Kylmän sodan paluu – syitä ja seurauksia

M. A. MERETVUO

–

EU:n ja Yhdysvaltojen suhteet Venäjään ovat huonoimmillaan sitten kylmän sodan päättymisen. Ukrainan konflikti, Valko-Venäjän tilanne, erilaiset vaalivaikuttamisepäilyt sekä Nord Stream 2 -hankkeen ympärillä jatkunut keskustelu ovat esimerkkejä ristiriitatilanteista lännen ja Venäjän välillä. Maaliskuun lopussa koko maailma pidätti hengitystä, kun Venäjä kokosi joukkojaan sotaharjoituksiin Krimille ja Ukrainan itärajalle. Tämä artikkeli perustuu osittain Moskovan HSE Universityn Dmitri V. Suslovin luentoon jota olin kuuntelemassa 28.5.2021, ja pyrkii tarjoamaan vastauksia siihen, miten kylmä sota on tullut takaisin lännen ja Venäjän suhteiden tilaa kuvaavaksi käsitteeksi.

Kun kylmä sota päättyi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamiseen, elettiin maailmassa hetken aikaa yksinapaisessa järjestelmässä, jossa Venäjänkin uskottiin sulautuvan osaksi läntisten instituutioiden vaikutuspiiriä. ”Suurempi Eurooppa” oli termi, jolla kuvattiin maanosassamme tavoitetilaksi tullutta liberaalidemokraattista, vapaaseen kaupankäyntiin ja kasvavaan keskinäisriippuvuuteen perustuvaa maksiimia. Kylmän sodan aikaiset paradigmat eivät kuitenkaan täysin kadonneet sen paremmin lännessä kuin Venäjällä, ja mm. Yhdysvalloissa professori John Mearsheimer esitti, että Yhdysvaltojen tulisi Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta pyrkiä säilyttämään kylmän sodan aikainen vastakkainasettelu. Tämä perustui oletukseen, että Venäjän näkeminen uhkana palvelisi lännen yhtenäisyyttä ja estäisi siten länsimaiden ajautumisen keskinäisiin ristiriitoihin. Samoin Venäjällä monet olivat ideologisen vastakkainasettelun katoamisesta huolimatta edelleen taipuvaisia näkemään läntiset instituutiot enemmänkin uhkana kuin mahdollisuutena. Kylmän sodan aikaisen järjestelmän lähtöoletukset säilyivät siten osittain muuttumattomina, noustakseen uudelleen esiin tulevilla vuosikymmenillä.

Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Venäjä ja Yhdysvallat eivät koskaan saavuttaneet erityisen hyviä keskinäisiä suhteita. Dmitri Suslovin mukaan ensimmäiseksi koetinkiveksi niiden välillä muodostuivat jo vuonna 1999 tapahtuneet Naton pommitukset Jugoslaviassa. Suhteita pyrittiin parantamaan, mutta erimielisyydet Irakin ja Georgian sotiin liittyen vaikeuttivat tilannetta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vuosina 2011-2012 tilanne huononi edelleen, kunnes Ukrainan tilanteen myötä vuonna 2014 suhteet tulehtuivat pahasti. Tämän jälkeen tapahtumat Syyriassa sekä vuoden 2016 vaalivaikuttamiskohu johtivat jo pitkälti tilanteeseen, jossa Venäjä ja Yhdysvallat kokivat olevansa toistensa vihollisia. Sittemmin mm. Valko-Venäjän tilanteen ja Aleksei Navalnyin vangitsemisen myötä EU:n ja Venäjän välit ovat ajautuneet huonoimmilleen sitten kylmän sodan päättymisen. Mitkä ovat ne syyt ja näkemyserot, jotka ovat johtaneet tilanteen kehittymiseen nykyisen kaltaiseksi?

Suslovin mukaan Venäjä ja länsi eivät koskaan saavuttaneet konsensusta kylmän sodan jälkeisen maailman luonteesta, vaan taustalla vaikuttivat hyvin erilaiset käsitykset kansainvälisen järjestelmän normeista ja säännöistä. Varsinkaan Yhdysvaltojen ja Venäjän välille ei missään kohtaa muodostunut merkittävää taloudellista keskinäisriippuvuutta, minkä lisäksi ydinaseisiin liittyvä strategisen tasapainon säilyttäminen söi luottamusta maiden väliltä. Lisäksi poliittinen ilmapiiri Venäjällä alkoi muuttua, eikä se voinut hyväksyä lännen näkemystä itsestään kylmän sodan voittajana. Venäjällä katsottiin, että kylmän sodan loppuminen ei johtunut kummankaan osapuolen voitosta tai häviöstä, vaan oli ollut kahden suurvallan keskinäinen sopimus sotilaallisen jännitystilan purkamisesta. Tästä näkökulmasta katsottuna Venäjä näki Naton laajenemisen entisen Neuvostoliiton alueelle osoituksena Yhdysvaltojen pyrkimyksistä hegemoniaan: tavoitteesta pitää maailma yksinapaisena järjestelmänä, jota se itse vahvimpana valtiona hallitsisi.

Tämän ajattelutavan pohjalta Venäjä katsoi Yhdysvaltojen tuen Ukrainan suuntautumiselle länsi-instituutioita kohti olevan osa sen hegemoniapyrkimyksiä, joissa koko maailma sisällytettäisiin lopulta Yhdysvaltojen omia etuja palvelevan järjestelmän osaksi. Kun Venäjä aloitti sotilaalliset toimet Krimillä, katsoivat Yhdysvallat puolestaan Venäjän pyrkivän palauttamaan imperialistisen asemansa entisissä Neuvostoliiton maissa. Kun Yhdysvallat tuki Syyrian oppositioryhmiä, uskottiin Venäjällä hallinnonvaihdosten olevan osa Yhdysvaltojen strategiaa, jossa sille itselle epämieluisat johtajat pyrittäisiin vaihtamaan suosiollisempiin, mikä Syyrian lisäksi saatettaisiin pyrkiä toteuttamaan muissakin valtioissa, jopa Venäjällä. Vuoden 2016 vaalivaikuttamiskohusta huolimatta Donald Trumpin hallinto pyrki hetken aikaa liennyttämään Yhdysvaltojen ja Venäjän välejä strategisista syistä: maiden suhteiden parantamisen taka-ajatuksena oli, etteivät Kiinan ja Venäjän välit samalla syvenisi, sillä Kiina oli nousemassa Yhdysvaltojen merkittävimmäksi haastajaksi ja olisi entistä vahvempi jos sillä olisi strateginen kumppanuus Venäjän kanssa. Yhdysvallat ei kuitenkaan onnistunut pyrkimyksissään, sillä Venäjä oli ”Suurempi Euraasia” -maksiimin mukaisesti aloittanut määrätietoisen suhteiden parantamisen Kiinaan, jonka uskottiin muodostuvan tulevaisuudessa maailman suurimmaksi taloudeksi.

EU:n ja Venäjän osalta välien tulehtumisessa ei Suslovin mukaan ole kyse niinkään mistään yksittäisestä selkkauksesta, vaan taustalla on näkemys siitä, mitä eurooppalaisuudella ylipäätään tarkoitetaan. EU:n pyrkiessä omien instituutioidensa ja sopimustensa juurruttamiseen, nähdään se Venäjällä länsi-instituutioiden vallan levittämisenä entisen Neuvostoliiton alueen maantieteelliseen tilaan ja siten sen oman alueellisen vallan haastamisena. Venäjä ei halua nähdä itseään EU:n pikkuveljenä eikä katso Euroopan olevan yhtä kuin EU, mikä on johtanut geopoliittiseen yhteentörmäykseen idän ja lännen välillä. Venäjä ja länsi ovat siten ajautuneet konfliktiin, joka on muuttunut luonteeltaan ideologiseksi ja eksistentiaaliseksi: koska Yhdysvalloissa ja monissa länsimaissa uskotaan tilanteen helpottuvan vain presidentti Vladimir Putinin poistuessa vallasta, tulkitaan Venäjällä tällaiset puheet regiiminvaihdokseen pyrkivänä sotilaallisena uhkana. Suslovin mukaan Putinin poistuminen vallasta ei kuitenkaan ratkaisisi mitään, sillä konfliktin juuret eivät ole yksittäisen ihmisen päätöksissä, jonka poistuessa Venäjästä tulisi yhtäkkiä osa läntisiä instituutioita. Kyse ei myöskään ole yksittäisestä konfliktista, kuten Ukrainan tilanteesta, vaan Venäjän ja lännen välit ovat ajautuneet systeemiseen kriisiin, jonka pohjalla on erilaisten näkemysten yhteensovittamaton ristiriita kansainvälisen järjestelmän perusteista.

–

–