Amerikka, keskiluokka ja kasvun loppu

KAI MURROS

–

Oxfordin kaupungintalolla vuonna 2014 pidetty puhe. Puheen englanninkielinen versio on julkaistu Kai Murroksen äskettäin ilmestyneessä kirjassa ”Collected Speeches” (Antelope Hill, 2021).

–

Jonkin aikaa sitten luin Frederick Jackson Turnerin erinomaista esseetä ”Rajaseudun merkitys Amerikan historiassa”. Luettuani sen aloin miettiä: mikä sitten on se rajaseutu, joka on niin syvästi muokannut amerikkalaista sivilisaatiota? Ja hetken kuluttua minulle valkeni, että rajaseutu on käytännössä se neitseellinen maa, jossa suunnattomat luonnonvarat vain odottavat hyödyntämistään kasvun kiihdyttämiseksi. Ja kun miljoonat ja taas miljoonat ihmiset muuttivat tälle alueelle hyödyntämään loputtoman tuntuisia resursseja, kasvu muuttui viimein eksponentiaaliseksi. Rajaseutu on siis tila, jossa eksponentiaalinen kasvu on mahdollista. Niinpä kyse on viime kädessä kasvun merkityksestä Yhdysvaltain historiassa. Amerikassa, rajaseudussa, on kyse kasvusta; kun kasvun poistaa yhtälöstä, mitä jää jäljelle?

Amerikka on nyt joutunut kriisiin, koska ensimmäistä kertaa sen historiassa eksponentiaalinen kasvu ei enää ole mahdollista. Rahan lainaaminen ja syvempi velkaantuminen oli viimeinen keino venyttää taloudellista rajalinjaa, rajaseutua, kasvun ylläpitämiseksi, ja nyt olemme viimein saavuttaneet pisteen jossa tämä ei enää onnistu. Kuitenkin kasvu yhä kummittelee amerikkalaisten kollektiivisessa tajunnassa. Tämä johtuu suurelta osin protestanttisesta ja etenkin kalvinistisesta perinnöstä. Kuten Max Weber osoitti, radikaalit protestanttiset liikkeet tunnettiin siitä, että ne korostivat taloudellisen menestyksen olevan merkki Jumalan armosta ja sielun pelastuksesta. Jumalan ikuiseen elämään valitsemat voitiin tunnistaa aineellisesta vauraudesta. Rikastumista pidettiin melkeinpä yhdentenätoista käskynä. Ja kun uupuneet, köyhät, yhteen painautuneet massat pakenivat puutetta ja nälkää Euroopasta Amerikkaan, ei ole ihme että yksilön aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä tuli uuden, nopeasti kasvavan kansakunnan keskeinen uskonkappale. Suomalaiset siirtolaiset ovat monesti kertoneet minulle haastatteluissa, kuinka hieno paikka USA on, koska ”siellä voi pärjätä”. Ja epäilemättä he ovat tienanneet Yhdysvalloissa paljon paremmin kuin olisivat koskaan Suomessa voineet. Minun on kuitenkin esitettävä jyrkkä vastalauseeni tällaiselle ajattelulle, koska Yhdysvaltoihin muutettuaan ihmisen tulisi pitää sitä kotina eikä markkinapaikkana. Kotimaan ansioilla ei pitäisi olla mitään tekemistä omien taloudellisten odotusten kanssa. Lisäksi, jokin aika sitten kuulin presidentti Obaman puhuvan järkyttyneille amerikkalaisille, kuinka taloutta pitäisi elvyttää ja luoda uusia työpaikkoja, ja muistan hänen käyttäneen ilmausta ”keskiluokan töitä keskiluokkaisille amerikkalaisille”. Keskiluokka sitä, keskiluokka tätä; Amerikassa kaikki tuntuvat aina kuuluvan keskiluokkaan. Pidän tätä keskiluokkaisuuden ylikorostamista perin omituisena; Amerikassa työväenluokkaisuutensa myöntäminen tuntuu tarkoittavan vakavan sosiaalisen epäonnistumisen myöntämistä.

Tämä on ongelmallista, sillä työväenluokkaisuutensa myöntäessään ihminen samalla huomaa, että hänen sosiaaliset ja taloudelliset intressinsä ovat suoraan vastakkaiset kapitalistien kanssa – tässä tapauksessa suuryritysten kanssa. Keskiluokka ei ymmärrä eikä kykene ymmärtämään tätä. Keskiluokka uskoo jo nousseensa sosiaalisen kamppailun yläpuolelle. Se on luottavainen, aina liikkeellä, aina kiipeämässä yhteiskunnan tikapuita. Keskiluokka on aina valmis uhraamaan työväenluokan, tajuamatta että sen oma kohtalo on sidottu työväenluokkaan ja että se lopulta päätyy samoihin leipäjonoihin työväenluokan kanssa. Keskiluokka teeskentelee suvaitsevaista; se ei ajattele rodullisin käsittein koska luulee ettei sen tarvitse. Kaikkein tuhoisin yhteiskunnallinen voima missä tahansa kehittyneessä teollisessa yhteiskunnassa on itsekkäiden keskiluokkien hatara optimismi. Keskiluokka luottaa sosiaaliseen liikkuvuuteensa ja samaistuu rikkaisiin. Yritteliäillä, bisneshenkisillä ihmisillä on taipumus ajatella rikkaiden tavoin, uskoa että heistäkin tulee vielä rikkaita – sehän loppujen lopuksi kuuluu amerikkalaisuuteen. Mutta juuri tässä mennään harhaan, koska useimmista meistä ei koskaan tule rikkaita. On itse asiassa yhä vaikeampaa säilyttää edes kunniallinen keskiluokkainen julkisivu.

Eurooppalaisten yhteiskuntien vahvuus on siinä, että meillä on työväenpuolueita ja työväenluokkaisia identiteettejä, ja radikaalien marxilaisten fantasioista tai teorioista huolimatta Euroopan työväenluokat ovat aina olleet valmiita taistelemaan ja kärsimään kansakuntiensa ja kansallisten identiteettiensä puolesta. Minusta Amerikka tarvitsee nyt enemmän kuin koskaan valkoista työväenluokan liikettä – painotus sekä valkoisuudessa että työväenluokkaisuudessa.

Amerikan toisessa vallankumousessa – tai kenties kolmannessa, sillä toinen itse asiassa kukistettiin vuonna 1865 – on oltava kyse sekä etnisestä tietoisuudesta että luokkasodasta; te tarvitsette ehdottomasti molempia. Ilman näitä ulottuvuuksia vallankumous lopulta vain pettää vallankumoukselliset. Valkoisten työväenluokkaisten amerikkalaisten, joita ennen sanottiin keskiluokaksi, on alettava puolustaa oikeuksiaan sekä rotuna että luokkana. Valkoisten työväenluokkaisten amerikkalaisten on opittava ymmärtämään, etteivät he voi tehokkaasti puolustaa sosiaalisia ja taloudellisia intressejään puolustamatta samalla etnisiä ja rodullisia intressejään. Heidän on myös opittava ymmärtämään, että keskittymällä pelkästään rotukysymykseen he tekevät itsestään suuryritysten käsikassaroita. Valkoisten amerikkalaisten on lakattava jahtaamasta amerikkalaisen unelman varjoa ja hylättävä ahdas keskiluokkainen näkökulma. Heidän on opittava keskittymään rakkauteensa maataan ja kaltaisiaan kohtaan, riippumatta siitä tarjoavatko ne mahdollisuuksia aineelliseen vaurastumiseen.

Esimerkiksi puolalaisilla ja irlantilaisilla on erityisen vaikea historia, enkä usko että mitään puolalaista tai irlantilaista unelmaa on koskaan ollut olemassa – tai mitään muutakaan amerikkalaiseen unelmaan verrattavaa. Irlantilaiset ja puolalaiset ovat haaveilleet vain, että heidän kansansa ja kulttuurinsa selviytyisivät sorrosta, vieraan vallan miehityksestä ja köyhyydestä. Mutta onko heistä näiden traagisten olosuhteiden myötä tullut yhtään vähemmän ylpeitä kansakunnistaan? Kaikkea muuta. Mitä ankarammat ajat, sitä itsepäisempiä irlantilaisista ja puolalaisista on tullut, ja heidän identiteettinsä on aina säilynyt.

Ranskalaisia ovat hallinneet hyvät ja huonot kuninkaat, diktaattorit ja keisarit. Pitkän historiansa aikana Ranska on lyöty, miehitetty ja revitty osiin. Ja kuitenkin tavallisille ranskalaisille, olivat he sitten maanviljelijöitä, työläisiä, intellektuelleja, kauppiaita tai aristokraatteja, Ranska on ikuinen. Ranska oli alkukantaisessa mielessä olemassa jo silloin, kun Lascaux’n luolien maalarit ensimmäistä kertaa levittivät punaista okraa niiden seinille, ja se pysyy kauan meidän jälkeemme.

Venäjän historia on täynnä kurjuutta ja kärsimystä. Ja Venäjän kansan, talonpoikien, osa on usein ollut sietämätön. Mutta huolimatta siitä, kuinka huonosti oma valtio on kohdellut Venäjän kansaa, Venäjä itsessään on syvästi spirituaalinen kokemus sen asukkaille. Olosuhteista riippumatta on aina selvää, että venäläisille Venäjä tulee ensin, ilman Venäjää ei ole mitään.

Nyt valkoisten amerikkalaisten on myös opittava ajattelemaan veren ja maaperän käsittein, kasvatettava juuret ja alettava käyttäytyä kuin muinainen rotu. Valkoisten amerikkalaisten on unohdettava kaikki hölynpöly ”maahanmuuttajien kansakunnasta”. Niin kauan kuin ostatte tuon roskan, annatte eliitillenne vapaat kädet etniseen suunnitteluun, mikä lopulta tarkoittaa, kuten tiedätte, teidän raivaamistanne pois tieltä. Etnisyyttä on aivan liian kauan pidetty vähemmistöjen etuoikeutena, ja valkoisia värittömänä tapettina jota vasten vähemmistöt kukoistavat. Valkoisten on nyt otettava etnisyytensä takaisin. Mutta kuinka etnisyytensä voi ottaa takaisin, ellei edes ajattele etnisin käsittein?

Kansakunnan identiteetti sanan syvässä, orgaanisessa merkityksessä on aina perustunut ihmisten väliseen fyysiseen siteeseen ja heidän läheiseen suhteeseensa maahan. Poliittiset abstraktiot ovat viime kädessä toissijaisia. Ranska oli olemassa jo kauan ennen kuin kukaan oli edes lausunut sanoja liberté, egalité, fraternité, ja se on epäilemättä olemassa kauan sen jälkeen kun nämä sanat ovat jääneet pois käytöstä tai turmeltuneet käsittämättömiksi. Ja niin paljon kuin kunnioitankin perustavanlaatuisia amerikkalaisia arvoja kuten vapautta ja demokratiaa, minun on kuitenkin sanottava että ne tuntuvat usein lähinnä filosofiselta spekulaatiolta kun niitä verrataan vereen ja maaperään. Vapauden ja demokratian kaltaiset käsitteet saattavat ajan mittaan turmeltua tyhjiksi kliseiksi, jotka käytännössä vain peittävät sen tosiseikan, etteivät ihmiset enää ole vapaita eivätkä päätä maansa hallinnosta – mutta maa ja kansa ovat todellisia, aina.

Amerikan kansan tärkein tehtävä on bisnes. Se on vaarallinen maksiimi, sillä se antaa ymmärtää ettemme puhu kansakunnasta sanan syvässä, orgaanisessa merkityksessä, vaan kauppa-asemasta. Siksi korkeimmassa arvossa tulisi aina pitää oman etnisen yhteisön selviytymistä ja maan isännyyden säilyttämistä, niin että maan voi aikanaan antaa seuraavan sukupolven haltuun. Toisin sanoen, rosoisten individualistien on nyt viimein tultava yhteen ja muodostettava aidosti kansallinen yhteisö. Kutsukaamme sitä kansankokonaisuudeksi. Muutoin Amerikan valkoiset eivät selviydy.

Yksi ehdoton edellytys valkoisten amerikkalaisten selviytymiselle on, että Amerikan imperiumi hajoaa. Sen pitäisi hajota pienemmiksi, alueellisiksi yksiköiksi, jotka ovat etnisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti yhtenäisiä ja joiden poliittinen järjestelmä heijastaa paikallisia tarpeita ja on oikeasti tilivelvollinen äänestäjille. Toisin sanoen kansakunniksi sanan syvässä, orgaanisessa merkityksessä. Sillä historian rautainen laki kuuluu, että imperiumit kääntyvät lopulta rakentajiaan vastaan. Kaikki imperiumit turmeltuvat, kun valta ja vauraus alkavat keskittyä yhä pienemmille eliittipiireille. Ylimielisenä ja eristäytyneenä eliitti kohtelee imperiumin tavallisia kansalaisia orjina ja potentiaalisina vihollisina. Imperiumin mahtia hyväksikäyttämällä eliitti rikastuu entisestään. Eliitti on prostituoitu: sen jäsenet myyvät poliittista vaikutusvaltaansa eniten tarjoavalle, ja lopulta kaikki on kaupan. Kun imperiumin valta kasvaa, eliitin valta kasvaa samalla, ja lopulta eliitti voi käyttää globaalia vaikutusvaltaa. Tämän seurauksena eliitti etääntyy yhä kauemmas omasta väestään ja omaksuu kosmopoliittisen identiteetin. Ja imperiumin saavuttaessa lakipisteensä eliitin muodonmuutoskin on täydellinen: perhonen kuoriutuu kotelosta ja uusi uljas kosmopoliittinen eliitti, apunaan koti- ja ulkomaiset loiset, julistaa armottoman sosiaalisen sodan omaa kansaansa vastaan.

Niinpä jokainen imperiumi on perustavanlaatuisesti viallinen ja sen pääkaupunki on läpikotaisin turmeltunut. Eikä sitä voi korjata, sillä rappeutuvaa imperiumia ei enää koskaan saa kuntoon. Imperiumi voi romahtaa vasta kun aika on kypsä. Imperiumia ei voi korjata lähettämällä hyviä ja rehellisiä miehiä pääkaupunkiin, koska järjestelmän yksinkertainen logiikka turmelee jokaisen matkalla. Tämä ei ole Mr. Smith lähtee Washingtoniin, koska järjestelmän sisällä ei voi toimia prostituoimatta samalla itseään. Ei ole mahdollista luoda suoraselkäisyyttä ja rehellisyyttä järjestelmään, joka todellisuudessa on bordelli. Jos kongressiedustajan paikka maksaa ehdokkaalle kymmeniä miljoonia dollareita, kuinka politiikka voisi olla mitään muuta kuin liiketoiminnan laajentuma?

Ja mitä enemmän valta keskittyy pääkaupunkiin, sitä tärkeämpää suuryrityksille on turvata intressinsä korrutoimalla tuo valtaistuin. Mitä enemmän hallinto mukautuu kapitalistiluokan tarpeisiin, sitä enemmän valtaa sen haltuun uskotaan. Näin noidankehä sulkeutuu. On siis selvää, että imperiumista ja sen poliittisesta järjestelmästä on päästävä eroon. On elintärkeää, että osaamme erottaa oikean kansakunnan ja imperiumin toisistaan, koska imperiumi ja kansakunta eivät koskaan ole keskenään vaihdettavissa. Imperiumi ei koskaan voi luoda kansakuntaa, ainoastaan irvikuvan siitä. Kaikki prameus, juhlakulkueet ja komeat rakennukset on tarkoitettu vain kätkemään tämä tosiseikka. Yritteliäs ja aggressiivinen kansakunta voi luoda imperiumin, mutta heti kun se on rakennettu, se kääntyy kansakuntaa vastaan. Imperiumit eivät luo kansakuntia; imperiumit turmelevat, rappeuttavat ja kierouttavat kansakuntia. Kaikki imperiumit päättävät päivänsä etnisesti onttoina.

Jokaisen imperiumin pahin vihollinen ovat sen omat kansalaiset, jotka haastavat eliitin vallan. Niinpä kuoleva imperiumi ja sen pelokas eliitti ovat aina valmiita turvautumaan suurisuuntaiseen väkivaltaan kansalaisia vastaan, jotta voisivat tehdä heistä orjia.

Amerikkalaiset ovat aina taistelleet henkilökohtaisen vapautensa puolesta tunkeilevaa hallitusta vastaan, mutta niin toimiessaan muuttuneet kapitalismin – tässä tapauksessa suuryritysten – orjiksi. Mikä ironisinta, siitä lähtien kun suuryritykset huomasivat hallituksen ja virkavallan olevan kätevä työkalu kansan alistamiseksi, valtion valta on koko ajan kasvanut. Hallitus on heikko vain suhteessa suuryrityksiin, mutta tavallisia valkoisia kohtaan se on ehdottoman totalitaarinen.

Kun suuryritykset halusivat itselleen täydellisen vapauden, ne pitivät hallitusta vihollisena ja halusivat heikentää sitä. Keskiluokka tuki tätä täysin rinnoin. Kun suuryritykset halusivat orjuuttaa tavalliset amerikkalaiset, ne tajusivat että hallitusta voi käyttää työkaluna, ja niinpä ne alkoivat tukea vahvempaa valtiota – tätä keskiluokka ei lainkaan tajunnut.

Usein kuulee sanottavan, että kukaan ei halua valtion säätelevän tavallisten amerikkalaisten elämää, mutta kun suuryritykset tekevät niin viekkaasti, peitellysti ja välikäsien avulla, kukaan ei näytä huomaavan tai piittaavan. Usein kuulee sanottavan, että jos valtio säätelee liiketoimintaa – kiertoilmaus suuryrityksille – siitä seuraa katastrofi, mutta kun käy ilmi että itse asiassa suuryritykset säätelevät valtiota, kukaan ei huomaa lähestyvää katastrofia.

Ihmiset vaativat vapautta markkinoille – jälleen kiertoilmaus suuryrityksille – koska uskovat että heidän henkilökohtainen vapautensa riippuu siitä. Mutta kun suuryritysten valta päästetään lieasta, yksityisen kansalaisen oikeuksien pitää astua sivuun.

Miksi sitten vapautta kaipaava keskiluokka on joutunut niin katkeran petoksen uhriksi? Ensiksikin, keskiluokka sekoittaa suuryritysten vapauden yksilönvapauteen. Toiseksi, keskiluokka ei ymmärrä etteivät suuryritykset viime kädessä edes halua vapaita markkinoita, vaan niiden täydellistä vastakohtaa: ne haluavat hallita markkinoita ja kuluttajaa. Mikä tahansa avoimilla markkinoilla toimiva yritys ottaa avosylin vastaan mahdollisuudet, jotka tuotteiden, palveluiden ja pääoman vapaa ja rationaalinen vaihto tarjoaa. Kuitenkin jokainen yritys pyrkii viime kädessä lakkauttamaan kilpailun saadakseen monopoliaseman, hallitakseen markkinoita ja maksimoidakseen voittonsa.

Ne, jotka sanovat kannattavansa kilpailua, valehtelevat. Kapitalistilla on pelissä liian paljon, että hän voisi jättää sen markkinoiden oikkujen ratkaistavaksi; niinpä tarvitaan poliittista vipuvartta suojelemaan sijoitettua pääomaa. Viime kädessä kaikki kapitalistit haluavat olla feodaaliherroja, hallita markkinoita ja kuluttajia pidäkkeettömästi – lyhyesti sanottuna lakkauttaa vapaat markkinat. Feodalismi on kapitalismin korkein muoto, ja se on tulos liiketoiminnan ja hallinnon täydellisestä sulautumisesta. Paljastava merkki tällaisesta kehityksestä on sosiaalisen liikkuvuuden lakkaaminen. Suuryritykset ja valtio kulkevat käsi kädessä, yhtä ei ole ilman toista, sillä tämä on koko imperiumin idea. Kaiken tämän seurauksena vapaudesta on tullut harhakuva, ja niin kauan kuin valkoiset amerikkalaiset uskovat siihen, heitä sahataan silmään.

Liian usein vapaus tarkoittaa vapautta olla köyhä, vapautta nähdä nälkää, vapautta olla ilman kunnon työtä tai kotia, mutta ainakin ulkopuolisesta voi näyttää siltä, että niin kauan kuin amerikkalaisilla on vapaus haaveilla, vapaus olla optimistinen ja luottavainen, he tyytyvät siihen. Pakostakin tulee mieleen, että joskus vapauden harhakuva on julmin orjapiiskuri.

Tiedän, ettei minun ulkopuolisena pitäisi yrittää analysoida Amerikkaa, mutta Amerikalla kuitenkin on niin suuri vaikutusvalta nykymaailmaan, että katsoin velvollisuudekseni ainakin yrittää. Ja minusta tuntuu, että valkoisten amerikkalaistenkin pitäisi kiinnittää huomiota näihin asioihin, nyt kun kasvu on päättynyt ja sen myötä Amerikan historian toinen kehitysvaihe.

–

Kai Murroksen puhekokoelmaa ”Collected Speeches” (2021) saa Kiukaan verkkokaupasta.

–

–