Sirpin ja vasaran saaret

OLLI VIRTANEN

–

Aleksandr Solženitsynin vuonna 1973 ilmestynyt Gulag: Vankileirien saaristo kuuluu niihin teoksiin, joita todella voi kutsua tiiliskiviksi. Kirja on 1300-sivuinen tietopaketti Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän historiasta aina sen synnystä Stalinin kuolemaa seuranneisiin vuosiin asti, maan yhteiskunnallisesta ilmapiiristä ja neuvosto-oikeuslaitoksen erityispiirteistä. Tiiliskivi-nimitystä ei kuitenkaan pidä ymmärtää kielteisesti: vaikka asiaa onkin paljon, teksti ei missään vaiheessa muutu puisevaksi tai itseään toistavaksi, ja lisäksi Solženitsynin kaunokirjailijamainen ote tekee teoksesta kevyempilukuisen kuin se puhtaasti tietokirjatyyliin kirjoitettuna todennäköisesti olisi.

Todettakoon näin sivuhuomautuksena, että teoksen julkaisuhistoria ei ole suomalaisittain mairitteleva. Kirjan ilmestymisen aikoihin elettiin pimeintä suomettumisen kautta, eivätkä suuret kustantamot suostuneet julkaisemaan Vankileirien saariston suomennosta ulkopoliittisista syistä. Lopulta kirjan ensimmäisen osan suomenkielinen käännös julkaistiin Ruotsissa, kaksi viimeistä puolestaan julkaisi tamperelainen pienkustantamo Kustannuspiste. Tietyt kirjastot menivät jopa niin pitkälle, että kieltäytyivät hankkimasta teosta kokoelmiinsa. Kirjan osien suomennokset olivat pitkään vaikeasti saatavissa, kunnes Sofi Oksasen omistama Silberfeldt-kustantamo osti teoksen oikeudet ja julkaisi sen vuonna 2012 yksissä kansissa. En tavallisesti juuri perusta Oksasen edesottamuksista, mutta tästä hänelle on kyllä annettava vilpitön tunnustus.

Solženitsyn samaistuu ymmärrettävistä syistä niin voimakkaasti neuvostojärjestelmän vastustamiseen, ettei monikaan kaiketi tunne hänen henkilöhistoriaansa vankeusvuosia edeltäviltä ajoilta. Saattaakin tulla yllätyksenä, että Solženitsyn oli ennen tuomiotaan puna-armeijan kapteeni ja vakaumuksellinen kommunisti; virallisen totuuden hän oppi varsinaisesti kyseenalaistamaan vasta leirivuosinaan. (Kuvittelisi helposti, että tämä kohtalo olisi ollut vääjäämätön jokaiselle leirituomion saaneelle neuvostolojalistille. Näin ei kuitenkaan ollut; Solženitsyn kertoo teoksessaan lukuisista henkilöistä, jotka kärsivät vuosien tuomionsa menettämättä kommunistista vakaumustaan. Ihmismieli voi olla itsepäinen, kun se kerran on johonkin oppinut uskomaan.) Solženitsyn tuomittiin vuonna 1945 ”neuvostovastaisesta propagandasta” ja ”vihamielisen organisaation perustamisesta”, koska oli kirjeenvaihdossa ystävänsä kanssa arvostellut Neuvostoliiton hallitusta. (Kaikki sellainen toiminta, johon osallistui enemmän kuin yksi ihminen – kuten nyt esimerkiksi kirjeenvaihto – laskettiin tässä lakipykälässä ”organisaatioksi”.) Hän istui kahdeksan vuotta eri leireillä, minkä jälkeen hän joutui viettämään vielä kolme vuotta maansisäisessä karkotuksessa Birlikin kylässä kaakkoisessa Kazakstanissa.

Nikita Hruštšovin alkaessa purkaa Stalinin henkilökulttia Solženitsynkin rehabilitoitiin, ja hän pääsi palaamaan karkotuksesta. Solženitsyn omisti vapaa-aikansa kirjoittamiselle, ja hänen vankileirikuvauksensa Ivan Denisovitšin päivä julkaistiin Neuvostoliitossa suojasään aikaan vuonna 1962. Suojasäiden loputtua Solženitsynin asema kuitenkin heikkeni nopeasti. Hänen kirjoituksiaan ei enää julkaistu, ja KGB takavarikoi joitakin hänen tekstejään, mutta Solženitsyn jatkoi Vankileirien saariston kirjoittamista salassa (hän viimeisteli tekstinsä Virossa erään ystävänsä luona). Vuonna 1970 hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto, mutta hän ei uskaltanut tulla vastaanottamaan sitä Tukholmaan, koska pelkäsi, ettei hänen annettaisi enää palata kotimaahansa. Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa vuonna 1973, ja teoksesta nousseen myrskyn jälkeen Solženitsyniltä vietiin Neuvostoliiton kansalaisuus ja hänet karkotettiin Länsi-Saksaan vuonna 1974. Länsi-Saksasta hän muutti lyhyeksi ajaksi Sveitsiin ennen asettumistaan Yhdysvaltoihin. Neuvostokansalaisuutensa Solženitsyn sai takaisin vuonna 1990, ja vuonna 1994 hän palasi Venäjälle, jossa asui lopun elämänsä. Solženitsyn kuoli 89 vuoden iässä vuonna 2008.

Vankileirien saariston kuvaileman yhteiskunnan pääpiirteet ovat itsessään kaikille tuttuja. Bolševikkipuolueen ylimmissä kerroksissa ymmärrettiin ilmeisesti jo hyvin varhain, että neuvostomaata oli mahdollista hallita ainoastaan pelolla, ja tätä filosofiaansa puolue toteutti erittäin tehokkaasti. Jokainen historian perusteet tunteva on tietoinen Stalinin kauden Neuvostoliiton painostavasta ilmapiiristä, jonka saivat aikaan yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin levinnyt ilmiantokulttuuri ja täydellisen mielivaltainen oikeuslaitos, joka langetti pitkiä tuomioita mitättömimmistäkin asioista. Kun kehenkään ei voi luottaa ja joka ikistä sanaansa pitää varoa, yhteiskunta muuttuu vainoharhaiseksi. Tällaisissa oloissa ihmiset alkavat kilpailla ilmiantojen tekemisessä: syntyy mentaliteetti, jota Solženitsyn kuvailee iskulauseella ”kuole sinä tänään, niin minä kuolen huomenna”. Jos minä ilmiannan sinut nyt, sinä et voi ilmiantaa minua tulevaisuudessa, ja selviydyn ehkä vähän pitempään.

Selviytyminen ei kuitenkaan ollut helppoa, koska turvallisuusviranomaisten kynsiin saattoi joutua käytännössä mistä tahansa. Seuraavassa muutamia esimerkkejä rikoksista, joista ihmisiä tuomittiin:

• Kaupan myyjä otti myytäväksi tarkoitettuja tavaroita vastaan ja kirjoitti tavaramäärät sanomalehtipaperille. Saippuapalojen määrä sattui osumaan Stalinin kuvaan otsan kohdalle. 10 vuotta leiriä.

• Kirvesmies oli rakentamassa kerhotalon lattiaa. Seinillä ei ollut koukkuja, joten hän ripusti takkinsa työnteon ajaksi Leninin rintakuvan päälle. 10 vuotta leiriä.

• Merimies myi englantilaiselle turistille Katjuša-merkkisen sytkärin punnasta. 10 vuotta leiriä synnyinmaan arvovallan sabotoimisesta.

• Kuusitoistavuotiaalle vähemmistökansallisuuteen kuuluneelle koululaiselle sattui propagandajulisteen iskulausetta kirjoittaessaan virhe huonon venäjän taidon takia. 5 vuotta leiriä.

• Sovhoosin kirjanpito-osastolla oli juliste, jossa luki ”Elämä on muuttunut paremmaksi, elämä on muuttunut hauskemmaksi (Stalin)”. Joku kävi lisäämässä Stalinin nimen perään -ille (elämä on muuttunut paremmaksi Stalinille). Koko kirjanpito-osasto laitettiin istumaan.

• Viranomaiset saivat selville, että osa erään leningradilaistehtaan työläisistä oli kahdeksan vuotta aikaisemmin osallistunut kokoukseen, jossa oli ollut puhumassa sittemmin Stalinin vainoissa likvidoitu kommunistijohtaja Zinovjev. Kaikki kokoukseen osallistuneet työläiset teloitettiin.

Eräs hupaisa neuvosto-oikeuden piirre oli myös itsekriminointisuojan puuttuminen: rikoksesta epäiltyjä syytettiin usein myös siitä, etteivät he olleet ilmiantaneet itseään.

Vaikka tuomiot tavallisesti olivatkin mielipuolisen ankaria, kaikkia rikollisia ei Neuvostoliiton alkuvuosikymmeninä suinkaan kohdeltu kovakouraisesti. Esimerkiksi varkaat katsottiin yhteiskunnan vihollisiksi ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat varastaneet valtiolta, kuten kolhoosilta tai rakennustyömaalta. Yksityishenkilöiltä kähveltäneet sen sijaan saivat lyhyitä tuomioita, ja heidän olonsa olivat leireillä verraten lokoisat; hehän olivat anastaneet yksityisomaisuutta, joka jo käsitteenä oli silkka porvarillisen taantumuksen jäänne. Myöskään muista tavallisiin kansalaisiin kohdistuneista rikoksista ei yleensä saanut pitkiä tuomioita, eikä virkavalta välttämättä viitsinyt edes tutkia sellaisia kovin ahkerasti. Solženitsyn uumoilee, että yhtenä selityksenä näiden oikeiden rikollisten suosimiselle saattoi olla Stalinin oma menneisyys: Stalin oli vuonna 1907 ollut osallisena Tiflisin pankkiryöstössä, jonka tarkoituksena oli rahoittaa bolševikkien toimintaa. Ehkäpä hän tunsi sympatiaa varkaita ja muita lurjuksia kohtaan, koska näki näissä kaltaisensa.

Oikeilla rikollisilla saattoi siis olla leireissä kissanpäivät, mutta tavallisten vankien olot olivat kaikkea muuta kuin mukavat. Poliittisten pykälien nojalla tuomitut joutuivat tekemään raskasta fyysistä työtä pahimmillaan käytännössä ilman vapaapäiviä säässä kuin säässä, ja esimerkiksi Siperiassa saattoi talvisin olla yli 50 astetta pakkasta. Työn rasittavuuteen nähden aivan liian niukka ravinto koostui leivästä ja ”litkusta”, kuten Solženitsyn sitä nimittää; litku oli tavallisesti keitetty jostakin sellaisesta, jota ei yleensä mielletä ihmisruuaksi, kuten juuresten naateista, ja mukaan oli hyvässä lykyssä saatettu lisätä vähän ryynejä. Hygienia leireillä oli luonnollisesti alta kaiken arvostelun, kaikkialla kuhisi syöpäläisiä, vaatteet olivat likaisia rääsyjä, terveydenhuollosta ei käytännössä voinut puhua, ja vankeja rangaistiin ankarasti pienimmistäkin rikkeistä.

Vaikka vankileirikuvauksia lukiessaan osaakin varautua karmeuksiin, muutamat Solženitsynin kuvailemista asioista saavat silti hätkähtämään epäinhimillisyydellään. Esimerkiksi vuosina 1931–1933 yksinomaan vankityövoimalla rakennetun Vienanmeren kanavan rakennustöissä kuoli virallisten tietojen mukaan 12 000 vankia (todellinen luku lienee vielä huomattavasti suurempi). Talvisin kaikkia ruumiita ei kuljetettu pois, ja kesän tullen niistä oli jäljellä pelkät luurangot. Luut jauhettiin betonin sekaan ja betonista valettiin kanavaan patoja.

Kolyman alueella Koillis-Siperiassa, jonka leirit olivat Gulaginkin mittapuulla poikkeuksellisen rankkoja, erään leirin vangit puolestaan löysivät heinäkuussa maastosta hevosen raadon. Raato oli maannut maassa jo viikon ja kuhisi tietysti matoja ja kärpäsiä, mutta äärimmilleen nälkiintyneet vangit söivät raadon siitä huolimatta.

Ehkä koko teoksen ilkeimmin vatsanpohjasta kouraiseva kohta kertoo kuitenkin Ukrainan Donilta Magnitogorskiin karkotetuista kasakoiden vaimoista. Naiset lastattiin junaan päiväkausia kestäneelle matkalle, ja heille annettiin päivässä lasi vettä ja 300 grammaa leipää (!), kaikkina ei sitäkään. Eräs nainen synnytti matkan aikana, muttei aliravitsemukseltaan pystynyt imettämään, ja vastasyntynyt kuoli. Miten ruumiista hankkiuduttiin eroon? Helposti: muutama saattovartion sotilas tuli vaunuun ja yksinkertaisesti heitti kuolleen vauvan liikkuvasta junasta ratapenkalle.

Ihmiskasvoisesta sosialismista oltiin tuohon aikaan varsin kaukana.

Toisaalta taas tietyt kirjassa esitetyt tapaukset ovat niin absurdeja, että muuttuvat jo huvittaviksi. Esimerkiksi vuonna 1918 käytiin oikeutta amiraali Štšastnyita vastaan. Korkein vallankumousoikeus tuomitsi hänet ammuttavaksi. Tällöin salista alkoi kuulua valituksia: kuolemanrangaistushan on lakkautettu! Tuomari vastasi protestoijille: emme me tuomitse amiraalia kuolemaan, me vain ammumme hänet. Ja niin amiraali myös ammuttiin.

Eräs toinen teoksen kohtaus voisi olla suoraan 30-lukulaisesta slapstick-komediasta. Rakennettiin kerrostaloa, ja jokaiseen asuntoon oli määrä tulla kylpyamme. Muutama amme kuitenkin varastettiin ennen talon valmistumista, eikä tästä voitu ilmoittaa ylemmille tahoille, koska vaikeuksia olisi ollut tiedossa. Ja talo piti luovuttaa vastaanottokomitealle. Mikä neuvoksi? Työmiehet keksivät keinon: työnjohtaja kierrättää komissiota ensimmäisen kerroksen jokaisessa asunnossa ja kaikissa vielä erikseen kylpyhuoneessa, jotta komissio näkee, että kylpyamme on paikallaan. Sitten hän jatkaa heidän kanssaan toiseen ja kolmanteen kerrokseen, ja tällä välin työläiset irrottavat ensimmäisen kerroksen ammeet, kantavat ne vaivihkaa neljänteen kerrokseen ja asentavat pikaisesti paikalleen. Ja näin komissiolle voidaan esitellä kylpyamme talon jokaisessa asunnossa.

Vankileirien saariston kuvailemasta maailmasta on liiankin helppo löytää yhtäläisyyksiä nykyajan hulluuteen. Esimerkiksi rikollisten (siis niiden oikeiden) kohtelu tuo hakemattakin mieleen oman yhteiskuntamme suhtautumisen kulttuurinrikastajien törkytemppuihin. Tuttua on myös hysteerinen oikeaoppisuuden vaatimus: Neuvostoliitossa yksikin varomaton sana saattoi johtaa leirituomioon, meillä korrektista liturgiasta lipeäminen aikaansaa somen päivystävien vasemmistolaisten järjestämän loukkaantumis- ja pöyristymisteatterin.

En kuitenkaan tohdi sen enempää vertailla omaa aikakauttamme kommunistisen lihamyllyn kauhuihin. Oli meidän ajassamme miten sairaita ja irvokkaita piirteitä tahansa, vuosikymmenien stalinistinen helvetti on kuitenkin niin joka tasolla eri asia, että vertailusta tulisi yksinkertaisesti mauton. Tuntuisi hävyttömältä rinnastaa itsensä vuosikausia syyttöminä orjatyössä kituneisiin, kun kirjoittelen tätä juttua lämpimässä kodissani vatsa täynnä, eikä minun tarvitse huomattavan epäortodoksisten mielipiteideni ääneen lausumisesta pelätä valtiovallan taholta pahimmassakaan tapauksessa mitään sakkorangaistusta ankarampaa.

Sen sijaan lienee paikallaan pohtia totalitarismin olemusta yleisemmällä tasolla. Mitä pitäisi ajatella valtiosta, jossa miljoonia ihmisiä tapetaan nälkään, kylmään, epäinhimilliseen raadantaan ja pahoinpitelyihin, jossa nälkiintyneitä lapsia tuomitaan vuosiksi pakkotyöhön muutaman perunan tai viljantähkän varastamisesta, jonka oikeuslaitos on suoraan Kafkan painajaisista ja jossa rikolliset rellestävät samalla kun kunnon ihmiset suljetaan mätänemään piikkilangan taakse?

Jos olisin uskonnollinen, sanoisin epäilemättä, ettei tällainen sula pahuus voi olla muuta kuin Saatanan juonia. Ihmiskätten aikaansaamien hirveyksien selittämiseen ei kuitenkaan tarvita pahoja henkiä eikä langennutta enkeliä. Historiasta opimme, että mikä tahansa yhteiskunta on periaatteessa muutettavissa Neuvostoliitoksi tai Pohjois-Koreaksi; tarpeeksi kattavalla propagandakoneistolla ja eriävien mielipiteiden kyllin tehokkaalla vaientamisella ihmiset on mahdollista saada uskomaan mitä tahansa. Ei tietenkään kaikkia, mutta tämä ei ole tarpeenkaan. Riittää, kun enemmistö uskoo, ja toisinajattelijat pitävät pelokkaina suunsa supussa. Valtaosa miljoonista kommunistien tai kansallissosialistien kelkkaan hypänneistä ei ollut mitään kiiluvasilmäisiä mielipuolia, vaan aivan tavallista, työtätekevää ja perhettään rakastavaa väkeä. Ja tuskinpa gulagien vartiosotilaatkaan ihmisinä erityisen pahoja olivat; he vain tekivät sitä, mihin heidät oli pienestä pitäen opetettu ja indoktrinoitu. Jos se tarkoitti viimeisilleen rääkätyn vangin lopettamista niskalaukauksella, sitten se tarkoitti. Minä vain noudatin käskyjä, ja sehän sitä paitsi sai muutenkin ansionsa mukaan, inha kansanvihollinen.

Vaikka ajatuksen mieluusti kieltäisikin, juuri sinä ja minä saattaisimme olla salaisen poliisin ilmiantajia tai keskitysleirin vartijoita, jos olisimme sattuneet syntymään eri aikaan ja eri paikkaan. Meidän lintukodossa elävien länsimaalaisten on tietysti helppo vakuuttaa itsellemme ja toisille, että minä ainakaan en vajoaisi tuollaiselle tasolle, mutta jos vaihtoehtona on syöminen tai syödyksi tuleminen, ylevät ajatukset ihmisen moraalisesta vastuusta tuppaavat unohtumaan ensimmäisinä. Ainoastaan ne, jotka ovat oikeasti joutuneet pelkäämään yöllistä koputusta oveen tai syömään henkensä pitimiksi mätää hevosenlihaa, voivat varmasti sanoa, miten he vaikeimpien moraalivalintojen edessä toimisivat. Ensimmäinen askel matkalla maanpäälliseen helvettiin onkin juuri ajatus, että meillä noin ei voi käydä, että me olemme turvassa tuollaiselta.

Vanha viisaus tietää, että voittajat kirjoittavat historian. Neuvostoliitto kuului toisen maailmansodan voittajamaihin, ja todennäköisesti tästä syystä kommunismin kauhut ovat jääneet historiankirjoituksessa ja ihmisten tietoisuudessa selvästi vähemmälle huomiolle kuin esimerkiksi natsien rikokset. Sosialismiin liittyy yhä paljon sellaista fiilistelyä, mikä minkään muun yhtä paljon verta vuodattaneen aatteen kohdalla ei tulisi kysymykseenkään. Meillä on edelleen vino pino avoimesti sosialistisia puolueita ja järjestöjä, Turussa ja Kotkassa rumentavat yhä maisemaa häpeälliset Leninin patsaat, kaduilla näkee vieläkin Che Guevara -paitoihin pukeutuneita historiattomia hölmöjä. Mitä tästä kaikesta sanoisivat ne, jotka riutuivat hengiltä punatähden kuolemanleireillä?

–

–