologiaa tarjottavana tai puolustettavana. Minusta vain näyttää, että olemme ainutlaatuisen valintatilanteen edessä: joko opimme alistuneen rohkeuden olla köyhiä tai löydämme uudelleen taipumattoman rohkeuden olla rikkaita. Molemmissa tapauksissa niin sanottu kristillinen lähimmäisenrakkaus osoittautuu voimattomaksi. Tulevat ajat ovat julmia.

–

Jean Raspailin ”Pyhien leiri” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.