SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Nuorten ristiretki

TIMO HÄNNIKÄINEN

Taistolaisuudesta on puhuttu ja kirjoitettu 1990-luvulta saakka enemmän kuin ehkä mistään kotimaisen aatehistorian ilmiöstä. Sitä on syytetty, puolusteltu ja kaduttu. Kirjamuotoiset esitykset ovat kuitenkin tähän mennessä rajoittuneet enimmäkseen muistelma- ja tilitysteoksiin, joissa äänessä ovat olleet entiset taistolaiset tai heidän vastustajansa.

Lauri Hokkasen Kenen joukoissa seisoin, yksi tämän kevään puhutuimmista kirjoista, on ensimmäinen laaja yhteenveto aiheesta. Se on yhdistelmä poliittista muistelmaa, itseanalyysia ja historiankirjoitusta. Vuonna 1950 syntynyt Hokkanen hylkäsi parikymppisenä niin perheensä isänmaallisen arvomaailman kuin 60-lukulaisen uusvasemmiston ja liittyi Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistösiipeen. Koko 70-luvun hän toimi puolueorganisaatiossa ja sen ympärille kehkeytyneessä nuorisoliikkeessä. Kun hän 80-luvun alussa alkoi irtaantua taistolaisuudesta, hänet erotettiin SKP:n Helsingin puoluesihteerin paikalta ja liikkeelle laskettiin huhuja hänen yhteistyöstään CIA:n kanssa.

Omat taistolaisvaiheensa ja motiivinsa Hokkanen käy tarkasti läpi, mutta leijonanosa kirjasta keskittyy neuvostoliittolaisen kommunismin historiaan ja suomalaiseen kommunismiin sen osana. Kirjan alaotsikko ”Taistolaiset ja valtioterrorin perintö” antaa ymmärtää taistolaisuuden olleen neuvostojärjestelmän jatke, Neuvostoliiton henkinen satelliittivaltio Suomen maaperällä. Taistolaisuus oli historiallisesti ainutlaatuinen radikaalivasemmistolainen liike: kun muualla Euroopassa nuoret radikaalit halveksivat Brežnevin kauden pysähtyneisyyttä ja hakivat innoitusta kolmannen maailman vapautusliikkeistä, suomalainen nuorvasemmisto näki itänaapurissa tulevaisuuden. Hokkanen toteaa, että siinä missä muu yhteiskunta oli suomettunut, taistolaisliike oli sovjetisoitunut. Suomen poliittisen johdon syy mielistellä Neuvostoliittoa oli kylmän pragmaattinen, mutta taistolaisnuoret todella uskoivat siihen kuvaan, jonka suurvalta halusi itsestään antaa.

Omat erityispiirteensä oli koko suomalaisen kommunistisen liikkeen historiassa. Tappiollisesta sisällissodasta saakka kommunistit olivat toimineet Suomessa maan alla, Neuvostoliiton ohjaamina ja rahoittamina. Puolueen itänaapurissa majaillut johto joutui Stalinin kaudella perusteellisen puhdistuksen kohteeksi, ja pelko jätti jälkensä harvoihin henkiinjääneisiin. Stalinin vainoista tuli puoluejohdon piirissä tabu, josta vaiettiin senkin jälkeen kun puhuminen oli käynyt mahdolliseksi. Kun Nikita Hruštšov piti vuonna 1956 stalinismin tuomitsevan puheensa, SKP oli Albanian puolueen ohella ainoa, johon uudet linjaukset eivät vaikuttaneet. Puoluejohto pysyi samana, niin myös sen politiikka. Puolueen jäsenet toki kävivät yksityisiä keskusteluja terrorin ajasta, mutta julkisesti asiasta oltiin hiljaa ja vainojen käsittely todettiin ”Neuvostoliiton sisäiseksi asiaksi”.

Puolue uudistui vasta 1966, kun jäsenistön halu kansallisesti itsenäiseen politiikkaan, yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa ja menneisyyden rehelliseen käsittelyyn nosti Aarne Saarisen puheenjohtajaksi. Vanhoilliset kuitenkin muodostivat vahvan sisäisen opposition, ja Neuvostoliiton toiveesta SKP jakautui saman katon alla ikään kuin kahdeksi puolueeksi, joista kummallakin oli oma organisaationsa. Puolue pysyi muodollisesti yhtenäisenä mutta sisäisesti riitaisena aina vuoteen 1985, jolloin opposition järjestöt erotettiin sen yhteydestä.

Nuorison virtaaminen nimenomaan SKP:n opposition riveihin Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen on lähihistorian mysteeri, jonka Kenen joukoissa seisoin yrittää osaltaan ratkaista. Nuorison reaktio tuli ilmeisesti yllätyksenä vähemmistöläisille itselleenkin – samat opiskelijat, intellektuellit ja taiteilijat, jotka olivat vasta hetki sitten ylistäneet tšekkien ”ihmiskasvoista sosialismia” ja osallistuneet miehityksen vastaisiin mielenosoituksiin, puhuivat nyt invaasiosta ”rauhanoperaationa” ja ottivat iskulauseekseen ”Eteenpäin Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä”. Hokkasen ja monen muun nuortaistolaisen isähahmoksi tuli Urho Jokinen, ryppyotsainen neuvostouskollinen ideologi, joka puolusti viimeiseen saakka proletariaatin diktatuurin kaltaisia oikeaoppisia marxilaisia käsitteitä.

Nuorison mukaantulo oli vähemmistösiivelle elintärkeä piristysruiske, jota ilman suomalaisen kommunismin historia olisi saattanut näyttää toiselta:

Ilman nuoriso- ja kulttuuriliikettä vähemmistö olisi vähitellen näivettynyt mitättömäksi ryhmäksi, jonka asemien puolustaminen olisi käynyt myös Moskovalle työlääksi, varsinkin kun vähemmistön asemat ammattiyhdistysliikkeessä olivat vähäiset. Kulttuurin ammattilaiset, kirjailijat, teatteriryhmät ja muusikot vanavedessään taitavat harrastajaryhmät puhalsivat poliittisesti harmaaseen liikkeeseen punahehkuisen hengen, antoivat luokkataistelulle hengellisen sisällön. Nuorison rooli oli merkittävä jo määrällisesti, mutta sen panos poliittisen ja ideologisen toiminnan arkiaskareissa oli ratkaiseva juuri osaamisen ja intomielisyyden ansiosta.

Hokkanen löytää arvoituksen avaimet Suomen historiasta ja maantieteellisestä sijainnista. Isoviha, sortovuodet ja toinen maailmansota loivat vihalle ja pelolle perustuvan suhteen itänaapuriin. Ensimmäisen tasavallan aikana viha oli hallitsevassa asemassa, vuoden 1945 jälkeen taas pelko. Kun vuonna 1964 tehdyssä mielipidetiedustelussa kysyttiin, minkä maan poliittiset ratkaisut tuntuivat aiheuttavan vastaajan lähipiirissä eniten pelkoa, 46 prosenttia vastaajista mainitsi Neuvostoliiton – virallisen ystävän ja YYA-kumppanin. Tähän pelkoon, jota mitkään viralliset juhlapuheet eivät hälventäneet, taistolaisnuoriso reagoi samaistumalla sen aiheuttajaan. Se yhdisti voimansa imperialistisen suurvallan kanssa, jolloin pelko katosi ja omat voimat tuntuivat kasvavan. Psykologinen valtatrippi oli niin voimakas, että se imaisi syövereihinsä monet sellaisetkin, jotka olivat aiemmin asennoituneet aivan eri tavalla.

Lauri Hokkanen

Kollektiivisen Tukholma-syndrooman ohella taistolaisliikettä selittää sen tarjoama eräänlainen uskonnollinen kokemus. Tätä ulottuvuutta Hokkanen ei erikseen analysoi, mutta se käy ilmi koko kirjasta. Kääntymys uusvasemmistolaisuudesta taistolaisuuteen oli usein niin jyrkkä ja äkillinen, että se vertautuu väkisinkin uskoontuloon. Neuvostojen maa voitokkaine puna-armeijoineen oli ilmestys, joka yhdellä iskulla päätti pitkän ja tuskallisen maailmankuvallisen etsinnän. Sen mukana tuli valmis mytologia, teologia, eskatologia ja ennen kaikkea uskovien yhteisö.

Taistolaisuus poliittisena uskontona vetosi moniin, jotka olivat aloittaneet poliittisen taipaleensa 60-luvun kulttuuriradikalismissa. Vuosikymmen tunnetaan luottamuksestaan kaikkien ongelmien rationaaliseen ratkaisemiseen ja ristiriitojen sovitteluun. Perinteiset auktoriteetit ja arvojärjestykset piti vain korvata yksilön järjenkäytöllä ja vapaalla kehityksellä. Kun 60-luku lähestyi loppuaan eivätkä ristiriidat näyttäneet ratkeavan, järkensä kanssa yksin jääneet olivat valmiita uskomaan mihin tahansa. Neuvostokommunismi esiintyi tieteellisenä, mutta sen vetovoima perustui kykyyn herättää uskonnollisia tunteita, jollaiset 60-luku oli hylännyt tarpeettomina.

Taistolaisuus myös päättyi yhtä äkisti kuin alkoikin, joskaan ei yhtä dramaattisesti. Liikkeen kannatus ja sen herättämä into vain lopahtivat, ja yhä useampi alkoi poistua riveistä. Hokkanen kuvaa tämän vaiheen melko pintapuolisesti, erittelemättä kovin tarkkaan sen syitä. Kenties taistolaisuus vain kulutti liikevoimansa loppuun. Sen ideologia alkoi olla jo niin irrallaan todellisesta elämästä, ettei komealta kuulostavaa käsiteapparaattia enää saatu myydyksi niillekään, jotka halusivat uskoa. Puolan kriisejä ja Afganistanin sotaa oli jo vaikeampi selittää parhain päin kuin aikanaan Tšekkoslovakian miehitystä. Tässäkin taistolaisuus muistuttaa uskonnollisia hurmosliikkeitä, jollaisia syntyy aika ajoin ja jotka saattavat saada laajaakin kannatusta, mutta joista harvat elävät tietyn aikajänteen yli.

Taistolaisuus oli Neuvostoliiton valtioterrorin historiallinen perillinen, mutta mikä on taistolaisuuden perintö? Hokkanen on haastattelussa sanonut, ettei pidä nykyajan ilmiöiden rinnastamisesta taistolaisuuteen, koska niiltä puuttuu taistolaisuudelle olennainen osatekijä – kytkös Neuvostoliittoon. Hän on oikeassa sikäli, että tämän hetken Suomesta ei löydy ulkovallan kanssa liittoutunutta poliittista joukkoliikettä. Vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä on tavallista heitellä rintamalinjojen yli syytöksiä Venäjä-mielisyydestä ja Kremlin rahoituksesta, mutta oikeasti Putinin talutusnuorassa kulkevat korkeintaan jotkut marginaaliryhmät. SKP:n oppositio taas oli Moskovan emopuolueen avokätisesti rahoittama ja sen linjaukset päätettiin viime kädessä NKP:n Skandinavian-osastossa.

Mutta taistolainen mentaliteetti ja toimintatavat elävät nykymaailmassakin, mistä ilmeisimpänä esimerkkinä woke-kulttuuriksi kutsuttu vasemmistolainen aktivismi. Vastustajien pelottelu itsesensuuriin, ilmiantaminen poliittisen toiminnan muotona, ideologisesti vääräoppisten julkisten tilaisuuksien estäminen ja yritykset sisällyttää oma ideologia lainsäädäntöön ovat siirtyneet luontevasti taistolaisten työkalupakista nykypolven käyttöön. Taistolaisuudesta muistuttaa myös halu sijoittaa itsensä historian oikealle puolelle, vääjäämättömän kehityksen etujoukoksi, ja määritellä oma maailmankatsomus ”tieteelliseksi”. Niin taistolaisen kuin nykyaktivistin käsissä tiede muuttuu metodista joksikin jonka voi omistaa, jolloin ainoaksi ongelmaksi jää kaiken ”epätieteellisen” siivoaminen pois.

Nykyinen woke-kulttuuri on kuitenkin kansainvälinen ilmiö, ei kansallinen erikoisuus kuten taistolaisuus. Niinpä taistolaisuus toimii yhtenä esimerkkinä modernista joukkoliikkeestä, ei yleispätevänä metaforana. Sekä taistolaisuus että woke-kulttuuri ovat nuoruutta palvovan kulttuurin ilmentymiä, oire nuoruuteen kuuluvan fanatismin ja levottomuuden korottamisesta hyveiksi. Nuorten kajahtaneimmatkin päänavaukset on tapana ottaa vakavasti, koska ”nuorissa on tulevaisuus”. He siis mystisellä tavalla ilmentävät parempaa huomista, jota kaavoihinsa kangistuneet vanhemman polven edustajat ovat kyvyttömiä näkemään.

Taistolaisilta ja heidän myötäilijöiltään jäi huomaamatta, että liike oli alusta saakka Neuvostoliittoa hallussaan pitävien vanhusten työkalu. Taistolaiset uskoivat tekevänsä vallankumousta, mutta Kremlin gerontokraatit eivät suinkaan halunneet sosialistista Suomea, vaan luotettavan ystävällismielisen puskurivaltion idän ja lännen väliin. Suunnitelma oli tarkoitus toteuttaa syventämällä jatkuvasti maiden välistä taloudellista, kulttuurista ja sotilaallista yhteistyötä sekä kitkemällä kaikenlainen neuvostovastainen ajattelu ja toiminta Suomen julkisesta elämästä. Varsinkin viimeksi mainitussa projektissa taistolaiset olivat suureksi avuksi tarkkaillessaan herkeämättä julkista sanaa ja raportoidessaan harhaoppisuuksista puolueorganisaatiolle.

Taistolaisajan keskeinen opetus lienee tämä: nuoriso ei aina ole niin kriittistä, rohkeaa ja itsenäisesti ajattelevaa kuin luullaan. Jos pitää sitä tulevaisuuden tienviittana, voi pettyä katkerasti.

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. (Docendo, 2021)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein teos ”ABC-kirja” (2021). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.
%d bloggaajaa tykkää tästä: