Puuvillan hinta

Z MAN   (suomentanut Jarno Alander)

–

Yli 40-vuotiaille vuoden 2020 mustat mellakat ovat kuin nuoruudesta tutun huonon elokuvan vieläkin huonompi uusi versio. He ymmärtävät, miten ne saattavat kiehtoa heitä nuorempaa ja tyhmempää yleisöä. He kuitenkin tietävät, että kyse on vain merkityksettömästä tuhoamista, jota harrastavat ylihemmotellut ja toivottoman kiittämättömät ihmiset. Mukana olevat valkoiset, ja heitä on paljon, puolestaan ovat pelkkiä roolipelaavia ääliöitä. He ovat historian elävöittäjiä esittämässä rooleja, jotka ovat oppineet vasemmistolaisen collegensa luennoilla.

Lisäksi on jo valmiiksi tiedossa, miten tarina päättyy. Hallitsevan luokan palvelijat pitävät luentoja valkoisten etuoikeuksista ja mustien oikeutetusta raivosta. Niin sanotut ”konservatiivit” matelevat heidän edessään ja mutisevat ulkoa opeteltuja iskulauseita. Siellä täällä pidetään muistotilaisuuksia kynttilänvalossa, jotta poliitikot voivat suorittaa julkiset rituaalinsa. Sama vanha tarina, jota näyttelevät kerta kerralta huonommat ja epäuskottavammat näyttelijät. Samaan aikaan normaalit valkoiset ihmiset näkevät vain valkoisuudestaan maksamiensa verojen nousevan nousemistaan. Se on tätä nykyä ainoastaan ikävystyttävää.

Kaikki tämä, myös tavallisten valkoisten tuntema turhautuminen, on pelkkä yritys vältellä tuskallista totuutta Amerikasta. Jos plantaasien omistajat olisivat yksinkertaisesti maksaneet eurooppalaisille tai vaikkapa kiinalaisille työläisille kirotun puuvillansa poimimisesta, tätä naurettavaa näytelmää ei olisi koskaan kirjoitettu.

Liiallisen yksinkertaistamisen uhallakin on todettava, että loputtomien rotukiistojen syynä on pohjoisvaltiolaisten valloittajien kyvyttömyys hyväksyä voittonsa seurauksia. Kuten nytkin, myös silloin jenkkimoralisti oli moraalissaan pitkä mutta päättäväisyydessään lyhyt. Jenkit halusivat lopettaa orjuuden ja nauttivat etelän valkoisten tappamisesta tavoitteensa eteen, mutta kun tuli aika päättää, mitä tehdä vapautetuille orjille, he marssivat ulos ja jättivät ongelman tuleville sukupolville. Se on edelleen ratkaisematta.

Yli vuosisadan ajan tavanomaiset epäillyt ovat paasanneet siitä, miten heidän luomansa ongelmat ovat oikeasti siunaus. ”Afrikkalais-amerikkalaiset” ovat historian suurin sosiaalinen konstruktio. Tämä käsite kuvaa ihmisiä, jotka eivät ole afrikkalaisia eivätkä amerikkalaisia. He ovat sataprosenttisen riippuvaisia valkoisista, mutta heidät kasvatetaan vihaamaan niitä, joilta he saavat kaiken tarvitsemansa. He ovat syöpä, jonka maa tartutti itse itseensä ja jota se kieltäytyy parantamasta.

Jos sisällissodan jälkeen pohjoinen olisi luonut Floridaan reservaatin vapautetuille orjille, mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Toki Florida olisi tällä hetkellä käytännössä Haiti, mutta kukaan ei välitä Haitista, eivät edes niiden kulttuuriamme vihaavien orjuudenvastustajien jälkeläiset, jotka elävät keskuudessamme tänään. Florida (tai mikä hyvänsä afrikkalainen nimi, jonka sen asukkaat sille antaisivat), olisi korkeintaan varoittava esimerkki ja karmiva kuriositeetti. Amerikkalaiset jättäisivät etuovensa lukitsematta, kävelisivät suurkaupunkiensa keskustoissa rauhallisin mielin. Kaikilla olisi normaalit auton avaimet.

Olemme saavuttaneet pisteen, jossa maamme hyväntahtoiset ja kunnolliset valkoiset pakotetaan tekemään kaksi ikävää juttua. Ensinnäkin rotukiihkoilijat on syöstävä alas jalustoiltaan. Heidän moraalikäsityksensä on kumottava, jotta kollektiivinen tietoisuutemme vapautuu heidän panttivankeudestaan. Hyvien ihmisten on muututtava vihaisiksi, töykeiksi. Heidän on ilmoitettava räksyttäjille, etteivät rasismisyytökset enää tehoa heihin, eikä heitä kiinnosta, mitä mustat haluavat.

Samojen hyvien valkoisten on kerrottava mustille, joista suurin osa on myös hyväntahtoisia ja kunnollisia, että on avioeron aika. Sukupolvien mittainen yritys saada rotusuhteet kuntoon on epäonnistunut. Ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin rauhanomainen ero. Avioeron toteuttamisesta aiheutuvat kustannukset ovat joka tapauksessa pienemmät kuin valkoisille jatkuvasti vakiona aiheutuvat kustannukset jo reilusti yli vuosisadan takaisista tapahtumista. Rotujen on aika mennä omia teitään.

Tämä on viime kädessä puuvillan hinta. Kuten halvan työvoiman kustannukset tänäänkin, myös orjuuden kustannukset maksavat ne, jotka eivät sitä halunneet eivätkä koskaan hyötyneet siitä. Halvan työvoiman hinnan maksaa aina yhteiskunta, työnantajan kerätessä voitot. Mustan orjuuden tapauksessa valkoiset, joista monilla on vasta sisällissodan jälkeen maahan saapuneet esivanhemmat, ovat maksaneet päätöksestä käyttää afrikkalaisia puuvillan poimintaan.

Avioero ei ole koskaan miellyttävä. Päätöksen tehnyttä avioparia kuitenkin rohkaisee ajatus paremmasta tulevaisuudesta, ja helpotus siitä, että toinen ei ole enää rasitteena. Meidänkin on nyt keskityttävä tulevaisuuteen. Meidän tulee tavoitella maailmaa ilman hengenvaarallisia slummeja, maailmaa, jossa ei tarvitse kysyä kiinteistönvälittäjältä alueen kouluista ja yrittää lukea totuutta hänen ilmeestään. Maailmaa, jossa ei tarvitse kuunnella sinihiuksisen mielipuolen ulvovan ”etuoikeuksista”. Avioerosta tulee vaikea, mutta nykytilannetta huonompi se ei voi olla.

–

Z Man on yhdysvaltalainen blogisti. Hänen bloginsa löytyy täältä.