Suomi, maailma ja turvallisuus. M. A. Meretvuon haastattelu

Kirjailija ja turvallisuusasiantuntija M. A. Meretvuon teos ”Turvallisuuspolitiikka” ilmestyi viikko sitten Kiukaalta. Jasmina Ollikainen ja Timo Hännikäinen keskustelivat Meretvuon kanssa poliittisesta realismista, geopolitiikasta, kansallisesta turvallisuudesta ja muista kirjan teemoista. Haastattelun videoversio löytyy täältä. ”Turvallisuuspolitiikka” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

JO: Kertoisitko aluksi hieman itsestäsi?

Olen Marko Meretvuo, ja jotkut saattavat tuntea minut aiemmista teoksistani. Olen julkaissut muutaman teoksen viime vuosien aikana ja kirjoittanut lisäksi mm. Kansalaiseen ja Sarastukseen. Kirja, josta tulin tunnetuksi, oli vuonna 2016 ilmestynyt Seksin ja uskonnon vaiettu historia, jonka lisäksi olen julkaissut valikoiman Aleister Crowley -käännöksiä ja romaanin Pilvikädet (2018).

–

JO: Uusi kirjasi käsittelee nimensä mukaisesti turvallisuuspolitiikkaa. Miten päädyit käsittelemään tätä aihetta?

Valmistuin äskettäin Jyväskylän yliopiston uudesta ”Turvallisuus ja strateginen analyysi” -maisteriohjelmasta, joka keskittyy kansallisen turvallisuuden kysymyksiin. Olin ensimmäinen ohjelmasta valmistunut, eli siinä mielessä pääsin tekemään suomalaista yliopistohistoriaa. Suomalaisessa siviiliyliopistossa ei koskaan aiemmin ole ollut strategiseen tiedusteluun ja kansalliseen turvallisuuteen keskittyvää opetusohjelmaa. Ellen olisi opiskellut siellä, en todennäköisesti olisi kirjoittanut tätä kirjaa, vaikka käsittelenkin siinä paljon myös opintojeni ulkopuolisia asioita.

–

JO: Innoittiko kirjan tekemiseen jokin tietty Suomen turvallisuuteen liittyvä kysymys, esimerkiksi Venäjä tai islam?

Minulla ei oikeastaan ollut mitään tiettyä kipu- tai kulminaatiopistettä, jonka kautta olisin halunnut aihettani lähestyä. Pikemminkin turvallisuuspolitiikan teoreettinen viitekehys oli minulle tärkein juttu. Aloin miettiä, onko suomeksi aiemmin julkaistu ainuttakaan kirjaa siitä näkökulmasta. Yleensähän turvallisuuspolitiikkaa käsitellään suomalaisissa kirjoissa jonkun henkilön kokemusten välityksellä. Aiheesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi diplomaatit, kenraalit ja presidentit, ja he lähestyvät sitä menneiden tapahtumien ja omien kokemustensa kautta. Sen sijaan teoreettista kehystä ei ole juuri käsitelty eikä varsinkaan ammennettu poliittisen filosofian puolelta.

–

JO: Aihepiirisi on laaja, poliittisen realismin varhaishistoriasta nykyajan ilmiöihin saakka. Puhut paljon realismista ja idealismista turvallisuuspolitiikan piirissä. Pystyisitkö tässä yhteydessä tiivistämään, mitä näillä termeillä tarkoitat?

Tyypillisesti poliittinen realismi yhdistetään kansainvälisten suhteiden tutkimukseen, jossa sitä pidetään yhtenä koulukuntana. Mutta poliittinen realismi voidaan nähdä laajemminkin. Kirjassani en käsittele realismia pelkästään akateemisena koulukuntana, vaan vien sen enemmän poliittisen filosofian tasolle, jolloin sen määritelmäkin muuttuu. Realismia voidaan pitää pyrkimyksenä tarkastella politiikkaa ilman arvojen ja ideologioiden painolastia, sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin sen toivotaan olevan.

–

TH: Sijoitat itsesi ulko- ja turvallisuuspoliittisen realismin piiriin, ja käyt läpi sen ajattelun teoreettisen puolen Thukydideestä ja Machiavellista lähtien. Idealistinen tai liberaali suuntaus on ollut Suomessa hallitseva viimeistään 1990-luvulta alkaen, mutta onko sinulla näkyviä suomalaisia hengenheimolaisia tällä hetkellä? Olisiko esimerkiksi Gustav Hägglund sellainen?

Totta kai monenkin henkilön lausunnoista voi tunnistaa realismiin pohjautuvia ajatuksia. Mutta kokonaisvaltaisemmin poliittinen realismi kyllä loistaa poissaolollaan nykyhetken Suomessa. Vaikka esimerkiksi presidentti Niinistön joistakin lausunnoista löytyy realistisia elementtejä, en osaa sanoa ketään joka eksplisiittisesti olisi tunnustautunut realistiksi. Tämä johtuu varmaankin siitä, että realismi on 90-luvulta saakka ollut vähän huonossa maineessa Suomessa. Muualla maailmassahan tilanne on aivan erilainen, esimerkiksi Yhdysvalloissa realismi on vahvasti nousussa jopa yliopistoissa. Monet tutkijat lähestyvät jälleen aiheitaan realismin näkökulmasta, John Mearsheimer lienee tunnetuin nimi siltä suunnalta.

–

TH: Amerikkalaisillahan on realismissa paljon pidempi teoreettinenkin perinne.

Kyllä. Jos Suomessa opiskelee kansainvälistä politiikkaa, siellä varmasti käsitellään realismiakin, ja se nostetaan esille kylmän sodan aikana vallinneena lähestymistapana. Mutta omia realistisia ajattelijoita meillä ei juurikaan ole. Toisaalta on kiinnostavaa pohtia, mikä on poliittisen realismin historia Suomessa. Sille kuitenkin löytyy aika vahvat juuret: J. V. Snellmanin valtio-oppi pohjautui realismiin ja hän ammensi muun muassa Machiavellista. Kylmän sodan aikana taas Paasikiven-Kekkosen linja oli niin sanottua pienvaltiorealismia, joka tavallaan oli oma suomalainen realismin koulukuntansa käytännön politiikassa. Lisäksi meillä on ollut joitakin yksittäisiä hahmoja, kuten ulkoministerinä 70-luvulla toiminut professori Keijo Korhonen. Hän on tuonut poliittista realismia näkyvämmin esiin kirjoituksissaan, tosin häntä on sittemmin nimitetty jopa inhorealistiksi.

–

TH: Karkeasti ottaen määrittelet realismin ja idealismin välisen eron siten, että idealisti pohjaa kansainväliseen yhteistyöhön ja sopimuksiin, realisti taas pitää kansainvälistä politiikkaa valtataisteluna. Vaikka arvostelet välillä jyrkästikin idealistista suuntausta, sanot että niin idealistista kuin realistista ajatustraditiota tarvitaan. Miten näiden vastapoolien välille voisi luoda synteesiä, ja millainen se voisi olla?

En usko, että tutkimuksen ja teorian alueella on syytäkään pyrkiä synteesiin, mutta käytännön politiikka on asia erikseen. Siellä synteesi on tavallaan luonnostaan olemassa, sillä harva ihminen on puhtaasti realisti tai idealisti. Yksi klassisen realismin keskeisistä ajattelijoista, Hans Morgenthau, on sanonut että täysin realistinen ihminen olisi peto ja täysin idealistinen ihminen pelkkä hölmö.

–

JO: Kenelle kirjasi on ensisijaisesti suunnattu? Ovatko mielessäsi poliitikot, tutkijat vai tavalliset rivilukijat?

Olen ehkä suunnannut kirjan käytännön politiikan alueelle. Minulla on tunne, että juuri siellä tällä hetkellä tarvitaan ymmärrystä reaalipolitiikasta. En voi tietysti suunnata sitä akateemiselle yhteisölle siinäkään mielessä, etten ole tutkija tai professori. En yrittänytkään tehdä siitä akateemista oppikirjaa, vaan kirjoitin nimenomaan käytännön politiikkaa tekeville ja harjoittaville. Moni poliitikkohan sanoo puheissa olevansa realisti, mutta on eri juttu mitä sillä oikeasti tarkoitetaan. Se saattaa olla aika tuntematon alue niillekin, jotka sanovat politiikkansa pohjautuvan realismiin. Halusin siis avata käsitettä. Vaikka kirjassa on ehkä korkealentoiseltakin tuntuvaa poliittista filosofiaa, olen pyrkinyt välttämään kuivaa akateemista teoriatekstiä ja tekemään kokonaisuudesta helpohkon lukupaketin.

–

TH: Kirjassasi sanot Marinin hallituksen viimesyksyistä turvallisuuspoliittista selontekoa ”suurimmaksi virheeksi, joka suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa on pitkään aikaan tehty”. Uskotko tämänhetkisen hallituksen voivan aiheuttaa vakavaa turvallisuuspoliittista vahinkoa Suomelle?

Kyllä, ja se on oikeastaan pahin pelkoni tämänhetkisessä tilanteessa. Voidaan tietysti sanoa, että sitä vahinkoa aiheutetaan jo, esimerkiksi Al-Holin leiriltä tuotujen terroristiäitien tapauksessa. Mutta tähänastiset sekoilut ovat lillukanvarsia verrattuna siihen, mitä voi pahimmillaan tapahtua. Yhtenä esimerkkinä nostan kirjassani esiin tilanteen, jossa olisimme laajan maahantulon kohteena samaan tapaan kuin Kreikka viime vuonna. Tilanteen eskaloituessa Kreikan ja Turkin rajalla sisäministeri Maria Ohisalo ilmoitti, että mikäli Suomi olisi vastaavassa tilanteessa, rajat avattaisiin. Tällainen tilanne voisi todella tulla eteen tällä hallituskaudella, vaikka juuri nyt se ei tunnukaan kovin todennäköiseltä. Tosin Valko-Venäjän tapahtumien yhteydessä on jo väläytelty pakolaiskorttia. Tarvitaan vain riittävän huonot käytännön olosuhteet, jotta meillä voidaan tehdä idealismin nimissä päätöksiä, jotka vaarantavat kansallisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin.

–

JO: Haluatko kirjallasi nostaa esiin jotakin erityistä seikkaa, joka herättäisi keskustelua tai ärsyttäisi yleisöä?

Varmasti siinä on paljonkin sellaista, joka ärsyttää. Kirjan alaotsikkona on ”Ajankuvia ja ajatonta realismia”. Ajaton realismi on näkökulmana teoreettisempi, mutta ajankuvaosiot ovat paljolti omaa näkökulmaani asioihin. Ihminen, jonka näkökulma on hyvin erilainen, saattaa ärsyyntyä niistä tai pitää omaani jotenkin pahana tai huonona. Mutta jos yksi keskeinen asia pitäisi nostaa esiin, se on käsitys turvallisuudesta. Haluaisin ihmisten miettivän, mitä on turvallisuus yhteiskunnassa ja valtiossa. Turvallisuuskeskustelua hallitsee yleensä individualistinen, yksilöllinen näkökulma. Puhutaan yksittäisen ihmisen turvallisuudesta eikä niinkään kansallisesta edusta.

–

JO: Onko Suomen turvallisuustilanne mielestäsi kokonaisuudessaan heikentynyt? Ja jos on, mikä siihen on tärkeimpänä syynä?

Yksilöiden kohdalla turvallisuus on paljolti tunnetta, jota myös ohjaa se, mistä julkisuudessa keskustellaan. Keskustelussahan turvallisuus on erittäin paljon esillä. Ei niinkään turvallisuus kansainvälisessä tai ulkopolitiikassa, mutta turvallisuus sinänsä. Koronatilanne, nuorisoväkivalta, rikollisuus, terrorismi ovat jatkuvasti käsiteltyjä turvallisuuskysymyksiä. Taustalla oleva kokonaistilanne on sitten eri juttu, koska taustalla on aina meneillään jotakin mikä heikentää turvallisuutta. Esimerkiksi terveystilanne vaihtelee ja pandemiat menevät ohi, mutta kansainvälisen politiikan lainalaisuudet pysyvät. Sillä alueella piilevät suurimmat uhat, ja yksi niistä on tietenkin sodan uhka. En tarkoita, että sodan uhka olisi juuri nyt erityisen akuutti, mutta myrskypilviä on horisontissa koko ajan.

–

TH: Sodan uhka tuo tietenkin mieleen Venäjän ja sotilaallisen liittoutumisen kysymykset, joita molempia käsittelet kirjassasi. Natosta on aika paljonkin pohdintaa. Keski- ja Itä-Euroopan nationalististen liikkeiden piirissä on nostettu voimakkaasti esille niin sanottua Intermarium-ideaa, eli ajatusta Itämeren, Mustanmeren ja Adrianmeren alueen maiden talous- ja puolustusliitosta. Et käsittele aihetta kirjassasi, mutta olet kirjoittanut siitä muualla. Mikä on näkemyksesi Intermariumista ja pidätkö sitä vakavasti otettavana tulevaisuuden vaihtoehtona?

Kirjoitin tosiaan Intermariumista takavuosina ja pidin sitä kiinnostavana ideana, eräänlaisena vaihtoehtona Natolle. Mutta kirjoitusteni herättämä keskustelu synnytti sellaisen mielikuvan, että Suomessa ei juurikaan ole kiinnostusta osallistua toisten sotiin. Jos Itä-Euroopassa tai kauempana ajauduttaisiin selkkaukseen ja liittoutumisen myötä Suomi olisi siinä osallisena, ajatus tuntuisi monista kauhistuttavalta. Sen takia suomalaiset eivät ole laajemmin lämmenneet Intermarium-hankkeelle. Sama koskee tietysti Natoa. Naton kannatus on tavallisen kansan keskuudessa pientä, mikä johtuu paljolti myös siitä, ettei mikään sotilasliitto pelkästään tuo turvaa, vaan edellyttää myös osallistumista. Turvallisuuspolitiikan teoriassa tätä sanotaan ansaan joutumisen riskiksi: ajaudutaan sotaan, joka ei ole oman kansallisen etumme mukainen. Olen varmastikin jo liian vanha, mutta noin muuten olisin kyllä itse valmis lähtemään sotimaan vaikka mihin, koska olisi kiinnostavaa saada käytännön kokemusta. Mutta suurin osa ihmisistä ei ajattele niin.

–

Suoritat tällä hetkellä täydentäviä opintoja Moskovan HSE Universityssä. Millainen kuva sinulla on sikäläisestä geopoliittisesta ajattelusta? Ovatko alan venäläiset asiantuntijat maansa voimapolitiikan puolella, neutraaleja vai kriittisiä sitä kohtaan?

Eivät he missään tapauksessa ole Venäjän voimapolitiikkaa vastaan. Venäjällä on hyvin vahva geopoliittisen ajattelun perinne, joka on taas ollut jo pidemmän aikaa nousussa. Siellä nostetaan esiin myös poliittista realismia länsiajattelun vastapainoksi, koska venäläisten narratiivia hallitsee ajatus liberaalista lännestä ja konservatiivisesta Venäjästä. Tässä mielessä poliittinen realismi sopii sikäläisille asiantuntijoille hyvin. Toisaalta HSE on Venäjän suurin kansainvälinen yliopisto, jossa on tietyt puolueettomuuskriteerit. Monet länsimaiset yliopistot tekevät yhteistyötä sen kanssa, ja se yhteistyö päättyisi jos he esiintyisivät voimapolitiikan puolestapuhujina. Mutta tietty antiliberaali pohjavire siellä kyllä on havaittavissa.

–

M. A. Meretvuon ”Turvallisuuspolitiikka” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.