Mitä Hankamäki todella sanoi?

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Filosofi Jukka Hankamäen kirjan Totuus kiihottaa julkaisu Suomen Perusta -ajatuspajalta aiheutti kohun, johon älykkäätkin ihmiset reagoivat idioottimaisesti. Sosiaalisessa mediassa liikkuvien yksittäisten sitaattien perusteella osa oli valmis ristiinnaulitsemaan Hankamäen, toiset taas syyttivät Perussuomalaisten puoluejohtoa vihervasemmiston talutushihnassa juoksemisesta sen irtisanouduttua kirjasta. Lopulta Suomen Perusta veti kirjan pois verkkolevityksestä uudelleenarviointia varten. Tämä oli ymmärrettävää syistä, joihin palaan tuonnempana, mutta ongelmaksi muodostui se, etteivät halukkaat päässeet ottamaan selvää kirjan todellisesta sisällöstä. Tämän takia minä ja useat muutkin latasivat kirjan verkkoon vapaasti luettavaksi.

Kuohunnan vaiheet ja raivoa aiheuttaneet kirjan kohdat ovat luultavasti kaikkien tätä lukevien tiedossa, joten keskityn nyt siihen, mitä Totuus kiihottaa tarkkaan ottaen pitää sisällään.

Yli 400-sivuisen kirjan alaotsikko on ”Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä”. Sen noin 60 ensimmäistä sivua ovatkin määritelmän mukaiset, ja tarjoavat ravitsevat eväät tämänhetkisen median ja sen ideologisen vallan ymmärtämiseen. Hankamäki väittää laajan yhteiskuntatieteellisen ja filosofisen aineiston tuella, että paljon puhuttu jako valtavirtaiseen ja vaihtoehtoiseen mediaan heijastaa yleisempää yhteiskunnallista kaksinapaistumista, ja että totuudesta on tullut tässä jaossa pikemminkin kiistakapula kuin kaikkien hyväksymä mittatikku. Puheet ”totuuden jälkeisestä ajasta” ja vaihtoehtomedian leimaaminen valheelliseksi ilmentävät perinteisen median halua omistaa totuus. Totuuden omistaminen ei kuitenkaan onnistu ilman valehtelua, totuuden peittämistä ja muunneltua totuutta – juurikin samoja asioita, joista perinteinen media syyttää kansalaisjournalismille perustuvia vaihtoehtomedioita.

Hankamäki kiinnittää huomion siihen ironiseen seikkaan, että ”totuuden mukaista viestintää” ovat alkaneet vaatia samat ihmiset, jotka ovat perinteisesti nojanneet pragmatismiin ja sosiaaliseen konstruktivismiin. He ovat korostaneet totuuden havaitsijasta riippuvaa, käytännön pyrkimyksiä palvelevaa ja sopimuksenvaraista luonnetta, mutteivät lopulta suostukaan ulottamaan tällaista relativismia itseensä. Faktoihin suhtaudutaan kuin jumalalliseen ilmoitukseen, vaikka niiden tulkinnat riippuvat havaitsijoista eikä tulkinnoista juuri koskaan päästä ehdottomaan yksimielisyyteen. Tosiasiatiedosta, niin kuin kaikesta muustakin, on käytävä dialogia, ja dialogin yksi mahdollistaja on juuri vaihtoehtomedian toiminta. Tiedon käytännön merkitykset paljastuvat ihmisten arkielämän tasolla, ja näiden merkitysten moninaisuuden vaihtoehtoiset mediat pakottavat huomaamaan.

Jukka Hankamäki

Naiivin totuuskäsityksen lisäksi Hankamäki iskee asiantuntijavaltaa vastaan. Asiantuntijanäkemysten ja kansalaismielipiteen jyrkkä vastakkainasettelu ei ole ainakaan merkki poliittisesta viisaudesta, sillä virheellinenkin kansalaismielipide on vaikutusvaltainen, ja sen huomiotta jättäminen kostautuu. Asiantuntijavalta on suoraa seurausta tieteellisten asenteiden yhä laajemmasta vaikutusvallasta yhteiskunnan kaikilla alueilla, mutta sen varjopuolina ovat asiantuntijariippuvuus sekä se, että asiantuntijan rooliin voi kohota suoranaisia silmänkääntäjiä.

Näennäisasiantuntijoiden esiinmarssissa valtavirtaisella medialla on suuri rooli, ja koronaviruksen aika olisi epäilemättä tarjonnut Hankamäelle herkullista havaintomateriaalia. Suomessa Yleisradio tuki maaliskuussa innokkaasti valtioneuvoston värväyskampanjaa, jossa ”somevaikuttajiksi” kutsuttuja turhakkeita nostettiin epidemiatiedottajan asemaan. Yhdysvalloissa CNN puolestaan perusti koronavirusta koskevan ”asiantuntijapaneelin”, johon kuuluivat Greta Thunbergin lisäksi sellaiset kansanterveyden ekspertit kuten elokuvaohjaaja Spike Lee ja baseball-sarja MLB:n johtaja Rob Manfred. Kahden jälkimmäisen puolustukseksi voi tosin sanoa, että he ovat asiantuntijoita omalla alallaan. Thunberg ei puolestaan ole minkään alan asiantuntija, vaan aktivisti joka ei ole vielä suorittanut edes ylioppilastutkintoa.

Todellisuudessa median tavoitteena ei edes ole muodostaa näkemyksiä asiantuntemuksen perusteella. Silloin nimittäin joutuisi kuuntelemaan monien asiantuntijoiden keskenään ristiriitaisia näkemyksiä ja muodostamaan niistä jonkinlaisen synteesin, mikä olisi aivan liian vaivalloista. Mukavampaa ja kätevämpää on kuunnella näkyvien hahmojen mielipiteitä milloin mistäkin asiasta. Irvokkainta on, että tällaisen median piirissä ”populisti” on vakiintunut haukkumasanaksi.

Julkisuudessa internetin ja sosiaalisen median myötä tapahtunutta murrosta käsitellessään Hankamäki nojaa Frankfurtin koulukunnan filosofiin Jürgen Habermasiin, jonka mukaan moderni julkisuus rakentui porvariston nousun myötävaikutuksella. Julkisuuden alueesta, jonka muodostivat sanomalehdet, kirjallisuus, taiteet ja niin edelleen, tuli porvariston väline nousta keskeiseksi poliittiseksi toimijaksi aateliston ja papiston tilalle. Hankamäen mukaan meneillään on nyt vastaavanlainen julkisuuden murros, jonka takana on uusi yhteiskuntaluokka. Vaihtoehtomedian tekijät ja yleisö eivät edusta selkeästi porvaristoa tai työväestöä, vaan kyseessä on monenkirjava ihmisjoukko, joka monista eri syistä kokee valtavirtaisen politiikan ja sitä tukevan konsensusajattelun toimimattomaksi.

Hankamäen analyysi Habermasista on kriittinen suhteessa filosofin käsitykseen ihanteellisesta julkisuudesta ja kommunikaatiosta. Habermas katsoi, että yhteiskunnallisen keskustelun tulisi pyrkiä yhteisymmärrykseen, mikä puolestaan vaatii keskustelulle asetettuja vahvoja normatiivisia vaatimuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa samaa mieltä olemista ainakin useimmista peruslähtökohdista, mikä on paitsi filosofisesti pulmallista, myös osoittautunut internetin aikakaudella utopiaksi. Lisäksi voidaan kysyä, onko kiistaton yhteisymmärrys ylipäätään mielekäs tavoite:

Ja mikäpä muu olisi tämän ajatuksen taustalla kuin aristoteelinen keskitien oppi, maltillinen periaate, jonka mukaan tehtävämme on pyrkiä kulloisenkin tilanteen mukaan sellaiseen hyvään elämään, joka näyttää kokonaisuuden kannalta parhaalta? Sen taustalla vallitsee kuitenkin usko yhteiseen utopiaan. Ideaalinen kommunikaatio pysyy siis voimassa, mikäli yksilöt ovat valistuneita ja normeista vallitsee yksimielisyys. Kuitenkin voidaan kysyä, kuinka paljon sellainen universalismi pettää omia ihanteitaan: vapautta, itsemääräämisoikeutta ja luovuutta. Lisäksi se johtaa helposti molemminpuoliseen valheellisuuteen. Tämä tie veikin kommunismin esikartanoon korkeakirkollisessa kilpailussa hyveellisyydestä ja moraalisen poseeraamisen uskottavuudesta.

Hankamäen teoreettinen osuus on niin hyvin jäsennelty ja sisällöltään painava, että jäin odottamaan kirjasta kansallismielisen media- ja julkisuuskritiikin perusteosta. Kokonaisuus kuitenkin hajoaa nopeasti käsiin kirjan seuraaviin osioihin siirryttäessä. Kontrasti on jyrkkä: filosofiseksi tutkimukseksi nimetty kirja muuttuu rähjääväksi pamfletiksi. En pidä subjektiivisuutta, poleemisuutta tai kohtuuttomuuttakaan filosofille sopimattomana, mutta Hankamäki ei kykene onnistuneesti astumaan Nietzschen saappaisiin. Tautologinen raivoaminen ”vihervasemmiston” ja ”uustaistolaisuuden” kaltaisia epämääräisiä vihollisia vastaan käy nopeasti puuduttavaksi, ja lisäksi Hankamäki käyttää väsyneitä retorisia keinoja kuten suvaitsevaisuusopin vertaamista natsismiin. Hän ei osaa annostella aggressiotaan, ja muuttaa kirjansa sekavaksi henkilökohtaiseksi purkaukseksi, jossa iskuja jaellaan lukemattomille tahoille sokean vimman vallassa.

Voisin mielelläni lukea Hankamäeltä suoltamiseen ja solvaamiseen keskittyvän kirjan. Parhaimmillaan hänen piikkinsä ovat hykerryttäviä. En vain ymmärrä, miksi hän tämän kirjan puitteissa hukuttaa hyvin muodostamansa näkökulman tällaiseen vauhtisokeaan vyörytykseen. Jää epäselväksi, kenelle Totuus kiihottaa on tässä muodossaan suunnattu. Olen itse pääpiirteittäin samanmielinen Hankamäen kanssa, mutta punavihreä kupla ja toimittajien mädännäisyys ovat minulle ennestään tuttuja ilmiöitä, eikä meuhkaava julistaminen paljasta niistä mitään uutta, varsinkaan kun se jatkuu sivusta ja luvusta toiseen. Erimielisiä valittu lähestymistapa vakuuttaa vielä vähemmän. Kirja sisältää alkujakson jälkeenkin oivaltavia osuuksia, kuten analyysin median ruokkimasta tieteen politisoitumisesta, mutta ne katoavat etäännyttävän sauhuamisen virtaan.

Ongelmana on myös pyrkimys tunkea kaikki aiheeseen etäisestikin liittyvä materiaali samaan kokonaisuuteen. Sen sijaan että pysyisi mediakritiikissä, Hankamäki tekee pitkiä sivupolkuja perin merkityksettömien julkisten kohujen pariin ja poikkeaa puolustamaan Hegelin käsitystä kansallisvaltion merkityksestä luonnosmaisin argumentein. Feminismin vaikutusvaltaa käsittelevään jaksoon hän ymppää ylisuuren annoksen Henry Laasasen markkina-arvoteoriaa ja lankeaa lukuisiin huonosti ajateltuihin provokaatioihin. Tähän jaksoon sisältyy kirjan luultavasti eniten pahennusta herättänyt kohta, joka käsittelee raiskausta avioliitossa:

Loogisesti ajatellen ”avioliitossa tapahtuva raiskaus” on tosin ristiriitainen käsitekyhäelmä ja ilmiö, sillä avioliittohan tarkoittaa suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen. Sen merkiksi avioliittoa hakevilta kysyttiin katolisessa kirkossa ”toteutuiko avioliitto”, kun haluttiin epäsuorasti tiedustella, onko avioliitossa ollut seksiä vai ei.

Niinpä ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” saattaminen rangaistavaksi oli ympyrän neliöimistä, ja ajatus on vastoin avioliiton ideaa. Kun suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo rengastuksen yhteydessä ja mikäli jompi kumpi sitten peräytyy lupauksestaan eikä suostu seksiin vaan alkaa syyttää toista raiskauksesta, on sellaisen ihmisen ymmärryksessä tai suhteen olemuksessa jotain pahasti vialla.

On tietenkin tulkintakysymys, hyväksyykö Hankamäki katkelmassa avioliitossa tapahtuvan raiskauksen vai ei. Omasta mielestäni hän lähinnä pyrkii provosoimaan käsittelemällä kysymystä puhtaan loogisella ja oikeusfilosofisella tasolla – tuskin hän niin hölmö on, että sekoittaisi logiikan etiikkaan. Joka tapauksessa hänen pohdintansa on tässä sofistista ja hataraa. Avioliittoon toki sisältyy suostumus seksiin, sitä ”aviollisilla velvollisuuksilla” tarkoitetaan. Ja jos aviollisia velvollisuuksia ei kykene toteuttamaan vaikkapa impotenssin, sairauden tai haluttomuuden takia, sopimus jää tältä osin täyttämättä. Mutta tämä ei minkään logiikan mukaan oikeuta pakottamaan väkivalloin sopimusta voimaan. Jos kirjailija ei noudata kustannussopimuksen kohtaa, jonka mukaan käsikirjoituksen on valmistuttava määräaikaan mennessä, en voi kustantajana pakottaa häntä aseella uhaten kirjoittamaan, vaikka monesti onkin tehnyt mieli.

Lyhyesti sanottuna Totuus kiihottaa olisi vaatinut kunnollista kustannustoimittamista. Kirjasta olisi todennäköisesti saanut varsin hyvän poistamalla kokonaisuudesta vähintään puolet. Kohun synnyttyä Suomen Perustassa todennäköisesti tajuttiin, että kirja oli laskettu ulos pahasti keskeneräisenä, ja hätäratkaisuna vedettiin se pois levityksestä. Sen tulevaa kohtaloa voi vain arvailla. Tapaus on ajatuspajalle ikävä, koska sen aiemmat julkaisut ovat täyttäneet kaikki laatukriteerit ja kohentaneet epä-älylliseksi moititun puolueen uskottavuutta. Perusteellisella editoinnilla Hankamäen kirja olisi jatkanut samaa linjaa.

Tällaisenaan Totuus kiihottaa tarjosi opetus- ja kulttuuriministeriölle oivallisen tilaisuuden periä valtionavustuksia takaisin ideologisesti vieroksumaltaan ajatuspajalta. En toisaalta tiedä, onko se huono asia, sillä kansallismielisten ei ylipäätään kannattaisi luottaa vastustajiensa säätelemiin rahahanoihin. Se, että julkaisujen pitäisi edistää ”tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta” on niin järjenvastainen vaatimus, ettei julkaisupolitiikkaa ja rahoitusta pitäisi ainakaan sellaiseen sitoa.

–

Jukka Hankamäki: Totuus kiihottaa. Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. (Suomen Perusta, 2020)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.