SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mietteitä Unabomberin manifestista

OLLI VIRTANEN

Useimmat Sarastuksen lukijat tietänevät, kuka Theodore Kaczynski alias Unabomber on ja mistä hänet tunnetaan, mutta pieni kertaus ei kuitenkaan liene pahitteeksi.

Puolalaistaustainen Kaczynski syntyi työväenluokkaiseen chicagolaisperheeseen vuonna 1942. Hän oli huippulahjakas oppilas, hän esimerkiksi hyppäsi koulu-uransa aikana peräti kahteen otteeseen luokan yli ja valmistui high schoolista vain 15-vuotiaana. Vuonna 1967, 25-vuotiaana, Kaczynskista tuli Berkeleyn yliopiston siihen asti nuorin matematiikan apulaisprofessori. Vain kaksi vuotta myöhemmin hän kuitenkin yllättäen irtisanoutui työstään, ja vuonna 1971 hän rakensi itselleen mökin Montanan erämaahan ja opetteli elämään omavaraistaloudessa ilman sähköä ja juoksevaa vettä.

Rauhaisasta elämästä luonnon helmassa ei kuitenkaan tullut mitään, koska erilaiset teollisuusprojektit tuhosivat jatkuvasti ympäröivää erämaata. Kaczynski päätti kostaa rauhansa tärveltymisen koko teknologiselle yhteiskunnalle: hän alkoi lähetellä itse rakentamiaan kirjepommeja tahoille, jotka tavalla tai toisella edustivat yhteiskunnan teknologista puolta, kuten tutkijoille, insinööreille ja tietokonekauppojen omistajille. Vuosina 1978–1995 hän postitti kaikkiaan 16 pommia, jotka tappoivat kolme ihmistä ja vammauttivat 23:a.

Vuonna 1995 Kaczynski otti yhteyttä useisiin mediayhtiöihin ja vaati, että hänen esseensä ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus” julkaistaisiin jossakin suuressa sanomalehdessä. Mikäli tähän suostuttaisiin, hän lopettaisi pommien lähettämisen. FBI päätyi suosittelemaan manifestin julkaisemista, koska sen ajateltiin edesauttavan tämän Unabomber-nimellä tunnetun terroristin kiinnisaamista, ja lopulta New York Times ja Washington Post julkaisivat tekstin syyskuussa 1995. (Hupaisana anekdoottina kerrottakoon, että myös pornolehti Penthouse tarjoutui julkaisemaan manifestin. Kaczynski kuitenkin kieltäytyi kunniasta, koska ei pitänyt lehteä kyllin vakavasti otettavana julkaisualustana.)

Manifestin julkaisemisen jälkeen Kaczynskin veli ja tämän vaimo alkoivat epäillä Kaczynskia manifestin kirjoittajaksi vertailtuaan häneltä saamiaan kirjeitä manifestin kirjoitustyyliin. He toimittivat kirjeet FBI:lle, joka päätteli kirjoittajan olevan sama henkilö ja vangitsi Kaczynskin huhtikuussa 1996. Kaczynski tuomittiin kahdeksaan elinkautiseen vankeusrangaistukseen, joita hän suorittaa superkorkean turvallisuusluokituksen vankilassa Coloradossa.

Erämaamökistään kirjepommeja lähettelevä erakko olisi helppo leimata sekopääksi, mutta ainakaan manifestinsa perusteella Kaczynski ei missään nimessä ole mielenvikainen. Teksti ei selvästikään ole peräisin harhaisen kiihkoilijan kynästä, vaan argumentit on perusteltu rationaalisesti, ja tyyliä voisi lähinnä kuvailla kuivan asialliseksi. Monissa kohdissa Kaczynski myöntää jopa, että hän saattaa olla väärässäkin. Tässä Kaczynski poikkeaa useimmista muista, joita yleensä luonnehditaan ääriajattelijoiksi; esimerkiksi oma radikaalimme Pentti Linkola oli vakuuttunut siitä, että oli kaikessa oikeassa (kuten hän toki usein olikin).

Manifestin sanoma on lyhykäisyydessään, että teknologia on muuttunut rengistä isännäksi ja orjuuttanut ihmisen. Tämä saattaa näin ilmaistuna kuulostaa radikaalilta näkemykseltä, mutta uskon itse asiassa, että suurin osa ihmisistä on vähintään salassa valmis allekirjoittamaan sen. Teknologian tarkoituksena oli helpottaa elämää, mutta se on alkanut tehdä siitä vain uudella tavalla hankalaa; harvassa ovat ne, jotka eivät jatkuvasti kasvavan hilavitkutinpaljouden edessä koskaan haaveile paluusta aikoihin, jolloin arkielämässä selviytyminen ei edellyttänyt atk-insinöörin taitoja. Ja jokainen milloinkaan toimistotöitä tehnyt tietää, että konttoreissa homma on karannut lapasesta totaalisesti: erilaisia tietokoneohjelmia, kännykkä-äppejä, sovelluspaketteja ja pilvipalveluita alkaa olla enemmän kuin keskiverto alakoululainen tuntee numeroita, kaikkien salasanat pitää vaihtaa kuukauden välein (ja muistakin sitten käyttää sekä isoja että pieniä kirjaimia!), tämä ohjelma ei ole yhteensopiva tuon selaimen kanssa, neljä päivää hiki hatussa vääntämäsi raportti onkin yhtäkkiä kadonnut bittiavaruuteen, ja tietokoneeseen tulee kesken pahimman kiireen kolme tuntia kestävä ohjelmistopäivitys. Kun tähän vielä lisätään alati lisääntyvät tietoturvauhat, arkipäivän helpottuminen on suorastaan käsin kosketeltavaa.

Muistan joskus lukeneeni oivallisen selityksen sille, minkä takia kehittyneen teknologian aiheuttamat ongelmat ovat niin ärsyttäviä: meillä ei tavallisesti ole hajuakaan, missä vika piilee. Jos jokin karvalakkiteknologiaa edustava esine, kuten nyt vaikkapa kivikirves, ei toiminut halutulla tavalla, sen käyttäjä osasi paikantaa ongelman kertavilkaisulla: terä on päässyt tylsäksi tai varsi katkennut. Vaikka hän ei olisikaan osannut korjata sitä itse, hän ainakin näki heti, mistä kiikasti. Vaan teepä samanlainen vianmääritys, kun netti ei toimi. Lopputuloksena on tavallisesti, että se ei toimi, koska se ei toimi, ja alkaa toimia, kun sitä huvittaa.

Tietotekniikan kehittyminen on muuttanut arkipäivän taisteluksi laitearmeijaa vastaan, mutta sillä on laajempiakin yhteiskunnallisia vaikutuksia. Moderni informaatioteknologia antaa Googlen ja Facebookin kaltaisille yritysjäteille mahdollisuuden kerätä ihmisistä valtavan määrän intiimiä tietoa kulutustottumuksista aina poliittisiin mielipiteisiin, ja autoritaariset hallitukset saavat siitä ennennäkemättömän tehokkaan työkalun kansalaistensa valvontaan. Tietoliikennejätit osaisivat hyvinkin kertoa meistä enemmän kuin ystävämme, ja esimerkiksi Kiina on pystyttämässä kyttäysmekanismia, jollaisesta Stasin agentit näkivät vain päiväunia. Yhteiskunta, joka ei salli ihmisten täyttää yksityisyyden kaltaista perustarvetta, kerjää itselleen sosiaalisia ongelmia. Joka puolella valvova isoveli tekee meistä vähitellen vainoharhaisia.

Vielä orwellilaista painajaistakin karmivampia tulevaisuudennäkymiä tarjoaa se vaara, että tekoäly karkaisi ihmisten hallinnasta. Ensimmäisten terminaattorielokuvien aikaan tällaiset skenaariot kuuluivat vielä tukevasti scifin piiriin, mutta viime vuosina kehitys on tälläkin saralla ollut huolestuttavan nopeaa. Esimerkiksi kelpaa brittiläisen tekoäly-yhtiö DeepMindin kehittämä AlphaZero-shakkiohjelma. AlphaZeroon syötettiin shakin säännöt – siis pelkät säännöt, ei lainkaan teoriaa – minkä jälkeen sen annettiin harjoitella pelaamalla itseään vastaan. Ohjelma siis opetteli pelaamaan shakkia periaatteessa samalla tavalla kuin ihminen, yrityksen ja erehdyksen kautta. Neljässä tunnissa AlphaZero oli saavuttanut sellaisen tason, ettei parhaillakaan ihmispelaajilla olisi sitä vastaan edes teoreettisia mahdollisuuksia. Ajatus siitä, että ihmiskunta joutuisi joskus sotaan tämänkaltaista helvetinkonetta vastaan, ei varsinaisesti houkuta.

En kuitenkaan niinkään pelkää terminaattoridystopiaa, jossa ihmiskunta joutuisi kamppailemaan olemassaolostaan tappajarobotteja vastaan. Paljon todennäköisempänä pidän sitä, että ihmistä äärettömän paljon kehittyneempi tekoäly suhtautuisi meihin samoin kuin me suhtaudumme esimerkiksi kastematoihin tai koppakuoriaisiin, toisin sanoen siis ei mitenkään. Ei sillä varmaankaan olisi mitään syytä meitä erikseen listiä, mutta tuskin sitä myöskään kiinnostaisi varta vasten huolehtia henkiinjäämisestämme; mikropiireistä koostuvalle tekoälylle olisi todennäköisesti yhdentekevää, riittääkö maapallolla viljelyskelpoista maata tai puhdasta vettä. Ja jos tällainen Pandoran lipas kerran aukeaa, meillä ei todennäköisesti ole enää mahdollisuuksia sulkea sitä.

Manifestin pääpaino on teknologian alasajossa, mutta Kaczynski ruotii siinä muitakin aiheita. Suuren osan tekstistään hän omistaa vasemmistolaisen mielenlaadun analysointiin. Myös tässä Kaczynski oli aikaansa edellä: viimeistään viimeisen kymmenen vuoden aikana vasemmistolaiset teemat, kuten suvaitsevaisuus, feminismi, antirasismi ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat vallanneet virallisen yhteiskunnallisen keskustelun tavalla, jota 25 vuotta sitten kukaan tuskin osasi kuvitellakaan. Erityisen pahaksi tilanne on käynyt yliopistoilla, jotka ovat ainakin ihmistieteiden osalta muuttuneet tutkimuslaitoksista puhtaiksi propagandatorviksi.

Kaczynski kutsuu vasemmistolaisesti ajattelevia ihmisiä läpisosiaalistuneiksi. Sosiaalistuminen yhteiskunnan arvoihin on mennyt heissä liian pitkälle: he eivät pysty hyväksymään vähäisintäkään poikkeamaa oikeaksi kokemastaan arvomaailmasta sen enempää toisissa kuin itsessäänkään, eivät tekojen eivätkä edes tunteiden tasolla (ei ole sattumaa, että nykyajan toistetuimpiin tyhjäpäisiin hokemiin kuuluvat ”älä vihaa” ja ”emme suostu pelkäämään”). Tällä tavalla on tietysti mahdotonta elää, ja niinpä vasemmistolaiset tuntevatkin kroonista itseinhoa, koska he eivät pysty sopeutumaan yliminänsä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Vasemmistolle leimallinen hysteerisyys johtuukin epäilemättä ylisosiaalistumisen aiheuttamasta oman minän tukahduttamisesta: ei tavallinen valkoinen hetero oikeasti kannata sukupuoliradikalismia tai mamuinvaasiota, hänet on vain saatu uskottelemaan itselleen niin. Kun hän kuulee ”rasistisia” tai ”suvaitsemattomia” kommentteja, pieni ääni hänen sisällään sanoo, että juuri noinhan minä itsekin ajattelen. Mutta koska tällainen ajatus on ylisosiaalistuneelle ihmiselle kauhistus, hän hukuttaa tuskansa vimmaiseen raivoon kaikkia niitä kohtaan, jotka saavat tuon pienen äänen hänen sisällään heräämään.

Keskeistä osaa Kaczynskin ajattelussa esittää valtaprosessin käsite. Valtaprosessiksi Kaczynski kutsuu sitä tapahtumasarjaa, jossa ihminen asettaa itselleen tavoitteen, ponnistelee tuon tavoitteen saavuttamiseksi ja lopulta (toivottavasti) saavuttaa sen. Perustavanlaatuisin valtaprosessi liittyy tietysti henkiinjäämiseen: ihminen tarvitsee elääkseen ainakin ruokaa, vettä ja jonkinlaisen suojan säätä ja petoeläimiä vastaan. Valtaprosessi ei Kaczynskilla siis niinkään tarkoita valtaa toisten ihmisten kuin oman itsensä yli.

Valtaprosessin käsite auttaa meitä ymmärtämään, minkä takia maailmanhistorian mittakaavassa ennenkuulumattoman turvallisissa ja yltäkylläisissä länsimaissa elävät ihmiset kuitenkin tuntevat jatkuvaa epävarmuutta: ihmisten ei enää tarvitse ponnistella elantonsa eteen kuin korkeintaan marginaalisesti, ja näin tuo tärkein valtaprosessi, perustavanlaatuisimpien fyysisten tarpeiden tyydyttäminen, jää täyttämättä. Länsimaalaisilla menee kyllä materiaalisesti hyvin, mutta he tietävät hyvinvointinsa olevan tyystin riippuvainen ympäröivän yhteiskunnan menestyksestä. Mikäli yhteiskunta romahtaisi, valtaosa väestöstä jäisi täysin avuttomiksi. Ovathan ihmiset toki olleet yhteisöidensä hyvinvoinnista aina jossain määrin riippuvaisia, mutta aikaisempina vuosisatoina, jolloin suurin osa väestöstä eli pitkälti omavaraistaloudessa, tämä riippuvaisuus ei ollut yhtä syvää kuin aikamme läntisissä yhteiskunnissa. Olemme panneet niin sanoakseni kaiken yhden kortin varaan.

Valtaprosessiin liittyy olennaisesti korviketoiminnon käsite. Kaczynski nimittää korviketoiminnoiksi kaikkea sitä puuhaa, jonka parissa ihmiset askartelevat suunnatakseen toimeliaisuuden tarpeensa johonkin, kun heidän ei enää tarvitse käyttää kaikkea aikaansa fyysisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Korviketoiminnon tarkoituksena on siis saavuttaa tunne valtaprosessin täyttymisestä. Esimerkiksi se, että kirjoitan nyt tätä tekstiä, on korviketoiminto; jos minun pitäisi juosta metsällä keihäs kädessä hirveä kaatamassa, en varmaankaan viitsisi uhrata aikaani jonkun toisella mantereella asuvan miehen ajatuksien analysoimiseen.

Kaczynski väittää, että useimmat ihmiset voivat tuntea onnistuneensa valtaprosessin täyttämisessä ainoastaan huolehtimalla perustarpeistaan; korviketoiminnot eivät hänen mukaansa tuota aitoa täyttymyksen tunnetta. En ollenkaan kiistä, että nykyihmisen selviytymistaidot ovat päässeet luvattoman retuperälle, mutta tässä Kaczynski sortuu mielestäni kuitenkin liioitteluun. Pidän toteennäytettynä, että merkittävä ihmisjoukko saa aitoa ja syvää tyydytystä esimerkiksi puutarhanhoidosta, luontovalokuvauksesta, shakinpeluusta tai romaanikirjallisuuden lukemisesta, vaikkeivät tällaiset toimeliaisuuden muodot itsessään mitenkään edistä heidän henkiinjäämistään. Ongelmana eivät niinkään ole ne ihmiset, jotka käyttävät aikansa tervehenkisiin korviketoimintoihin, vaan ne, joilla mielekästä korviketoimintoa ei ole lainkaan tai joiden korviketoiminto on epäterve (hillitön materian haaliminen, tosi-tv-roskan tuijottaminen jne.). Valitettavasti ”arvoliberaali” nykyaikamme ei juuri ole omiaan ohjaamaan tällaisille teille hairahtuneita ihmisiä takaisin terveiden virikkeiden pariin.

Lääkkeeksi teknologian aiheuttamaan orjuutukseen manifesti tarjoaa yksinkertaisesti kaiken kehittyneemmän teknologian täydellistä hävittämistä. Tässä piilee Kaczynskin ajattelun suurin ongelma: hän näkee teknologian monoliittisena pahana, jossa ei ole sävyjä tai vivahteita. Meidän täytyy tuhota se, tai se tuhoaa meidät. Mitään muita vaihtoehtoja hän ei tunnusta.

Vaikka myönnänkin varauksitta, että teknologia tuo mukanaan yhä pahenevia ongelmia, teknologiaa itseään pidän pääasiassa neutraalina. Hyvää tai pahaa siitä tekee vasta se, miten ihminen sitä käyttää. Ei, en tietenkään ole niin naiivi, että kuvittelisin milloinkaan koittavan sellaista tilannetta, jossa ihmiskunta käyttäisi teknologiaa pelkästään järkevien ja kannatettavien tavoitteiden edistämiseen; niin kauan kuin lajimme ylipäätään käyttää teknologiaa, se tulee käyttämään sitä myös väärin. Tosiasia on kuitenkin, että ilmeisten haittojensa ohella teknologiasta on myös ilmeistä hyötyä, ja tästä hyödystä luopuminen suoralta kädeltä pelkästään haittojen ehkäisemiseksi olisi lapsen heittämistä pesuveden mukana.

Käytännölliseltäkin kannalta katsottuna Kaczynskin vaatimus kaiken korkeamman teknologian tuhoamisesta on kertakaikkisen utopistinen. En pysty mielikuvitustani venyttämälläkään näkemään sellaista tilannetta, että ihmiset vapaaehtoisesti luopuisivat juoksevasta vedestä, sähköstä, keskuslämmityksestä ja sisävessoista, aiheutti teknologia millaisia ongelmia tahansa. Kaikille kyse ei myöskään olisi pelkästään mukavuuksista luopumisesta: lukuisa joukko ihmisiä pysyy hengissä yksin lääketeollisuuden tuotteiden avulla. Tälle väestönosalle nykyteknologian alasajo tietäisi varmaa kuolemantuomiota, ja harva on valmis tieten tahtoen edistämään kehitystä, joka aiheuttaisi hänen itsensä tai jonkun hänen läheisensä kuoleman.

Lisäksi, kuten Kaczynski itsekin sinänsä aivan loogisesti toteaa, tämän teknologiavastaisen vallankumouksen pitäisi tapahtua jotakuinkin samaan aikaan kaikkialla maailmassa. Muutoin ne maat, joissa teknologiaa ei tuhottaisi, pystyisivät alistamaan koko maapallon valtaansa. Jokainen voi itse päätellä, miten todennäköistä on, että kaikki maailman lähemmäs kahdeksan miljardia ihmistä toteuttavat tällaisen vallankumouksen yhtä aikaa.

Kaczynski vertaa ihmiskunnan ja teknologian välistä suhdetta juoppoon ja viinitynnyriin: juoppo uskottelee itselleen, ettei yksi ryyppy mitään tee, ja päätyy joka kerta juomaan itsensä umpitunneliin. Kaczynskin mielestä ainoa keino on sulkea koko tynnyri ja ryhtyä absolutistiksi. Teknologian kohdalla taitaa kuitenkin olla niin, että kerran avattua tynnyriä on mahdotonta sulkea. Niinpä ei jää kuin yksi keino.

Meidän pitää opetella kohtuukäyttäjiksi.

Theodore Kaczynskin manifesti ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

%d bloggaajaa tykkää tästä: