Uhriajattelu ja aikuinen autonomia

SEPPO OIKKONEN

–

Kaikkien uskontojen olennaisin rakennusaine löytyy varhaisen lapsuuden tajunnantiloista, joissa maailma on vielä jäsentymätön, fokusoitumaton ja muodoton, ”kaikkiallinen”. Varhaislapsuuden maailmassa hahmottuvat vaikutusvoimat ovat ”kaikkivaltaisia ja kaikkivoipaisia”.

Tämä kaikki on ihmispsyyken pohjalla, ja esimerkiksi hahmo ”sinä” muodostuu tajuntaan paljon ennen kuin hahmo ”minä”. Tästä johtuen kokonaisvaltainen ”objektina olemisen” lokatiivinen perusjäsennys on meissä syvimmällä, ja eriytyipä ”minä” sitten myöhemmässä elämässä miten pitkälle hyvänsä, aina kun psyyke kriisiytyy, se hakeutuu kehityksellisesti taaksepäin niiden voimien valtaan, jotka ovat rakenteellisesti eheyttävämpiä.

Primitiivisissä uskonnoissa tuo ”kaikkiallisuus” on läsnä vahvana läpi koko elämänmuodon. Siksi esimerkiksi käsitteen ”Allah” kääntäminen jollekin toiselle kulttuurikielelle merkityssisältöä tavoitellen – siis sellaisen yleisen kielenkäsityksen vallassa jossa kuvitellaan, että yhdellä sanalla on yksi ”oikea” merkitys – on tosiasiassa pelkkää käsiterealistista tyhjäkäyntiä. Juurikin samanlaista sananselitystä kuin mitä juristeristit harrastavat lakipykäliä väsätessään.

”Allah on suuri” ei ole sitä, että suoritettaisiin mittauksia kolmiulotteisen ajatusavaruuden koordinaatistossa. Itse asiassa se ei ”käsitteellisesti” merkitse mitään. Se on tabu, ajattelun valkoinen alue, uskonnollista pyhitystä täynnä oleva reagenssi, joka tarkoittaa kaikkea, kaikkiallista ja kaikkivaltaista.

Tajunnallinen ”kaikkiallisuus” on tila, jossa mikään ei vielä hahmotu subjektin silmin. Siinä ei ole selviä ”kohteita” saati ”käsitteitä”. Kaikkiallisuus on puhdasta ”objektina olemista”. Tämä tajunnantila on laadullinen, ilman mitään nimettäviä yksilöityviä piirteitä. Kun tuota tajunnantilaa myöhemmässä elämässä uudelleen tavoitellaan, lähin termi kuvaamaan tätä yritystä lienee verbi ”alistuminen”.

Primitiivisille uskonnoille ominainen kulttuurinen kuvakielto pohjautuu juuri tarpeeseen säilyttää tämä ”alistumisen” – siis äärimmäisen kohteena, jumaluuden kohteena, ”objektina olemisen” kokemus. Sitä uhkaa eniten se, että kaikki nimenomaan visuaalinen mieltäminen antaa tarkentuvat ääriviivat todellisuudelle – ja juuri siksi näköaistin kognitiiviset kyvyt on kokonaan armottomasti amputoitava. Se on hinta, joka uskonnollisesta kokemuksesta on maksettava.

Taantuminen takaisin kaiken eheyttävään, alkuperäiseen ”kaikkiallisuuden, kaikkivaltauden ja kaikkivoipaisuuden” tajunnantilaan kuuluu luonnostaan kaikkeen uskonnollisuuteen. Mutta myös maallisemmassa mielessä se on käytössä kaikissa kokemuksissa, joissa olemme vaikutteiden ja vaikutelmien vastaanottajia. Voidaan sanoa, että kaikki ”taide” operoi ”pyhyyden” elementillä. Myös symbioottisilla ryhmäyhteyden kokemuksilla – paluulla lajin alkuvoimaiseen alkuhistoriaan – on sama elähdyttävä vaikutus.

Mutta kaikkein voimaannuttavinta, mitä ihmisen alitajunta voi koskaan alitajunnan resursseista tietoisuudelle tarjota, on ”uhriajattelu” – siis kaikenmuotoinen uhrirooleihin samaistuminen. Itsesääli on enemmän vahvistautumisen, ei itsetuhon mekanismi. Siksi jäämme siihen koukkuun. Ulkopuolista uhria haluamme auttaa – ja auttaminen on nimenomaan voimaannuttavaa. Se liikuttaa meitä eniten.

Nykyisessä kulttuurisen narsismin maailmassa, jossa sukupolvi toisensa perään jää kehittymättä autonomisen aikuisuuden asteelle, miltei kaikki vallalla olevat tajunnansisällöt toistavat erilaisia ”objektina olemisen” kokemuksia. Maailma on täynnä vaikuttavia efektejä, ihmiset haluavat olla vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia. Massat hakevat aina uusia ja erilaisia kokemuksia. Elämyksenmetsästys koukuttaa keskenkasvuisia ekstreemikkoja, eikä maailman ympäri koskaan matkusteta tarpeeksi monta kertaa. Narsistit kokevat jo seurustelun toiskulttuuristen kanssa palkitsevana, ja pakkautuneet pakahtuneet naisjoukot odottavat heitä satamissa: ”Refugees welcome!”

Kaikki tämä näennäinen monimuotoisuus – moniarvoisuus ja monikulttuurisuus – on pinnan alta katsoen vain sosiopsyykkisen taantuman manifestaatiota, joka kaikki palautuu vain yhteen vahvaan vaikutusvoimaan – uhriajattelun, ”kohteena olemisen”, vaikutuksista ja vaikutteista nauttimisen voimaannuttavaan vaikutukseen. Kaikessa sateenkaaren kirjavuudessaan aikamme narsistit ovat individualistisen sokeuden lähettiläitä – hurja ulkoinen signalointi peittää sisäistä tyhjyyttä.

Kansainvaellusta vastaanottavien tervetulotoivotukset ovat tyrmistyttävä miltei karikatyyrinen esimerkki uhriajattelun voimaannuttavista vaikutuksista. Tiedollisesti vajotaan mutasarjaan. Kysymyksessä ovat samat ihmiset, jotka toisaalta kantavat tavatonta huolta ”ilmastonmuutoksesta” – joka sekin on tosiasiassa kulttuurisen narsismin vuosikymmenillä kehittynyt pohjimmiltaan uskonnollisen eskatologiantarpeen nykymuoto – siis uhriajattelun muoto. Kansainvaellus tarkoittaa de facto satojen miljoonien kehitysmaalaisten liikkeelle lähtöä – nämä väestöräjähdystä pakenevat rantautuvat alkavalla vuosisadalla Eurooppaan ja sen valmiiden kulutusmahdollisuuksien piiriin.

”Eurooppaan astut kerran, pysyt täällä aina” – tämä on se viesti, joka heitä on tänne houkutellut. Mutta miten tämä tosiasia voi ”vihreässä ajattelussa” elää kiltisti rinnakkain ”ilmastonmuutosta” vastustavan tiedon kanssa? Tässä väestötieteen ja ilmastonmuutosoppien kognitiivisessa dissonanssissa nähdään, miten mikään äly tai tieto ei voi lopulta kamppailla uhriajattelun voimaannuttavuuden kanssa. Paraskin tieto on tuomittu torjuttavaksi – vain valkeat tabuaukot loistavat ajattelussa – ja uskonnonomaiset uhrikokemukset ovat ainoa mikä todellisuudessa vaikuttaa.

Valta-ajattelussa vallitsevat kognitiiviset dissonanssit ovat huolestuttava indikaattori siitä miten yhteiskuntamme ovat taantumassa varhakantaisempien tajunnantilojen huomaan. Kulttuurisen narsismin maailmassa kaikki tietokin muotoutuu palvelemaan pohjimmiltaan uskonnollislaatuisia tunnustuksellisia ”katsomuksia”. Näissä ”ismeissä” aatteelliset ja tiedolliset ainekset sulavat yhteen, ja kunkin ismin ikiomat oppisanastot jo riittävät antamaan käsitellyille asioille totuudellisuuden leimaa. Ja leimojen maailma on sitten ”identiteettien” ja ”identiteettipolitiikan” maailma, jossa mikään asiahallinta ei enää ole mahdollista.

Ja niin tiedon varaan rakennetut yhteiskunnat sortuvat. Ne romahtavat sosiaalisesti, taloudellisesti, terveydellisesti, ja – mikä meille on vielä mahdotonta ymmärtää – myös tiedollis-kognitiivisesti. Yhteiskunnan taantuvat primitiivisempien vaikutusvoimien valtaan, ja se on tie, jolla kohta tulee vastaan totalitarismi.

Totalitarismi on ikuinen yhteisöilmiö. Se on yhteisöllinen joukkomittainen taantuma, jossa ihmisyys regressoituu ”kaikkiallisten” kollektiivivoimien valtaan. Totalitarismit alkavat siitä, että yhteisöt kriisiytyvät sisäisesti, ja sosiaalinen kahtiajako etenee pirstoen kaiken eheyden. Yhteisöllisen ”tajunnan” on pakko taantua — se seuraa suoraan siitä, että ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja lajille ominainen vahva sosiaalisidos löytyy alkuperäisimpien, laadultaan tunnustuksellisten tajunnantilojen huomasta.

Kaikki alkaa kahtiajaoista, ja nuo kahtiajaot alkavat paradoksaalisesti siitä, ettei yleinen ajattelu enää siedä mitään epävarmuutta, vaan sallii vain tunnustuksellisen ajattelun. Kun vastakohtien muodostumista ei suvaita, syntyy patoutuvia antagonistisia rintamia. Narsistiset tai muuten tunnustukselliseen ajatteluun taantuvat yksilöt kehittävät loukkaantumisherkkyyttään, ja muodostuu sosiaalisesti sitova yhdenmukaisuuden paine, jossa uhriajattelu vahvistuu ja kaikki kritiikki koetaan ulkoisena uhkana. Koska uhrirooliin samaistuminen johtaa omankädenoikeuteen, on mahdollista, että tavallaan koko yhteiskunta luopuu oikeusperiaatteista tukahduttaakseen aikuisen ajattelun ja antaakseen ikään kuin itselleen luvan sulkeutua lapsenasteisen turvapiirin sisään.

Jos jokin on terveelle yhteisöllisyydelle vaarallisinta, niin juuri kuvitelma ja tarve siihen, että yleinen ajattelu voisi muodostua pelkästään ”oikeista arvoista” tai ”oikeasta tiedosta”. Kaikki totalitarismit ovat yhden totuuden järjestelmiä. Ne pysyvät pystyssä pyhiä ”tabuja” – ajattelun valkoisia aukkoja – muodostamalla. Juuri uhriajattelu on se katala yhteisötajunnan ansa, johon totalitarismiin taantuva massa astuu. Hitler ei suinkaan hurmannut kansaa pahuudella, vaan vetosi nimenomaan uhrituntoihin. Saksa oli joutunut historiallisen vääryyden kohteeksi, siksi sen oli noustava – uhrilla on oikeus ottaa oikeus omiin käsiinsä.

Sosiopsyykkiseen taantumaan tarvitaan uhriajattelua. Sen oikeuttamana toteutuu pahuuden projektio ja viholliskuvan tuhoamistarve. Se merkitsee otsaan lyötyjä vahvoja identiteettileimoja, ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuria, jollaisen vallassa siis jo meillä eletään. Sensuuri tulee tästä aina vain tiukkenemaan, uhriroolit koetaan ja otetaan aina vain voimaannuttavampina. Totalitarismissa vallitsee nollatoleranssi kaikkea kritiikkiä — uhriajattelun epäilemistä — kohtaan. ”Maahantulijoiden motiivien epäily on rasismia.”

Taantuminen on vahvistuva kierre, jota on historian antamien opetusten valossa miltei mahdotonta pysäyttää. Vain uhriajattelu voimaannuttavuudessaan voi puhutella turvattomuuden ja kasvavan kaaoksen keskellä. Ja uhriajattelusta seuraa vain taantuman vahvistuminen. Yhteisöjen pitäisi pystyä aikaisemmin reagoimaan kavahtaen tunnustuksellisiin ideologioihin, joille haetaan uskonnollislaatuista tabua, pyhitystä, ja joiden vastustajat eliminoidaan sensuurin pelolla, vaientamalla ja nollatoleranssin vaatimuksilla. Tällaisia pahoja tunnustuksellisia julistuksia ovat juuri nyt ”ihmisarvo- ja oikeusideologiat”, joiden nimissä uhriajattelua vahvistetaan.

Yhteiskuntien pitäisi kuitenkin nimenomaan kantaa huolta siitä, että kaikelle ajattelulle vastakohdat ovat olemassa – sillä maailma ei oikeasti voi rakentua vain ”oikeista” arvoista tai vain ”oikeasta” tiedosta. Niin arvot kuin kaikki tieto voi karttua vain vuorovaikutuksen ja vastakohtien maailmassa.

–

–