Etnonationalismin pragmaattinen puolustus

OLLI HUOVINEN

–

Keskustelu etnonationalismista on jatkunut vilkkaana kansallismielisessä kentässä ja sen ulkopuolella jo muutaman vuoden ajan. Tämä aatesuuntaus johti perussuomalaisten nuorten hajoamiseen ja uuden nuorisojärjestön perustamiseen. Perussuomalaisissa nuorissa ja erityisesti sen Lapin piirissä oli vaikuttanut jo pitkään etnonationalistien joukko, joka sai lopulta äänestettyä valtaan heihin vähintäänkin ymmärtävästi suhtautuvan hallituksen. Lopulta nuorisojärjestöltä aloitettiin tukien takaisinperintä liian rajujen mielipiteiden vuoksi, ja järjestö ajettiin konkurssiin emopuolueen tuella.

Emopuolueen johto on suhtautunut etnonationalisteihin nihkeästi. Jussi Halla-aho on kutsunut eräitä entisen nuorisojärjestön jäseniä törkyturviksi ja sanonut heidän olevan väärässä puolueessa. Puoluehallitus poisti etnonationalisteja edustavan Matti Haapalan Lapin ehdokaslistalta eduskuntavaaleissa. Kansanedustaja Sebastian Tynkkynen taas kuvaili, että perussuomalaisiin nuoriin on pesiytynyt ”ihmisvihaajia”, jotka tulisi savustaa ulos.

Väittely etnonationalistien ja perussuomalaisten aatteellista valtavirtaa edustavien ”halla-aholaisten” kulttuurinationalistien välillä on ollut paikoin kiivasta ja tunteellista, ja valheellisia syytöksiä on esitetty puolin ja toisin. Varsinaista rakentavaa keskustelua ei ole leirien välillä esiintynyt. Vuorovaikutus osapuolten välillä on ollut lähinnä riitelyä Twitterissä ja Hommafoorumilla. Sivustaseuraajan on vaikea tämän ”keskustelun” perusteella hahmottaa, mitkä oikeastaan ovat keskeiset erot näiden ideologisten blokkien välillä, ja mistä kiistassa on pohjimmiltaan kyse. On hyvä siis käydä aluksi läpi se, mitä käsitteillä etnonationalismi ja kulttuurinationalismi tarkoitetaan.

Kulttuurinationalismi on perussuomalaisten ja monien muiden eurooppalaisten ”kansallispopulististen” puolueiden aatesuunta. Sillä tarkoitetaan nationalismia, jossa kansaa yhdistäväksi tekijäksi katsotaan kulttuuri. Kieli, tavat ja perinteet yhdistävät ja määrittävät kansakunnan. Tällöin esimerkiksi omiin yhteisöihinsä eristäytyviä muslimeja ei pidetä suomalaisina, vaikka heillä olisikin kansalaisuus. Nämä ihmiset säilyttävät omat tapansa ja kielensä, joten he eivät mahdu kulttuurinationalistiseen kansan määritelmään. Toisaalta hyvin assimiloitunutta ja identiteetiltään suomalaista maahanmuuttajaa tai sellaisen jälkeläistä voidaan etnisestä tai rodullisesta taustasta riippumatta pitää aivan yhtä suomalaisena kuin kantaväestöönkin kuuluvaa.

Etnonationalistit katsovat, että kulttuurin lisäksi kansakuntaa yhdistää yhteinen perimä. Tällöin kansakuntaa määrittää etnisyys, johon luetaan kulttuurin lisäksi myös geneettinen perimä. Valkoiseen eli eurooppalaiseen rotuun kuulumisen katsotaan yleensä olevan välttämätön ehto suomalaisuudelle. Tanskalainen voi assimiloitua suomalaiseen yhteiskuntaan ja tulla suomalaiseksi mutta afrikkalainen ei. Kansakuntaan liittyminen vaatii kuitenkin oikean perimän lisäksi kielen opettelun ja kulttuurin omaksumisen, joten käytännössä vain nuorena tulleet tai toisen sukupolven maahanmuuttajat voivat tulla täysimääräisesti osaksi suomen kansaa, vaikka he olisivatkin valkoisia.

Etnonationalistit edustavat ajattelussaan pääsääntöisesti ns. hereditarismia eli näkemystä, jonka mukaan geneettisellä perimällä on hyvin vahva vaikutus siihen, millainen ihmisestä kehittyy. Tämän näkemyksen mukaan esimerkiksi älykkyys on pitkälti perinnöllinen ominaisuus ja ympäristötekijöiden vaikutus siihen on vähäinen. Yksilöiden välisten geneettisten erojen lisäksi kansakuntien välillä on merkittäviä keskimääräisiä eroja kognitiivisissa kyvyissä ja siten myös yhteiskunnallisessa suoriutumisessa. Myös kulttuuri ja kansanluonne nousevat osittain biologiasta, jolloin geneettisesti erilaisten ryhmien laajamittainen assimilointi suomalaiseen kulttuuriin on teoriassakin mahdotonta. Tällainen projekti muuttaisi väistämättä suomalaista kulttuuria.

Tästä perimän merkitystä korostavasta kansakunnan määrittämisestä seuraa suurin käytännön kiista aatesuuntien välillä: kysymys rodullisesta syrjinnästä. Etnonationalistit katsovat, että maahanmuutto- ja kansalaisuuspolitiikassa on hyväksyttävää harjoittaa valikoimista perimän perusteella. Kulttuurinationalistit pitävät tällaista syrjintää moraalittomana ja tarpeettomana, kun taas etnonationalistit pitävät sitä välttämättömänä.

Maahanmuuttopolitiikassa kykyjen pitäisi merkitä eikä rodun, sanovat kulttuurinationalistit. Maahan pääsemisen pitäisi perustua meritokratiaan. Yleensä heidän ratkaisunsa maahanmuuton hallintaan on pisteytysjärjestelmä ja maahantulokiintiöt. Tällöin Suomeen päästettäisiin maksimissaan tietyn kiintiön verran tulijoita vuodessa. Hakijat pisteytettäisiin ja näistä valittaisiin kiintiön puitteissa parhaat. Lisäksi maahan pääsemiselle voisi olla jokin alaraja, jolloin kiintiö mieluummin jätettäisiin vajaaksi kuin päästettäisiin maahan sopeutumiskelvotonta ainesta. Pisteyttämisperusteita voisivat olla esimerkiksi koulutus, työkokemus ja varallisuus.

Kulttuurinationalistit katsovat, että tällaisella järjestelmällä Suomeen muuttaisi vain hyödyllisiä ja helposti assimiloituvia maahanmuuttajia riippumatta heidän rodullisesta taustastaan. Kun maahanmuuttajat koostuvat koulutetuista ja tuottavista yksilöistä, hyödyttää maahanmuutto Suomea, ja maltillinen määrä tulijoita saataisiin integroitua yhteiskuntaan melko kivuttomasti. Tulijat omaksuisivat suomalaisen kulttuurin, eikä nykyisenlaisia lieveilmiöitä esiintyisi. Viimeistään näiden maahanmuuttajien jälkeläiset olisivat täysin suomalaistuneita, eivätkä eroaisi valtaväestöstä muuten kuin ihonväriltään.

Pisteytysjärjestelmä kuitenkin lisäisi etnistä heterogeenisyyttä, mitä etnonationalistit pitävät turmiollisena. Etnisen yhtenmukaisuuden laskiessa ei yhtenäiskulttuurin ylläpitäminen enää onnistu, sillä kulttuuri nousee perimästä ja perimän muuttuessa muuttuu myös yhteiskunta. Lisäksi etninen heterogeenisyys johtaa konflikteihin ja luottamuksen laskuun yhteiskunnassa, sillä ihmiset luontaisesti suosivat geneettisesti itsensä kaltaisia ihmisiä ja täten omaa etnistä ryhmäänsä. Asiaa tutkinut professori Philippe Rushton kutsui ilmiötä koskevaa teoriaansa nimellä ”Genetic Similarity Theory” (geneettisen samankaltaisuuden teoria) ja Tatu Vanhanen puhui samaa ilmiötä tarkoittaessaan etnisestä nepotismista.

Lisäksi täysin assimiloituneen maahanmuuttajan jälkeläiset voivat kehittää suomalaisista eroavan omaan etniseen taustaansa perustuvan identiteetin. On esimerkiksi huomattu, että toisen polven muslimimaahanmuuttajat ovat vanhempiaan radikaalimpia. Tällaisten ihmisten saaminen ulos maasta on erittäin vaikeaa varsinkin, jos heillä ei ole kaksoiskansalaisuutta. Kun heidän määränsä kasvaa tarpeeksi suureksi, muodostuu etninen vähemmistöyhteisö, joka ajaa oman ryhmänsä intressejä. Etnisesti homogeenisessä valtiossa tällaista riskiä ei ole.

Etnonationalisteja vastaan esitetään usein argumentti suomalaisuuden ja valkoisuuden määrittelystä. Jos kerran vain valkoiset voivat olla suomalaisia, täytyy valkoisuus määritellä. Kuka kuuluu valkoiseen rotuun, ja kenellä on siten mahdollisuus muuttaa maahan? Ovatko suomalaisen ja afrikkalaisen väliset sekoitukset valkoisia vaiko eivät? Kuinka suuri osuus perimästä pitää olla eurooppalaista ja kuinka tämä määritellään?

Suurin osa maailman ihmisistä on kuitenkin selvästi valkoisia tai ei-valkoisia. Tapaukset, joissa valkoisuuden tai ei-valkoisuuden määrittäminen on hankalaa, ovat marginaalisia. Nämäkin tapaukset täytyy kuitenkin voida selvittää, jotta etnonationalistien haluamaa politiikkaa olisi mahdollista toteuttaa. Tehdäänkö selvitys geenitestein vai tutkimalla ihonväriä värikarttaa vasten?

Tulkinnanvaraisia tapauksia varten on jo olemassa varsin käyttökelpoinen työkalu: tuomioistuimet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, joissa kansalaisuuden hakemiseen liittyi vielä pitkälle 1900-luvulle asti rodullisia vaatimuksia, käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa tapausta, jossa intialainen mies haki kansalaisuutta ja väitti olevansa arjalainen eli valkoinen. Yhdysvaltain korkein oikeus käsitteli asian ja päätyi kielteiseen päätökseen todeten, etteivät intialaiset ole valkoisia. Näin saadaan ennakkotapauksia, eikä vastaavanlaisia tapauksia enää tarvitse käsitellä oikeudessa.

Suomalaisuuden määrittely on itse asiassa kulttuurinationalismin kohdalla vaikeampi kysymys. Siinä missä etnonationalistit voivat viimeisenä oljenkortena turvautua geenitestiin, ei kulttuurinationalisteilla ole vastaavaa työkalua. Kulttuurinationalistit joutuvat määrittelemään, milloin maahanmuuttajan katsotaan olevan tarpeeksi lähellä suomalaista kulttuuria. Kielellisen osaamisen testaaminen on helppoa, mutta on varsin vaikeaa arvioida objektiivisesti, onko maahanmuuttaja assimiloitunut tarpeeksi hyvin vai ei. Mistä voidaan tietää, ettei maahanmuuttaja todellisuudessa ole vieläkin lojaali synnyinmaalleen ja omalle kansalleen Suomen sijaan? Maahanmuuttajilla on myös selvä intressi valehdella, jotta he saisivat kansalaisuuden.

Etnonationalistit saavat usein kuulla, että heidän strategiansa on huono. Tämä aate on ideologisessa marginaalissa olevan kansallismielisyyden vielä marginaalisempi muoto, jonka edistäminen on tässä ilmapiirissä mahdotonta ja jopa haitallista. Etnonationalismin kannatus on hyvin pientä, ja lisäksi aate karkottaa monia miedomman linjan kannattajia, jotka pitävät etnonationalismia moraalittomana ja yhdistävät sen lähinnä pieniin ääriliikkeisiin. Etnonationalismin ajaminen on itsetuhoista toimintaa, jolla ei saavuteta koskaan voittoa. Avoimilla korteilla pelaaminen on vastustajan lapaan syöttämistä.

Mutta eikö Halla-ahokin ollut aikoinaan marginaalissa? Eikö Scriptakin manattu Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa alimpaan helvettiin? Eikö Halla-ahoa syytetty ”rotutohtoriksi”, joka kirjoittaa sairaita fantasioita homon päähän ampumisesta ja vasemmistolaisten naisten raiskauksista? Nyt Halla-aho on pitkälti kirjoituksiensa ansiosta merkittävän eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Jos hän aloitti marginaalista ja sai tehtyä marginaalissa olleista näkemyksistään suosittuja, miksi sama kehitys ei voisi tapahtua etnonationalisminkin kohdalla?

Populaatioiden välisten geneettisten erojen tuominen keskusteluun on myös erittäin tehokas tapa murskata suvaitsevaiston keskeinen väite, jonka mukaan vähemmistöjen huonon menestymisen taustalla on kantaväestön harjoittama rasismi ja erityisesti niin sanotut ”syrjivät rakenteet”. Erot populaatioiden keskimääräisessä älykkyydessä korreloivat voimakkaasti sosioekonomisen aseman kanssa. Mikäli näitä faktoja saataisiin levitettyä tarpeeksi tehokkaasti suurelle yleisölle, menettäisi vasemmiston rasisminarratiivi uskottavuutensa kokonaan. Myös väitteet kehitysmaamaahanmuuton positiivisista talousvaikutuksista saisivat lopullisen naulan arkkuunsa.

Etnonationalistien strategiassa painotetaan metapoliittista toimintaa, eli yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttamista, jotta poliittinen muutos tulee mahdolliseksi. Tällä menetelmällä myös uusvasemmisto on saanut valtavirtaistettua ideologiansa. ”Monikulttuuri on rikkaus”, hokevat kaikki vanhat puolueet yhdessä kuorossa kuin papukaijat. Metapoliittisin termein vastapuolella on kulttuurihegemonia, joka täytyy murtaa ennen kuin poliittinen muutos on mahdollista. Etnonationalistit eivät siis pyri saamaan kannatusta nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, vaan he pyrkivät muuttamaan sen ja kääntämään julkisen mielipiteen puolelleen.

Etnonationalistit eivät usko, että voittoa voidaan saavuttaa ilman etnisen kansallisen identiteetin herättämistä. Ihmiset ovat luonnostaan etnosentrisiä, vaikka vasemmistolainen propaganda onkin onnistunut väliaikaisesti häivyttämään kansallisen identiteetin. Pelkällä kulttuurinationalismilla ei voi saavuttaa yhteiskuntaa, joka pystyy vastustamaan vasemmistolaista mädätystä ja siitä seuraavaa massamaahanmuuttoa.

Moni etnonationalismin vastustaja kokee perinnöllisiin ominaisuuksiin perustuvan syrjinnän, jota etnonationalistisessa valtiossa olisi pakko harjoittaa, moraalittomana. Tuntuu intuitiivisesti hyvin epäoikeudenmukaiselta, että perinnölliset ominaisuudet vaikuttaisivat henkilön kohteluun. Jos kuitenkin tarkastelemme asiaa lähemmin, huomaamme että asia ei ole näin yksinkertainen.

Tiettyjen ihmisten suosiminen ja siten määritelmällisesti muiden syrjiminen on täysin arkipäiväistä lähes kaikille suomalaisille. Tämä tarkoittaa tietysti perhettä ja sukulaisia. Perheenjäseniä ja sukulaisia ei pidetä muita tärkeämpinä sen takia, että he olisivat jollain tavalla parempia ihmisiä. Heitä pidetään tärkeämpinä sen takia, että he ovat geneettisesti läheisempää sukua kuin muu väestö. Jos tällainen perinnöllisyyteen pohjautuva suosiminen on täysin luonnollista ja hyväksyttyä perheen tasolla, miksi sitä ei voisi ulottaa myös kansan tasolle? Eri populaatiot, jotka vastaavat kansoja ja rotuja, voidaan niin sanotun klusterianalyysin avulla sijoittaa toisistaan erottuviksi geneettisiksi ryhmiksi. Kansaa voisi siis ajatella laajennettuna perheenä tai sukuna ja ulottaa samanlaiset periaatteet koskemaan myös sitä.

Toinen tapa ajatella asiaa on pohtia, miten ihmiset valikoituvat eri sosioekonomisille tasoille. Ehdottomasti tärkein yksittäinen ja hyvin ennustusvoimainen tekijä yksilön menestyksessä on hänen älykkyytensä, jota mitataan älykkyysosamäärän avulla. Tämä pitkälti perinnöllisesti määräytyvä ominaisuus määrittää jo syntymästä asti ihmisen potentiaalin. Jos lapsi syntyy varustettuna geeneillä, jotka mahdollistavat korkeintaan älykkyysosamäärän 80, ei hänestä käytännössä voi tulla lääkäriä, insinööriä, juristia tai mitään muutakaan korkeasti koulutettua asiantuntijaa. Näiden työtehtävien vaatima koulutus on kognitiivisesti niin vaativaa, että sen suorittamiseen vaaditaan keskivertoa enemmän älykkyyttä.

Ihmisen kohtalo määräytyy hyvin pitkälti perinnöllisten ominaisuuksien myötä. Geneettisen läheisyyden perusteella suosiminen on arkipäivää. Ei ole mitään syytä, miksi etnonationalismiin perustuva maahanmuutto- ja kansalaisuuspolitiikka olisi ainakaan siihen liittyvän etnisen syrjinnän takia moraalisesti tuomittavaa. Tällaisen politiikan lopputuloskin olisi eettisesti perusteltavissa: etnisesti yhdenmukainen ja siten harmonisempi Suomi, jonka kansa on onnellisempaa kuin vaihtoehtoisessa monietnisessä Suomessa.

Käytännöllinen ja moraalinen ongelma on myös täällä jo olevien karkottaminen. Tässä kysymyksessä ei kuitenkaan ole merkittäviä eroja etno- ja kulttuurinationalismin välillä. Suuri enemmistö Suomessa oleskelevasta ei-valkoisesta väestöstä ei ole assimiloitunut suomalaiseen kulttuuriin. He eivät koe itseään suomalaisiksi, vaan pyrkivät edistämään oman etnisen ryhmänsä intressejä, mistä kertovat esimerkiksi lukemattomat julkista rahaa syövät somaliyhdistykset. Nämä henkilöt eivät täytä kummankaan koulukunnan suomalaisuuden määritelmää, eivätkä he muutenkaan hyödytä Suomea mitenkään. Sekä kulttuuri- että etnonationalistit joutuisivat karkottamaan tämän väen.

Todelliset eroavaisuudet koskevat perimältään ei-valkoisia mutta kulttuurisesti suomalaistuneita maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään. Monet näistä ihmisistä ovat perimältään osin suomalaisia, mikä omalta osaltaan hankaloittaa kysymystä heidän kohtelustaan. Kulttuurinationalistit selvästikin pitävät heitä suomalaisina, ja tahtoisivat heidän jäävän maahan. Etnonationalistien kohdalla kysymys perimältään kokonaan ei-valkoisista olisi helppo, sillä he eivät määritelmällisesti voi olla suomalaisia. Näiden ihmisten täytyisi, ehkä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, poistua maasta.

Osittain suomalaisista etnonationalisteilla ole yhtä mielipidettä. Radikaaleimmat katsovat, että heidät kaikki pitäisi karkottaa. Maltillisemman siiven edustajat saattavat katsoa kulttuurisesti assimiloituneen puoliksi suomalaisen olevan riittävän suomalainen, jotta tämä voi jäädä maahan. Jos tällainen yksilö lisääntyy kantasuomalaisen kanssa, ei jälkeläisissä ole enää jäljellä kuin keskimäärin yksi neljäsosa ei-suomalaista perimää. Suhtautumiseen vaikuttaa myös se, mistä päin ei-suomalainen perimä on peräisin. Musta Afrikka on geneettisesti ja ulkonäöllisesti paljon kauempana Suomesta kuin esimerkiksi Iran tai Intia.

Käytännössä kansalaisuudeltaan suomalaisen karkottaminen tapahtuisi niin, että häntä kannustettaisiin hankkimaan jonkin muun maan kansalaisuus, ja hänelle maksettaisiin suuri rahasumma vapaaehtoisesta paluusta. Toissijaisesti olisi mahdollista esimerkiksi lahjoa jokin kehitysmaa myöntämään karkotettaville kansalaisuudet, jolloin heiltä voisi poistaa Suomen kansalaisuuden ja lähettää heidät uuteen kotimaahansa.

Edellä kirjoitettu toimikoon lyhyenä selostuksena kansallismielisessä kentässä vallitsevan kahtiajaon syistä. Toivon, että kirjoitus auttaa ymmärtämään syitä etnonationalismin radikaaleilta vaikuttavien kantojen takana ja hälventää vääriä ennakkoluuloja. Eriävistä mielipiteistä ja henkilökohtaisista kaunoista huolimatta olisi kaikkien Suomen ja lännen rappiota ja väestönvaihtoa vastustavien pystyttävä vähintäänkin olemaan sabotoimatta toisiaan. Suomalainen Suomi on tavoite, joka yhdistää meitä kaikkia, vaikka olemmekin eri mieltä yksityiskohdista. Henkilöön menevä likainen riitely ei edistä kummankaan osapuolen asiaa. Kulttuuri- ja etnonationalisteilla on paljon enemmän yhteistä kuin eroa. Pyrkikäämme siis toimimaan yhdessä ja keskittymään asioihin, jotka meitä yhdistävät.

–

–

Olli Huovinen on filosofian harrastaja ja kauppatieteiden opiskelija pääkaupunkiseudulta.