Menneisyydenhallinnan myytti

ROLF PETER SIEFERLE  (suomentanut Olli Virtanen)

–

Teksti sisältyy Rolf Peter Sieferlen (1949-2016) postuumisti ilmestyneeseen kirjaan ”Finis Germania” (2017). Kirja ilmestyi suomeksi Kiukaan julkaisemana vuonna 2018.

–

Ikuinen natsi

Vielä on myyttejä, ja vielä on tabuja. Alastomuus ja seksuaalisuuden erilaiset ilmenemismuodot eivät kuulu niihin, ei myöskään vanha kunnon jumalanpilkka. Kristillisiä jumaluuksia saa pilkata mielin määrin ilman pienintäkään seurausta. Eräs tabu on kuitenkin vankkumaton: antisemitismi. Kritiikki amerikkalaisia, venäläisiä, rikkaita, teollisuutta, ammattiliittoja, intellektuelleja, miehiä, poliitikkoja ja tietysti saksalaisia kohtaan on jo kulunutta, ja sitä voi esittää miten kärkevässä muodossa hyvänsä. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki sen sijaan pitää mitä huolellisimmin kääriä vakuutteluihin, ettei kyse suinkaan ole antisemitismistä. Syyt tähän ovat ilmeisiä.

Kansallissosialismi, tarkemmin sanottuna Auschwitz, on muuttunut läpikotaisin rationalisoituneen maailman viimeiseksi myytiksi. Myytti on sellainen totuus, josta ei käy väitteleminen. Se ei tarvitse oikeutusta, päinvastoin: jo sen relativisoimisessa piilevä epäilyn häivähdys merkitsee vakavaa loukkausta sitä suojelevaa tabua kohtaan. Eikö holokaustin kiistämistä olekin säädetty rangaistavaksi eräänlaisena jumalanpilkkana? Eikö sen takana, että ihmisten päihin taotaan holokaustin poikkeuksellisuutta, olekin kaikkiin ilmestykseen perustuviin totuuksiin liittyvä vanha pelko, että tuo ainutlaatuisuus katoaa oitis, kun sille aletaan hakea syitä ja vertailukohtia historiasta? ”Auschwitzista” on tullut ainutlaatuisen suuren ja sovittamattoman syyllisyyden ruumiillistuma.

Vaan mitä tarkoittaa ”syyllisyys”? Toisaalta se merkitsee epätoivotuksi katsotun tapahtuman aiheuttamista, toisaalta taas myös epäpuhtautta, oikeuden tahraamista, joka voidaan hyvittää tai jota ainakin voidaan lieventää puhdistavilla rituaaleilla. Väärintekijä on liannut oikeusyhteisönsä; rangaistuksen tarkoituksena on näin ollen tuon yhteisön puhdistaminen. Hyvin vakavaan likaamiseen auttaa ainoastaan väärintekijän kertakaikkinen tuhoaminen, joka annetaan elementtien tehtäväksi: tuli polttaa hänet, vesi hukuttaa hänet, ilmaan hänet hirtetään, ja maa peittää hänet viimein. On epämiellyttävää asua samassa maailmassa, jossa väärintekijä elää. Hänen pitää näin ollen hävitä, jotta ihmiskunta vapautuisi näkemästä hänen turmiollisuuttaan; hänen pelkkä olemassaolonsa on sille sietämätöntä. Tästä juontui se fanaattinen into, jolla vuosikymmeniä suurten hirmutekojen jälkeen yhä jahdattiin niihin osallistuneita vanhoja ukkoja.

Väärintekijän henkilökohtaisen syyn lisäksi hänen heimolleen ja yhteisölleen lankeaa kollektiivinen syyllisyys. Tällä kollektiivisella syyllisyydellä ei voi olla sen enempää konkreettista rikosoikeudellista kuin kunnian tahrattomuuteenkaan liittyvää merkitystä. Se ei tähtää teon ja tekijän yksilöimiseen, eikä sitä siis voi hyvittää viimeksi mainitun eliminoimisella, päinvastoin: niin ei ole tarkoituskaan. Kyseessä on pikemminkin metafyysisten ulottuvuuksien syyllisyys, joka muuttuu ymmärrettäväksi vain, kun sille otetaan vertailukohdaksi sitä vanhempi perisynti. Aatamin, tuon transsendenttisen ihmisen, yksilöllinen syyllisyys turmeli koko hänestä peräisin olevan ihmissuvun. Samalla tuota syyllisyyttä kuitenkin lievensi armollaan Jumala, jonka käskyä vastaan Aatami oli rikkonut. Ihmistä ei syösty turmion pohjattomaan kuiluun, vaan juuri hänen syyllisyytensä suuruudessa näkyi myös armon suuruus, joka pelasti hänet. Syyllisyys, katumus, armo ja rakkaus ovat näin ollen erottamattomasti sidoksissa toisiinsa; ne ovat Jumalan pelastushistoriassa vakaasti tasapainossa.

Saksalaisten kollektiivisyyllisyydestä, joka on peräisin ”Auschwitzista”, seuraa vaatimus jatkuvasta katumuksesta, mutta tästä perisynnin sekulaarista muodosta puuttuu täydellisesti armon ja rakkauden elementti. Saksalainen ei siis muistutakaan ihmistä, jonka syntejä Jumalan rakkaus ei ehkä tee tyhjäksi mutta kylläkin kompensoi, vaan paholaista, langennutta enkeliä, jonka syntejä ei milloinkaan anneta anteeksi ja joka on tuomittu ikuiseen pimeyteen. Kuitenkin myös paholaisella on osansa Jumalan pelastushistoriassa. Paholainen muodostaa kielteisen taustan, jota vasten Jumalan hyvyys voi myönteisenä nousta esiin; paholaiseen kasaantuvat kaikki luomisen puutteet sellaisella tavalla, että itse Jumala vapautuu pahuuden oikeutuksen piinaavista kysymyksistä.

Saksalainen, tai ainakin natsi, on valistuneen nykyajan sekulaari paholainen. Tämä itsenäiseksi ja autonomiseksi tullut maailma tarvitsee häntä yhä kielteiseksi taustaksi, jota vasten se voi kokea saavansa oikeutuksen. Tässä mielessä suhtautuminen saksalaisiin muistuttaa suuresti sitä, miten juutalaiset nähtiin kristillisessä menneisyydessä: ihmiskunnan toinen suuri rikos syntiinlankeemuksen jälkeen oli Kristuksen ristiinnaulitseminen. Tämä hirmuteko tosin sai oitis hyvityksensä kuolleista nousemisen ja vapahtamisen kautta, mutta vapahtamisella oli kuitenkin ainakin yksi vähimmäisvaatimus: usko. Juutalaiset eivät nyt ainoastaan olleet tehneet tätä kauheaa (joskin pelastushistoriallisesti välttämätöntä) hirmutekoa, vaan myös kieltäytyivät uskomasta Jeesuksen olevan Kristus ja hylkäsivät näin heille suodun vapahduksen. Tämä rikollinen itsepäisyys oli kristinuskolle valtavan suututtavaa; juuri se kansa, jonka keskuuteen Jumalan poika oli ilmestynyt, kieltäytyi hyväksymästä siihen itseensä sidottua pelastustapahtumaa. Vielä pahempaa oli, että juutalaisten käännyttäminen oli eskatologisesta näkökulmasta ehto Jumalan valtakunnan tulemiselle, ja näin heistä muodostui vapahduksen vastakohta ja maailman pahuuden ruumiillistuma.

Juutalaiset kieltäytyivät itsepintaisesti hyväksymästä heille ilmestyksellä paljastettua kristinuskon totuutta, mikä muistutti samalla siitä, ettei ihmiskunta vielä ollut valmis luopumaan syntisyydestään. Niin raivoisasti ja perinpohjaisesti kuin kaikkia pakanoita ja kerettiläisiä tämän vuoksi jäljitettiin ja tuhottiinkin, kaikista satunnaisista vainoista huolimatta ei kuitenkaan koskaan harkittu koko juutalaisen kansanryhmän tuhoamista. Juutalaisuus muodosti tuskallisen, mutta siedetyn piikin kristinuskon lihassa. Koska juutalaiset eivät kuitenkaan voineet päästä osallisiksi kristillisestä kunniasta, he asettuivat yhteiskunnan vapaisiin lokeroihin koronkiskojiksi ja kauppiaiksi. Myös tässä näkyy yhtymäkohta saksalaisiin, jotka ovat muuttuneet sankareista koko maailman halveksimiksi, omaa etuaan varjeleviksi kauppamiehiksi.

Maailma mitä ilmeisimmin tarvitsee juutalaisia tai saksalaisia ollakseen varma moraalisesta ylemmyydestään. Eräässä suhteessa on kuitenkin valtaisa ero: juutalaiset eivät itse jakaneet sitä arvostelua, jota he saivat kristityiltä osakseen, kun taas saksalaiset ovat ensimmäisinä myöntämässä anteeksiantamattoman syyllisyytensä – tämä tosin tapahtuu yleensä sellaisella tavalla, että se, joka puhuu saksalaisten syyllisyydestä tai ”vastuusta”, samalla vapauttaa siitä itsensä. Syyllisyyshän tunnustetaan aina vain menneisyyteen jämähtäneiden, toisin sanoen muiden, osalta. Aatamin syyllisyys hyvitettiin pelastushistoriassa Kristuksen uhrikuolemalla. Juutalaiset eivät itse myönnä syyllisyyttään Messiaan ristiinnaulitsemiseen. Saksalaisten, jotka myöntävät armoa ansaitsemattoman syyllisyytensä, täytyy sen sijaan hävitä historian virrasta, heidän pitää muuttua ikuiseksi myytiksi hyvittääkseen syyllisyytensä. Ikuinen natsi rikoksineen on vielä kauan kummitteleva koristamassa uskonnon jälkeisen maailman triviaalia mytologiaa. Maailma sen sijaan pestään puhtaaksi tästä häpeäpilkusta vasta sitten, kun saksalaiset ovat hävinneet täydellisesti, toisin sanoen sulautuneet osaksi abstraktia ”ihmiskuntaa”. Mutta ehkä maailma tarvitsee silloin toisia juutalaisia.

–

Uusi valtionuskonto

Tottunut TV:n katselija voi tasaisin väliajoin seurata esitystä, joka etenee suurin piirtein näin: liittopresidentti pitää täyden parlamentin edessä historiallisen saarnan, jossa hän manaa esiin vainajia ja julistaa totuuden, jonka kaikki tuntevat ja johon kaikki uskovat. Hänen sileät, samettiset sanansa synnyttävät toivotun yksimielisyyden tunnelman, aiheuttavat ”liikuttuneisuutta”. Katselija huomaa heti: tässä paljastetaan myyttinen totuus. Tämä rituaalinen ilmoitus ei esitä mitään ”uutta”, mitään ”omaperäistä” tekstiä (sen tarkan informaatiosisällön on – pöyristymisen uhalla – lähennyttävä nollaa), vaan uskovien yhteisö kerääntyy siinä muistotilaisuuteen. Esitetyn tarinan sisältö säilyy ikuisesti uutena ja aina totena, se ei voi eikä saa unohtua, vaan sitä pitää kertoa alati uudestaan. Aina samana pysyvän tarinan loputon liturginen toistaminen manaa siihen ikuista ajankohtaisuutta. Ensimmäinen käsky kuuluu: sinulla ei saa olla muita kansanmurhia. Menneisyydenhallinnan rituaalilla on piirteitä todellisesta valtionuskonnosta.

Dogmi on yksinkertainen ja yleistajuinen: esi-isien, natsien, kontolla on raskain ja ainutkertaisin syyllisyys maan päällä, ja he ovat näin sulkeneet itsensä ja jälkeläisensä ulos historian normaaliuden paratiisista. Heidän sanomattoman kauheat, mutta mieluusti kerrotut rikkomuksensa muodostivat kapinan edistyksen ja humanismin käskyjä vastaan; ne olivat joko ”paluu barbariaan”, tai, mikä vielä pahempaa, historiallisesti ainutlaatuisia – samalla tavoin kuin syntiinlankeemus. Tämä alkusynti periytyy nyt sukupolvelta toiselle, siitä tulee perisynti, jota ei voi eikä saa unohtaa eikä sulkea pois mielestä. Näin ollen natsien kansasta on tullut kielteisessä mielessä valittu kansa. Sen patriarkkojen syyllisyyden suuruus on ikuisiksi ajoiksi erottanut sen historian normaalista kulusta. Tässä syyllisyydessään se poikkeaa kaikista muista kansoista, sillä sen rikkomukset olivat suuruusluokaltaan ainutlaatuisia.

Tämä kelvoton kansa elää vielä Vanhassa Liitossa historian kanssa; vielä sille ei ole ilmestynyt Messiasta, joka voisi tuoda vapahduksen anteeksiantamattomasta syyllisyydestä. Draama pysyy siis vanhatestamentillisen armottomana. Aatami Hitleriä ei yksikään Jeesus pelasta; sellainen Jeesus kaiketi ristiinnaulittaisiinkin mitä pikimmin. Syyllisyys pysyy siis kertakaikkisena, mikään armo ei sitä hyvitä.

Tämä syntinen kansa, joka ei koskaan voi vapautua syyllisyydestään, ”joka ei saa unohtaa historiaansa”, joutuu nyt, kuten odottaa saattaa, pappien kynsiin. Heidän tehtävänään on manata, muistuttaa ja pitää myytti elossa. Dogmista syntyy historialliset mitat saavuttava tehtävä: maailman kertakaikkinen eettinen puhdistaminen lähetystyöllä ja suitsuttamalla, mikä tosin ei voi hyvittää syntiä, mutta suoda kuitenkin sielullista helpotusta. Tunnontuskien ja hyväsydämisyyden yhdistelmästä voidaan takoa uusi, epäpoliittinen ihmistyyppi.

Uusi valtionuskonto vallitsee käytännössä kyseenalaistamattomana. Sen kannattajia ja julistajia on kaikissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa leireissä, keskustaoikeistosta keskustavasemmiston kautta antifasistiseen terroriin. Tämä kaikkialla läsnä oleminen on merkki sen valtavasta elinvoimasta. Ja silti tämänkin kysymyksen piirissä huhutaan olevan maan alla pysytteleviä vapaita sieluja. He ovat epäilijöitä, kieltäjiä, relativisoijia, siis niitä, jotka (kerran ”valistukseksi” kutsutun menettelyn jumalattomissa jalanjäljissä) raaputtavat myytin pintaa. Mutta onko heitä todellakin? Vai ovatko kerettiläiset lopulta kuitenkin vain oikeaoppisten keksintö?

–

Säkki päälle ja tuhkaan istumaan!

Eräänä päivänä marraskuussa, joka kuukautena on hyväksi havaittu kaikenlaisille katumusharjoituksille, kerettiläisyys nosti päätään arvaamattomiin korkeuksiin. Ilmielävä liittopäivien puhemies oli osoittautunut vapaaksi sieluksi, ja hänen täytyi erota virastaan, koska hän oli sekoittanut keskenään kaksi tekstilajia: saarnan sijasta hän oli pitänyt akateemisen luennon [1]. Oli kuin pappi olisi pitänyt hautajaissaatolle hautajaispuheen sijasta kriittisen psykoanalyysin poisnukkuneesta. Hän ei ollut perillä tilanteen vakavuudesta ja oli erehtynyt siitä, mikä olisi ollut soveliasta hänen asemalleen. Tämän erheen muistoksi tuon päivän voisi oikeastaan korottaa pyhäpäiväksi.

Ehkä sen voisi nimittää ”valtiolliseksi surupäiväksi” – siinä kunnioitettaisiin samalla sitä merkillistä käsitteiden sekaannusta, joka asettaa ”syyllisyydestä” seuraavien ”sovituksen”, ”katumuksen” tai ”syyllisyydentunnon” tilalle ”surun”, jota tavanomaisesti on käytetty kuvattaessa erosta aiheutuvaa tuskaa. Eihän tarkoitus ole oikeastaan, että tekijöiden kansan pitäisi ”surra” juutalaisten menetystä – se pysyy uhrien perheenjäsenten ja kansan oikeutena – vaan että heidän tuhoamistaan pitää ”katua”. Surun käsite, usein vieläpä teennäisesti ”surutyö”, on kuitenkin tässä yhteydessä vakiintunut yleiseen käyttöön; tämä on kaiketi tapahtunut puhtaasta ajattelun laiskuudesta, samalla lailla kuin toistellaan jonkin tunnetun, lukematta jääneen kirjan nimeä. ”Valtiollisen surupäivän” viettämisellä olisi kuitenkin mielenkiintoisia implikaatioita, sillä tuosta päivästä voisi löytyä syytä pluralistiseen surun kirjoon: nationalisti voisi surra hävittyä ensimmäistä maailmansotaa, menneisyyteen jämähtänyt oikeisto oluttupavallankaappauksen epäonnistumista ja menneisyyteen jämähtänyt vasemmisto DDR:n romahtamista.

Jenningerin tapaus valaisee yhtä kaikki erinomaisesti Länsi-Saksan viimeisten vuosien poliittisia rituaaleja. Tarkastelkaamme vielä kerran tämän komedian koko näyttelijäkaartia: änkyttävää poliitikkoa, joka esitti yleisiä, sisällöllisesti tyhjiä järkytysfraaseja odottavalle yleisölle tekstin, joka oli sopimattoman monimutkainen ja antoi näin tilaisuuden (tahalliseen tai tahattomaan) väärinymmärrykseen, kuulijoita, jotka sivistymättömyyttään tai demagogisen laskelmoinnin takia todella ymmärsivät tekstin väärin, ja koti- ja ulkomaan kommentoijia, jotka halusivat nähdä tekstissä jotakin ”vaarallista” tai ”historian unohtamista” – koko tuo epäilyyn, syyttämiseen, tuomitsemiseen, viisasteluun ja tekopyhyyteen harjaantunut koneisto lähti käyntiin. Syntyi koko julkisen omantunnon kaikkiin osasiin ulottuva konformismipaine, joka teki jokaisesta poikkeamasta uhkarohkean tempun. Kaikille skeptikoille ja pilkkaajille teroitettiin vielä kerran, ettei pidä unohtaa nöyristelyä valtionuskonnon riittien edessä, kuten filosofia jo vanhastaan suosittelee.

Vannoutunut salaliittoteoreetikko kysyy tuollaisia kampanjoita kohdatessaan heti, kuka on vetelemässä naruista tai yksinkertaisesti vain cui bono. Jokaisen ajatuksen juutalais-israelilaisista intresseistä hän kieltää itseltään oitis. Mutta eikö omassa maassa kuitenkin ehkä ollut jotakuta tietoisuuden manipuloijaa, kommunisteja esimerkiksi? Kun todelliset vastustajat olivat hävinneet Antifa-mielialan levittyä, heidän piti ehkä löytää uusia vastustajia pystyäkseen säilyttämään moraalisen ylemmyytensä? Vai oliko tämä koko häly sen ilmausta, että todelliset mahdollisuudet moralisointiin häviävät, järjestelmät kasvavat ja niistä on yhä vaikeampi saada otetta? Silloin tämä tapahtuma olisi ollut vain totalitarismin peräytymistaistelu, politiikan viimeinen voimainponnistus, ennen kuin langoista vetelijät huomaavat, että heidän naruissaan roikkuvat enää hyvä jos he itse, saati sitten jotain merkittävää.

Mutta kuka on nykyään enää salaliittoteoreetikko? Valistuneempi aikalaisemme ei enää usko machiavellilaisiin kulttuurihegemoniapyrkimyksiin, vaan on vakuuttunut kaikkien tärkeiden kehityskulkujen itseohjautuvasta tarkoituksenmukaisuudesta. Menneisyyden tapahtumista kumpuavan pöyristymisen aallot vaikuttavat näin pelkältä saksalaisen hyvinvointivaltion suojissa kehittyneen, perustavanlaatuisen henkisen lapsekkuuden ilmaukselta. Tuo pöyristyminen on pikkulapsen yliherkkää naiiviutta, hyväntahtoisten ja mahtavien vanhempien valvonnan ja huolenpidon alaisena maailmalle esitetty mielivaltainen vaatimus. Kaikenkattava moralismi voidaan näin tulkita puuttuvan poliittisen sietokyvyn seuraukseksi. Kyseessä ei niinkään ole kulttuurinen machiavellismi vaan moraalinen infantilismi, tulos laajalle levinneestä älyllisestä omahyväisyydestä, jonka on synnyttänyt yritys päästä irti itseaiheutetusta henkisestä vajaavaltaisuudesta.

Jos Saksan historiallinen suuruus onkin kadonnut ja Saksasta on tullut pelkkä talousmaantieteellinen käsite, sen hirvittävä nimi on kuitenkin säilyvä kansojen muistissa täysin riippumatta siitä, mitä tässä maassa todellisuudessa tapahtuu. Koska holokausti ei koitunut minkään tavallisen, vaan valitun kansan osaksi, on myös tekijöiden kansa siirtynyt pois arkipäiväisestä historiasta katoamattomuuteen. Kristinusko rakensi murhatulle jumalalleen jokaiseen kaupunkiin katedraaleja, jotka vielä nykyäänkin, tuon uskon jo kauan sitten muututtua käsittämättömäksi, herättävät niitä ällistelevien turistien hämmästyksen. Juutalaiset, joille heidän jumalansa itse on taannut iankaikkisen elämän, rakentavat murhatuille kansansa jäsenille kaikkialle maailmaan muistopaikkoja, joissa paitsi annetaan uhreille moraalisen ylivertaisuuden voima, tuomitaan lisäksi tekijät ja heidän symbolinsa ikuiseen halveksuntaan. Todellisen Saksan tuhouduttuakin se on säilyvä myyttinä ainiaan. Saksan rapistuvan yhteiskunnan keskellä elelevältä rahvaalta sen sijaan voitiin juuri tuon myytin avulla riistää historia, mihin perustuu sen käytännön menestys. Tässä maksaa itsensä takaisin se turtumus, joka syntyy, kun mihin tahansa myyttiin joutuu törmäämään jatkuvasti: Saksassa elävät ihmiset ovat samalla tavalla tottuneet tulemaan toimeen saksalaisvastaisuuden kanssa kuin juutalaisten piti oppia selviytymään antisemitismin kanssa.

–

[1] Suom. huom. kirjoittaja viittaa entisen liittopäivien puhemiehen Philipp Jenningerin (CDU) Kristalliyön 50-vuotispäivän muistoksi 10. marraskuuta 1988 pitämään, retorisesti epäonnistuneeksi tuomittuun puheeseen, josta seuranneen skandaalin vuoksi tämä joutui eroamaan tehtävästään seuraavana päivänä.

–

Rolf Peter Sieferlen ”Finis Germania” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.