Pitkätukkasivarista kansallismielisten Mestariksi

TERO TÄHTINEN

–

Perussuomalaisten istuva puheenjohtaja Jussi Halla-aho on osoittautunut valtavirtamedialle poikkeuksellisen hankalaksi pähkinäksi. Vaikka liberaaleiksi itsensä mieltävät mediatalot tekivät ennen viime eduskuntavaaleja kaikkensa mustamaalatakseen puoluetta ja erityisesti sen keulakuvaa, demarit voittivat lopulta vain hiuksenhienolla 0,2 prosenttiyksikön marginaalilla ja Halla-aho itse sai Helsingin vaalipiirissä historiallisen äänivyöryn. Todennäköisesti useammankin politiikantoimituksen aamupalaverissa on raavittu päätä ja mietitty, miten tämä voi olla mahdollista.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten medialla oli lähestulkoon monopoliasema poliitikkojen julkisuuskuvaan, minkä vuoksi poliitikkojen oli yksinkertaisesti pakko tanssia sen pillin mukaan. Konsensus-Suomessa kansanedustajien tai sellaisiksi haluavien oli julkisissa kannanotoissaan myötäiltävä niin sanottua yleistä mielipidettä, peruttava tarpeen vaatiessa aiempia puheitaan ja aika ajoin suollettava ympäripyöreää diipadaapaa, jonka alle piilottaa todelliset ja potentiaalisesti mielipiteitä jakavat näkemyksensä.

Koska Halla-aho nousi kansakunnan kaapin päälle poliittisten broilerikasvattamojen ulkopuolelta ja vakiinnutti jo etukäteen ydinkannattajaverkostonsa perinteisten medioiden ulkopuolella, hän on ollut häkellyttävän immuuni valtamedian lokakampanjoille. Hänen tähänastinen uransa on ollut poliittisen journalismin konventioita ja vakiintuneita valtahierarkioita ravisteleva tapaus, koska hän ei ole suostunut pelaamaan julkisuuspeliä vanhoilla säännöillä ja kumartamaan kolmannen valtiovallan aatelisia.

Vaikka häntä on toistuvasti esimerkiksi haastettu ja syyllistetty vanhoista blogikirjoituksistaan, hän on järkähtämättä kieltäytynyt pyytämästä niitä anteeksi, sensuroimasta itseään ja nöyristelemästä politiikantoimittajien valtaistuimen edessä. Yksien mielestä tämä osoittaa, että hän ei ole todellisuudessa valmis sanoutumaan irti kärkevistä mielipiteistään, toiset taas pitävät sitä suomalaisille ominaisena suoraselkäisyyden ja periaatteellisuuden ilmentymänä. Lyhyesti ilmaistuna voi sanoa, että Halla-aho on julkipersoona, joka jakaa kansalaisten mielipiteitä.

Jo näistä syistä Halla-ahon taustaa, henkilöhahmoa ja ajattelua valottavalle elämäkerralle on varmasti tilausta. Harmillista vain, että Lauri Nurmen uunituore Jussi Halla-aho – epävirallinen elämäkerta onnistuu täyttämään odotukset vain osittain.

Kirjan alkupuolella Nurmi käyttää runsaasti sivuja osoittaakseen, että vaikka Halla-aho poseeraa mielellään lähiöstä ponnistavana ”hiljaisen kansanosan” äänenä, hän itse asiassa polveutuu herraskaisesta suvusta, jossa on kirjoitettu ylioppilaaksi katkeamattomasti vuodesta 1738 lähtien. Halla-ahon sukutaustassa on siis kosolti valistusajan perintöä, joka viimein siivitti hänetkin tohtoriksi.

Alkuosan jälkeen kirja käy läpi Halla-ahon nuoruuden keskeiset kipupisteet: ura hevibändin pitkätukkakitaristina, kehnohko koulumenestys, ankea sivariaika ja sattumanvaraiselta tuntuvat opinnot ravintola-alan koulussa. Kuin kohtalon taikaiskusta haahuileva nuorimies lumoutuu jossakin vaiheessa slaavilaisista kielistä, ja viimein portit akatemian ihmemaailmaan avautuvat.

Muutto Helsinkiin johtaa lopulta myös avioliittoon ja perheytymiseen. Nurmen kuvauksessa Halla-aho alkaa elää eräänlaista kaksoiselämää: yhtäältä hän elelee akateemisen perheenisän keskiluokkaista lapsiarkea, toisaalta hän naputtelee kellarissaan kiukusta kihisevää Scripta-blogiaan länsimaiden tuhoutumisesta. Yliopistolla Halla-ahoa aletaan karsastaa, mutta hän samalla hänen virtuaalinen lukijankuntansakin kasvaa. Innokkaimmat ihailijat alkavat jopa kutsua häntä ”Mestariksi”, mikä on – ainakin osittain – tarkoitettu ironiseksi. Lopulta ristiriita kasvaa näiden kahden maailman välillä liian suureksi, ja Halla-aho siirtyy yliopistomaailmasta ensin kaupunginvaltuustoon, sitten eduskuntaan ja europarlamenttiin ja viimein puolueensa puheenjohtajaksi. Lopun tiedämmekin.

Nurmi jaksaa kirjoittaa suhteellisen neutraalia ja edes jonkinlaiseen objektiivisuuteen pyrkivää tekstiä noin sadan sivun verran, minkä jälkeen hän ei enää kykene pidättelemään Halla-ahoa kohtaan tuntemaansa inhoa vaan alkaa sättiä ja taivastella tämän mielipiteitä ja kannaottoja, mikä muuttaa kirjan tyylin, sisällön ja olemuksen tyystin. Elämäkerta-genreen ei yleisesti ottaen kuulu se, että kirjoittaja kommentoi ja arvottaa kohdehenkilönsä tekemisiä ja sanomisia, mutta Nurmi ei yksinkertaisesti vain pysty pitäytymään perinteisen elämäkerturin roolissa.

Kirjoittajan oma agenda paistaakin liikaa läpi erityisesti yhteiskunnallis-poliittisia kiistakysymyksiä käsiteltäessä. Esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvästä problematiikasta Nurmi kirjoittaa isällisen opettavaisesti:

Politiikassa maahanmuutosta väitellään kuin se olisi monoliittinen asia. Suomalaisen politiikan valtasuhteisiin ja Halla-ahon suosioon vaikuttaa paljon se, millaiseksi ilmiöksi kansalaiset mieltävät maahanmuuton. Jos julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa pääsee voitolle narratiivi kunnollisista ja työteliäistä maahanmuuttajista, jotka rakentavat taloja, hoitavat vanhuksia, opettavat korkeakouluissa ja kehittävät huipputeknologiaa ja auttavat siten ratkaisemaan eläkeläisten määrän kasvusta seuraavan palveluiden rahoitusongelman, Halla-ahon puheeseen haittamaahanmuutosta kiinnitetään vähemmän huomiota.

Sitaatti kertoo kaiken olennaisen Nurmen lähestymistavasta ja argumentaation tasosta: maahanmuuton ongelmat liittyvät ainoastaan ”narratiiviin”, jolla siitä julkisuudessa puhutaan. Kunhan halla-aholainen kriittinen puhetapa ajetaan marginaaliin, kaikki ongelmat katoavat kuin taikaiskusta. Kriittisyyteen taipuvainen lukija saattaisi tässä kohdassa huomauttaa, että Nurmi ohittaa kaikki ilmiötä koskevat tilastot, faktat ja numerot silmää räpäyttämättä. Kyseinen kappale lieneekin lukijan aliarvioimisen Suomen ennätys.

Juuri tällaisen naiivin asetelmallisuuden vuoksi kirjaa on vaikea ottaa vakavasti. Nurmen tosikkomainen, moraaliposeeraava ja valtamediasta tuttuja fraaseja kierrättävä proosa muuttuu nopeasti itseään toistavaksi ja ennalta arvattavaksi saarnaksi, jonka kahlaaminen kysyy lukijalta yli-inhimillistä mielenhallintaa. Onkin ironista, että monin paikoin hauskat, osuvat, terävät ja jopa itseironiset sitaatit Halla-ahon kirjoituksista saavat Nurmen pönöttävän paasauksen näyttämään harmaalta ja yksiulotteiselta. Esimerkiksi lavea sitaatti Halla-ahon opiskelija-aikojen HYY-vaaliohjelmasta on kerrassaan hulvatonta luettavaa. Tällaisissa kohdissa tulee toistuvasti tunne, että Halla-aho on yksinkertaisesti liian suuri kala Nurmen haaviin.

Kirjan taustatyön uskottavuutta vie se, että Nurmi antaa äänen useille anonyymeille sukulaisille, tuttaville ja ex-kollegoille, joista harvalla on Halla-ahosta mairittelevaa sanottavaa. Joko istuva peruspomo on lähipiirissään poikkeuksellisen ei-pidetty henkilö tai sitten Nurmi poimii tarinaansa vain ne kirsikat, jotka tukevat hänen omaa Halla-aho-näkemystään.

Pääsääntöisesti Nurmi haluaa piirtää Halla-ahosta luvan luihuna, kellarissaan lymyilevänä kissansilittelijänä, joka suoltaa tietokoneensa ääressä misantrooppista kuonaa eetteriin. Kirjassa mainitaan ohimennen Halla-ahon poikkeuksellinen eläinrakkaus, homomyönteisyys ja nuoruuden vihertävä kausi, mutta mitään niistä teemoista ei pohdita sen syvällisemmin. Ehkä ne eivät sovi siihen kaapuun, jonka kirjoittaja haluaa hänen päälleen ripustaa. Kiintoisaa on myös, että yhdessä sitaatissa (s. 141) Halla-aho haluaa suorasanaisesti ajaa rikolliset ja natsit ulos perussuomalaisista. Olisiko peruspomossa kenties sittenkin joitain syvällisempiäkin ulottuvuuksia?

Kirjan kiinnostavinta antia on kuvaus Halla-ahon ja Soinin puolueensisäisestä valtakamppailusta, joka etenee siirto siirrolta kuin paraskin trilleri. Toisaalta Nurmi kuvasi tämä prosessin läpikotaisin jo edellisessä kirjassaan Perussuomalaisten hajoamisen historia (2017), joten se tuntuu suurelta osin vanhan kierrättämiseltä.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Jussi Halla-aho nousi suuren yleisön tietoisuuteen helmikuun 2009 Pressiklubissa, jonka moni muistaa Leif Salménin ja Halla-ahon kitkerästä sananvaihdosta. Salmén julisti naama kurtussa Halla-ahon ratsastavan pelolla ja vihalla, mihin tämä lohkaisi virnistellen, että Salmén voi puolestaan ratsastaa vaikka kommunismilla.

Tämän kohtaamisen jälkeen sama kaava on toistunut julkisuudessa useita kertoja: valtamedia kutsuu Halla-ahon valokeilaan antaakseen tälle verbaalisen löylytyksen, mutta sanavalmis ja faktat suvereenisti hallitseva vieras kääntääkin tilanteen edukseen ja pääsee oivaltavilla sivalluksillaan niskan päälle. Lisäksi asetelma synnyttää helposti mielikuvan, että Halla-aho taistelee yksinäisenä muskettisoturina ylimielistä ja omanarvontuntoonsa linnoittautunutta establishmenttia vastaan, mikä todennäköisesti poikii hänelle vielä sympatiapisteitä. Tämä yhtälö selittänee sen, että mitä enemmän media on julkisesti yrittänyt höykyttää Halla-ahoa, sitä varmemmin hänen äänisaaliinsa on kasvanut.

Halla-ahon ja Salménin mittelöstä on kulunut jo yli vuosikymmen, ja usein tuntuu, ettei valtamedia ole vieläkään oppinut, miten Halla-aho-ilmiön kanssa tulisi toimia. Kyseisen Pressiklubin jälkeen ohjelman juontaja Ruben Stiller pohti: ”Luulen, että lopputulos on ollut se, että omalla ammattitaidottomuudellani nostin Halla-ahon kannatusta tietyissä piireissä. Minulle jäi lähinnä hämmentynyt olo.” Tämä lienee syvällisin, rehellisin ja oikeaan osuvin Halla-ahoa koskea analyysi, jonka olemme valtamedian edustajalta kuulleet. Miksi ihmeessä näin yksinkertaisen asian ymmärtäminen tuntuu Stillerin kollegoille olevan täysin mahdotonta?

Tällä kertaa samaan kuoppaan lankeaa Nurmi, joka yrittää kartoittaa Halla-ahon pimeää puolta mutta löytää jälleen kerran vain omat ennakkoluulonsa ja moraalisen ylemmyydentunteensa. Teoksen poliittisen analyysin syvällisyydestä kertoo, että Nurmi vertaa Halla-ahoa Hitleriin, Donald Trumpiin, Pentti Linkolaan ja kerran jopa Kimi Räikköseen. Valitut verrokit paljastavat selkeästi kehyksen, josta Nurmi kohdettaan haluaa lähestyä. Mutta tapaus Halla-ahon voisi halutessaan kehystää myös hyvin päinvastaisilla kiintopisteillä. Jos Halla-ahon näkee perinteisten rintamalinjojen ulkopuolelta esiin tulleena ei-urapoliitikkona, jonka yhteiskunnassa tapahtuneet kuohunnat ja laveapohjainen ruohonjuuritason kansansuosio nostavat poliittisten mittelöiden kärkikahinoihin ja perinteistä hegemoniaa horjuttavan kansanliikkeen johtohahmoksi, eikö tällöin voisi yhtä hyvin voisi rinnastaa esimerkiksi Mahatma Gandhiin, Lech Walesaan ja vaikka kiinalaiseen Zhu Yuanzhang -nimiseen talonpoikaan, josta tuli myöhemmin Ming-dynastian ensimmäinen keisari?

Yhtä pinnallista ja yksiulotteista on myös Halla-ahon aatemaailman käsittely. Nurmi tuomitsee toistuvasti ja refleksinomaisesti Halla-ahon ”maahanmuuttovastaisuuden” mutta ei kertaakaan pysähdy miettimään, mitä se todellisuudessa tarkoittaa, mistä se alun perin kumpuaa, onko sille esimerkiksi tilastojen valossa minkäänlaisia perusteluja, ja niin edelleen. Elämäkerturi ei käytännössä esitä yhtä ainutta oikeasti olennaista kysymystä, joka avaisi Halla-ahon yhteiskunnallisten ajatusten, aatemaailman ja laajan kansansuosion taustoja, eikä ennen kaikkea juurikaan kuvaa niiden yhteiskunnallis-poliittista kontekstia. Sen sijaan hän päätyy kukkahattusetämäisesti saarnaamaan, että maalittaminen ”voitaisiin nimetä yhdeksi 2000-luvun merkittävimmistä uudissanoista” ja että ilmiö ”on todellinen”. Myöhemmin hän luonnollisesti mainitsee myös ”jakamattoman ihmisarvon”.

Koska Nurmi tyytyy tällaisiin onttoihin fraaseihin, halpahintaiseen jeesusteluun ja kaikkialta tihkuvaan moraalinärkästykseen, hän ei kykene ymmärtämään Halla-ahon tai häneen henkilöityneen poliittisen ilmiön syvällisempiä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja vaikuttimia. Hän näkee peruspomon ainoastaan vihaa sylkevänä ja salakavalana populistimörkönä, joka pukeutuu solmioon ja pikkutakkiin vain peittääkseen piiloagendansa ja huijatakseen tyhmää vaalikarjaa. Ajatus, että Halla-ahon suosio selittyisi maahanmuuttoon nuivasti suhtautuvien suomalaisten kasvavalla lukumäärällä, ei tunnu käyvän kirjoittajalla edes mielessä.

Itse asioiden ja ilmiöiden sijaan Nurmea tuntuukin kiinnostavan vain ”narratiivin” hallinta, minkä vuoksi ääneen pääsevät vain tietyn näkökulman edustajat. On kuvaavaa, että esimerkiksi analysoidessaan Hommafoorumin retoriikkaa Nurmi nojaa sukupuolentutkijan Helsingin Sanomissa julkaisemaan kolumniin. Jos Nurmi tulevaisuudessa intoutuisi kirjoittamaan jonkun vihreän naispoliitikon elämäkerran, mahtaisiko hän tasapuolisuuden nimissä kerätä teokseen taustamateriaalia esimerkiksi kansallismielisiltä keskustelupalstoilta tai Suomen Uutisten kolumneista?

Tällainen peittelemätön yksisilmäisyys syö Nurmen teoksen uskottavuutta ja tekee siitä kunnianhimoisen elämäkerran sijasta vain huonosti peitellyn mustamaalausyrityksen. Ehkä Nurmi on tarkoittanut teoksensa jonkinlaiseksi paljastuskirjaksi, mutta on vaikea ymmärtää, mitä paljastamista liittyy kaikkien vapaasti luettavissa olevien blogitekstien referoimiseen. Halla-ahon vihaajat varmasti nauttivat teoksen lukemisesta mutta eivät toisaalta opi siitä mitään uutta. Halla-ahon kannattajakunta taas tuskin jaksaa siihen edes tarttua. Runsaasti taustatyötä tehneellä Nurmella olisi ollut oiva tilaisuus tuoda kirjallaan jotakin uutta, kiinnostavaa, monipuolista ja puhuttelevaa esille kohdehenkilöstään, mutta juuri sitä tämä kirja ei tee. Siksi se on kokonaisuutena lopulta vain suuri hukattu mahdollisuus.

Jussi Halla-aho on kaikessa ristiriitaisuudessaan, poleemisuudessaan, kärkevyydessään ja erityislaatuisuudessaan eittämättä ilmiö, joka ansaitsisi kaunistelemattoman mutta asiallisen ja ennen kaikkea kohteelleen oikeutta tekevän elämäkerran. Toistaiseksi sellaista ei ole Suomessa kirjoitettu.

–

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho – epävirallinen elämäkerta. Into Kustannus 2020, 336 s.

–

–

Tero Tähtinen on kirjailija ja kiinankieliseen runouteen erikoistunut kääntäjä. Viimeisin teos ”Yö Kitkitdizzessä – Esseitä kirjallisuudesta” (2019).