SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Yhteenveto vastakkainasettelun ajasta

TIMO HÄNNIKÄINEN

Vuonna 2015 alkaneen siirtolaiskriisin aikaisesta uutisoinnista ja muusta mediakirjoittelusta saisi helposti kirjoitettua sarkasmin ja hirtehishuumorin läpitunkeman kommentaarin. Ajanjakso poiki demokraattisen maan puitteissa uskomattomalta tuntuvia tapauksia, kuten sen, miten sisäministeriö kutsui marraskuussa 2015 viestintäyhtiöt koolle kehittelemään ministeriön johdolla positiivisia mediakampanjoita turvapaikanhakijoista. Se innosti toimittajat ja kolumnistit käyttämään naurettavia hyperbolia ja poikkeuksellisen äitelää sanastoa. Todellisuuden muuttumisen parodiaa räikeämmäksi osoitti se, miten irvailumielessä laaditut mielipidekirjoitukset läpäisivät kerta toisensa jälkeen toimitusten seulan.

Uutuuskirjassaan Turvapaikka uutisissa Maria Asunta ja Erkki Seppänen ovat kuitenkin valinneet asiallisen linjan. Tämä osoittaa lähes yli-inhimillistä mielenmalttia. He käyvät yksityiskohtaisesti läpi keskeisen turvapaikka-asiaa koskevan julkisen kirjoittelun syksystä 2015 aivan viime kuukausiin saakka. Valta- ja vastamedioiden uutisia, mielipidetekstejä, pääkirjoituksia ja tutkimusten referointeja vertailemalla rakennetaan kokonaisnäkemystä siitä, ketkä ovat viime vuosina päässeet ääneen ja millaisilla foorumeilla.

Tuloksena on kirja, jollainen kesällä ilmestyneen Jukka Hankamäen Totuus kiihottaa -pamfletin olisi pitänyt olla. Aineisto käydään läpi järjestelmällisesti ja kiihkottomasti, eivätkä tekijöiden omat kriittiset huomiot missään vaiheessa hajoa huolimattomaksi räiskimiseksi. Pelkään vain, ettei Turvapaikka uutisissa saa neljäsosaakaan siitä mediahuomiosta, jonka Hankamäen teos sai. Media tarttuu provokaatioihin, olivatpa ne kunnolla mietittyjä tai eivät, ja punnitummat puheenvuorot jätetään katveeseen joko ajan puutteessa tai tarkoituksella. Tämä ei toki tarkoita, että Asunnan ja Seppäsen kirja jäisi merkityksettömäksi. Ajan mittaan vaiettukin kirja voi saada huomattavan lukijakunnan, jos se löytää kaikupohjaa yleisöstä. Näinhän kävi esimerkiksi jo neljänteen suomenkieliseen painokseen päässeelle Hege Storhaugin kirjalle Islam – 11. vitsaus, johon Asunta ja Seppänen useaan otteeseen viittaavat.

Tapaukset ja tekstit, joita Turvapaikka uutisissa käsittelee, ovat perinteistä ja sosiaalista mediaa aktiivisesti seuranneille suurimmaksi osaksi tuttuja. Kirjan ansiona ei olekaan uuden tiedon esille tuominen, vaan synteesin tekeminen vanhasta. Mielipideilmaston jyrkimmän polarisoitumisen historia on sen myötä saatu yksiin kansiin. Samalla arvioidaan sekä valta- että vastamedian uutisoinnin totuudenmukaisuutta.

Maria Asunta ja Erkki Seppänen.

Varsinaisia valeuutisia suurten mediatalojen uutisoinnissa on näkynyt harvoin. Ongelmana on pikemminkin asioiden kertomatta jättäminen. Oman todellisuuskäsityksen kannalta epämiellyttävistä tosiseikoista, kuten Oulun seksuaalirikosvyyhdistä, on yleensä vaiettu kunnes asia on paisunut niin suureksi että siitä on pakko uutisoida. Tämä on antanut vaihtoehto- ja vastamedioille tietyn ylilyöntiaseman. Kun media ottaa mielipidevaikuttajan ja valistajan roolin, seurauksena on usein totuuden valikoiva esittäminen. Asunnan ja Seppäsen mukaan media ei siirtolaiskriisin yhteydessä tunnistanut omaa mielipiteenmuokkaustaan, vaan kiisti puolueellisuuden silloinkin kun se oli kaikille muille ilmeistä.

Mielipiteenmuokkaus on myös synnyttänyt vakiintuneita katsantokantoja (muodikkaalla jargonilla ilmaistuna ”narratiiveja”), jotka elävät pitkään senkin jälkeen kun ovat osoittautuneet virheellisiksi. Yksi tällainen on käsitys, että vihapuhe synnyttää vihatekoja. Toimittajat varoittelivat siirtolaiskriisin käynnistymisestä saakka internetkirjoittelun lietsovan ihmiset joukkomittaiseen väkivaltaan turvapaikanhakijoita ja maahanmuuttajia kohtaan. Lopulta mitään sellaista ei ilmennyt, vaikka yksittäisistä väkivallanteoista uutisoitiinkin näyttävästi.

Todellisuudessa toimittajat lietsoivat itsensä hysteriaa muistuttavaan tunnetilaan. Yhtä keskeistä seikkaa Asunta ja Seppänen eivät erikseen analysoi, vaikka se tuleekin ilmi heidän aineistostaan: journalistiseen kielenkäyttöön tarttunutta yliampuvan sentimentaalista sävyä. Se ilmenee toimittajakunnan korkeimmillakin portailla, kuten Demokraatti-lehden päätoimittaja Mikko Salmella, joka kirjoitti tunnoistaan seurattuaan perussuomalaisten Oulussa järjestämää mielenilmausta:

Tätä kirjoittaessani ei henki oikein kulje. Tunne on samanlainen kuin olisin selvinnyt täpärästi hirvikolarista. Vapina on vahvasti läsnä, eivätkä sormet tahdo oikein löytää oikeita kirjaimia. […] Pelkään koko ajan, että joku alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti. Vilkuilen jatkuvasti ympärilleni ja menen varmuuden vuoksi seinän viereen seisomaan. […] Olen niin turtana, etten saa sanotuksi mitään. […] Tärisen vieläkin. Vihan vimma vyöryi päälleni sillä voimalla, että oksennusta on vaikea pidätellä.

Samantapaisiin sävyihin pääsi toimittaja Elina Grundström, sittemmin Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja, kirjoittaessaan Journalisti-lehteen eriävän mielipiteensä eräästä JSN:n päätöksestä. Päätöksessä vaadittiin Kainuun Sanomia oikaisemaan väite, että Koraanin mukaan muslimi voi naida kristityn tai juutalaisen. (Todellisuudessa tämä mahdollisuus on vain miespuolisella muslimilla.) Grundström kertoi olleensa päätöksestä monta päivää ”surullinen, suorastaan huonovointinen”. Hänen mielestään päätöksen myötä ”menivät päreiksi” muun muassa sananvapaus, uskonnonvapaus ja ihmisoikeudet.

Salmen ja Grundströmin tekstit kytkeytyvät jo pitkään meneillään olleeseen subjektiiviseen käänteeseen journalistisessa kirjoittamisessa. Toimittaja on muuttunut kirjoitustensa päähenkilöksi: hän ei enää pyri kiinnittämään huomiota todistamiinsa tapahtumiin tai haastattelemiinsa henkilöihin, vaan siihen että juuri hän itse näkee, kokee ja varsinkin tuntee. Mielipiteenmuokkauksessa tätä subjektiivisuutta hyödynnetään sanomanvahvistimena: olen oikeassa, koska tunnen näin voimakkaasti. Oma tunne on vastaansanomaton argumentti, koska sitä ei voi osoittaa vääräksi niin kuin tosiasiaväittämää. Kun toimittajien perinteinen arvovalta on sosiaalisen median vaikutuksesta heikentynyt, he ovat reagoineet siihen tunteisiin vetoamalla, itseparodiankin uhalla.

Turvapaikka uutisissa toivoo journalisteilta asennemuutosta. Jotta perinteinen journalismi voisi perustella olemassaolonsa yleisölle, sen pitäisi lopettaa arvovaltaansa takertuminen, pyrkiä vuorovaikutukseen ja käsitellä myös vaikeita aiheita ja epäsovinnaisia näkökulmia. Tähän mennessä media on onnistunut lähinnä vahvistamaan vastakkainasettelua, mutta se voisi myös purkaa sitä. Tämä kuitenkin vaatisi syvempää ja avoimempaa keskustelua erimielisten välillä, mikä onkin Asunnan ja Seppäsen perimmäinen toive. Turvapaikka uutisissa on kirjoitettu hyvin maltilliseen ja diplomaattiseen tyyliin, kuin kädenojennuksena niille jotka eivät kirjoittajien maailmankuvaa lähtökohtaisesti jaa.

Vastakkainasettelun loppumista toivovat varmasti kaikki järkensä säilyttäneet. Polarisaatio tekee pitkällä aikavälillä pelkkää hallaa yhteiskunnan toimivuudelle. Ongelma on, ettei sille näytä tällä hetkellä olevan juuri vaihtoehtoja. Sovittelu vaatisi molempien osapuolten halukkuutta ja älyllistä kapasiteettia rationaaliseen keskusteluun. Molemmat näyttävät vielä puuttuvan. Ja vaikka polarisaatiotilanteen molemmilta puolilta löytyy paljon harhaisia hölmöjä, toinen osapuoli on kiistatta oikeassa kahdessa asiassa. Ensinnäkin vaatimukset laajamittaisen maahanmuuton lopettamisesta eivät ole pelkästään oikeutettuja, niihin myöntyminen on vähintä mitä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi voidaan tehdä. Toiseksi, ihmisten rankaiseminen mielipiteistään virallisin ja epävirallisin keinoin pitää lopettaa, jos luottamusta ja kompromissivalmiutta tavoitellaan.

Ennustan siis polarisaation jatkuvan, vaikka kukaan ei siitä pidä. Kenties sen lopettaa vasta jokin niin suuren mittakaavan kriisi, että kansalaisten on pakko opetella yhteen hiileen puhaltaminen uudelleen. Mutta vaikkei laaja-alaista sovintoa ole näköpiirissä, sitä voidaan kuitenkin rakentaa hiljalleen yksilötasolla. Se edellyttää yksityistä ja julkista keskustelua sellaisten erimielisten välillä, joilla on siihen kykyä ja halua. Tällaisia ihmisiä on olemassa, vaikka he keskustelun yleisen tason vuoksi ovat usein mieluummin hiljaa.

Maria Asunta & Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015-2020 (Kovasana, 2020)

Kirja on tilattavissa Kovasanan verkkokaupasta.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: