Kalevalainen vasemmisto

OLAVI POHJANEN

 

On tavallista ajatella, että kansallinen kulttuuri on äärivasemmistolle ilmaa. Käsityksen mukaan vain epämääräinen ”kansainvälisyys” ja pinnallinen eksotiikka kehitysmaista kiinnostavat näitä internationalisteja. He tekevät parhaansa silittääkseen pois kansallisen kulttuurin, jota sinivalkoiset voimat puolustavat.

Yhdysvalloissa anarkistien Antifa on kesän mellakoissa huudellut ”Kuolema Amerikalle” -iskulausetta. Se viittaa Yhdysvaltoihin ehkä ennen muuta imperialistisena maailmanvaltana ja kapitalismin päämajana, mutta mukana on myös yleisempää kyllääntymistä ja itseinhoa maan eurooppalaisperäiseen kulttuuriin. Maan edistyksellisiin piireihin levinneen käsityksen mukaan amerikkalainen kulttuuri laajasti ottaen (ehkä soul-musiikkia ja Walt Whitmania lukuun ottamatta) on rakennettu orjuuden ja kansanmurhien nojalla, ja saa mennä. Country-musiikki ja tunnelmointi kanjonien äärellä ovat kaukana tästä mielenmaisemasta.

Aatteet ja asenteet leviävät luoksemme suuresta maailmasta. Meillekin on tuotu anglosaksista antikolonialistista ajattelua. Suomelle on rakennettu hiukan väkinäistä siirtomaahistoriaa Karibialla ja Saamenmaalla. Vääryyksillä ratsastajat ovat halunneet nähdä saamelaisissa intiaanien veroisen murjotun alkuperäiskansan. Hanketta ovat hidastaneet kansallisen historian erikoispiirteet, myönteiset ja kielteiset. Laaja kolonialismikeskustelu tietäisi myös suomenkielisten ruotsinkielisten taholta menneisyydessä kokeman lievän rasismin käsittelyä. Siihen keskusteluun maassa ei ole halua, tuskin tarvettakaan.

Toisaalta saamelaisten ohella myös kantasuomalaiset ovat maan alkuperäisväestöä. Yhteinen historia kieliryhmien ja vähemmistöjen välillä on ollut valtaosin rauhallinen, veriset konfliktit loistavat poissaolollaan aikakirjoissa.

Yhdysvalloissa sisäinen selvitystila jatkunee vaalien jälkeen. On liian varhaista sanoa, miten syvälle perusteisiin kansakunnan purkaminen tulee ulottumaan; vastareaktio ja kulttuurinen restauraatio ovat mahdollisia ennen pitkää. Yhtä kaikki voimme olla tyytyväisiä siitä, että rapakon taakse on henkistä etäisyyttä ja historiallista ja kulttuurista matkaa. Äärivasemmistolla voi onneksi olla maakohtaisia eroja. – Hiukan yleistäen suomalainen äärivasemmisto on suhtautunut, ja suhtautuu yhä vielä myönteisesti omaan kansalliseen kulttuuriinsa.

Valtaosa vasemmistosta koostuu tavallisista ihmisistä, jotka ovat yhtä kiinnostuneita omasta kulttuuristaan kuin muutkin suomalaiset. Koulutetut vasemmistolaiset ovat perinteisesti arvostaneet sekä kansan- että korkeakulttuuria. Kiinnostuksen muodot elävät tietysti ajassa. Ei ole tavatonta, että telaketjukommunisti harjoittaa marxilaisuuden ohella uuspakanallista suomenuskoa, joskin muotoilee muodin vaatimuksesta henkisyytensä itämerensuomalaisuuden vaalimiseksi. Nämä itämerensuomalaiset kommunistit hakevat juuriaan ja vaalivat omaa perinnettään, vaikka eivät tahtoisi myöntää sille varjelevia instituutioita ja rajoja.

Olisikin oikeastaan erikoista, jos kommunistit eivät olisi kiinnostuneita kansanperinteestä ja kansankulttuurista. Ovathan he historiallisesti, ennen vähemmistöihin keskittyvää etupolitiikkaa ajaneet nimenomaan yhteisen kansan, tavallisen rahvaan etua. Vanha työväenliike ja suomalainen kommunismi sen jatkona syntyivät 1900-luvun alussa, jolloin kansallisromantiikka Sibeliuksineen, Järnefelteineen ja Gallen-Kalleloineen eli kukoistuskauttaan. Yhteys kahden aatteellisen suuntauksen välillä oli niin vahva, että historioitsijat ovat jopa nimittäneet työväenliikettä fennomanian tyttäreksi.

1900-luvun alussa ja pitkään sen jälkeen oli Kalevalalla takanaan kansainvälinen maine, ja sen symbolinen asema myös suomalaisen rahvaan (jonka käsissä Lönnrotin eepos ei ole juuri kulunut) keskuudessa on ollut huomattava. Olikin odotettavissa, että työväenliikkeen ja myös kommunismin johtomiehet kiinnostuivat merkkiteoksesta, ja sen kautta vaikeasti hahmottuvasta kalevalaisesta menneisyydestä.

Kuten tunnettua, aloitti Jyväskylässä vuonna 1858 toimintansa ensimmäinen suomenkielinen lyseo, jonka tehtävänä oli valmistaa ensimmäisen sukupolven suomenkielinen sivistyneistö uurastamaan kansakunnan kehittämiseksi. Vuosisadan loppupuolella lyseon oppilaisiin lukeutuivat myös suomalaisen kommunismin tulevat johtohahmot, Edvard ”Karjalan kuningas” Gylling ja sittemmin pitkän uran Neuvostoliiton palveluksessa tehnyt Otto Wille Kuusinen. He opiskelivat Jyväskylässä luokkatovereina 1890-luvulla. Opinahjon suomalaiskansallista henkeä 1800-luvun lopulla tuskin tarvitsee edes erikseen mainita.

Räätälin poikana syntynyt, nuorena herrahissiin päässyt Kuusinen herätti lyseolaisten keskuudessa erityisesti huomiota isänmaallisuudellaan, joka ilmeni hänen varhaisissa runoissaan ja hieman myöhemmin kielteisenä suhtautumisena venäläisten sortopolitiikkaan. Siltä osin nuori Kuusinen edusti lähinnä jyrkkää perustuslaillista kantaa.

Kun Gylling suuntautui sittemmin yliopisto-opinnoissaan yhteiskuntatieteisiin, ja väitteli Suomen torpparilaitoksen kehityksestä Ruotsin vallan aikana, olivat Kuusista lähempänä ihmistieteet. Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa aineyhdistelmäksi valikoitui estetiikka, filosofia ja taidehistoria. Sortokauden aikainen poliittinen ja aatehistoriallinen murros, vuoden 1903 Forssan kokous ja 1905 suurlakko imaisivat Kuusisen syntymäisillään olevan työväenliikkeen etujoukkoon, mutta vielä opintojen alussa kansallisromanttinen henki vaikutti vahvasti ja kehittyi Kuusisessa jopa kiihkoisänmaallisuudeksi.

Hän oli kiinnostunut Kalevalasta jo koulupoikana. Jyväskylän lyseon oppilaslehdessä ilmestyi 16-vuotiaan Kuusisen kirjoittama pitkä runo Ainon laulu meressä, jonka esikuvana oli Kalevalan neljäs runo. Seuraavina vuosina Kuusista vaikuttavat kiehtoneen nimenomaan Kalevalassa luvattuun Väinämöisen paluuseen liittyvä tematiikka – varsin omaperäisesti yhdistettynä tuohon aikaan kansallisrunoilijana nykyistä näyttävämmin juhlitun Runebergin runoilijakulttiin. Kuusinen kirjoitti vuosina 1899 ja 1900 parikin runoa, joissa Väinämöinen palaa auttamaan kansaansa runoilija Runebergin hahmossa.

Kuusisen kalevalaiset nuoruudenrunot ovat mielenkiintoisia myös sen osalta, mitä niistä puuttuu: kielikiihko. Isänmaalliselle lyseolaiselle ruotsinkielinen Runeberg asettui luontevasti esikuvaksi alkusuomalaisen Väinämöisen rinnalle. Tutkija Thomas Henriksonin mukaan Runeberg pysyi Kuusisen lempirunoilijana elämän loppuun saakka. Politbyroon suomalaisjäsenen lempimusiikkia puolestaan oli Sibeliuksen toinen sinfonia.

Voimme kuvitella Kuusisen tällöin ja myöhemmin samaistuneen Väinämöiseen. Siirryttyään vuonna 1918 Venäjälle hän yritti palata Suomeen neuvostohallituksen tuella, Terijoen hallituksen pääministerinä vuosina 1939-1940. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän teki paluuta jo vanhana ja kokeneena Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsenenä. Synnyinmaa eväsi pääsyn molemmille kerroilla.

Kuusinen tiettävästi jatkoi Kalevalan lukemista ja tutkimista nuoruusvuosien jälkeen, mutta kirjallisesti hän palasi sen aiheisiin vasta 1940-luvulla, muuttuneessa maailmassa ja elämäntilanteessa.

SKP ja koko Neuvostoliiton suomalainen vähemmistökansallisuus olivat läpikäyneet 1930-luvulla Stalinin rajut puhdistustoimet. Vanha luokkatoveri Gyllingkin oli saanut tuomion ”nationalistisen sovinismin” perusteella. Painostustoimet olivat ulottuneet myös Suomen tasavallan naapuriin perustetun Karjalan autonomisen neuvostotasavallan kielipolitiikkaan.

Tultaessa 1940-luvun puoliväliin paine oli päättyneestä sodasta huolimatta, tai sen takia, hiukan hellittänyt, ja neuvostotasavallan päämiehenä vaikuttanut Kuusinen viritti uudelleen kalevalaisen lyyransa, ja teroitti tutkijankynänsä.

Kuusisen papereiden joukossa Moskovan arkistossa on säilynyt tuhansia Kalevalaan liittyviä muistiinpanolappuja tältä ajalta. Eepoksen tutkiskelu poiki juhlavuoden 1949 neuvostopainokseen johdantoesseen, jossa Kuusinen sovelsi runoihin marxilaista kulttuurintutkimusapparaattia.

Maanpakolainen ja monessa sopassa keitetty vallankumouksellinen otti myös kantaa rajan länsipuolella käytyyn oppineiden keskusteluun. Kaarle Krohn ja muutama muu nimekäs suomalainen tutkija olivat arvelleet runojen syntyneen Länsi-Suomessa; Kuusinen näki kalevalaisen runouden ennen muuta itäsuomalaisena tai karjalais-suomalaisena luomuksena. Se oli tavallisen kansan runoutta, toisin kuin skandinaavinen Edda tai saksalainen Nibelungenlied, jotka olivat syntyneet ammattilaulajien toimesta pikkukuninkaiden hoveissa.

Kuusinen löysi jo Marxin hahmotteleman alkukommunismin kalevalaisesta Vienasta, turmeltumattomassa luontaistaloudessa elävästä sukuyhteisöstä. Kalevan kansa on runojen perusteella työteliästä ja rauhaa rakastavaa, toisin kuin sen vastapoolina ja vihollisena näyttäytyvä feodaalinen Pohjola. ”Hyvän” Kalevan kansan ja riiston, työn halveksunnan ja noituuden tyyssijana esiintyvän Pohjolan välinen manikealainen kamppailu onkin teoksen perusasetelma. Kuusiselle Kalevalassa on pohjimmiltaan kysymys luokkataistelusta.

Taistelun keskipisteeseen nousee kamppailu myyttisestä Sammosta. Lukemattomat tutkijat ja taiteilijat ovat esittäneet oman tulkintansa Sammon luonteesta, ja nyt Kuusinen kantoi kortensa kekoon. Hänelle Sampo on tuotantolaite, alkukommunistisen rahvaan ihannekuva tulevaisuuden tuotantotekniikasta. Kalevalan runous asettui saumattomasti samaan jatkumoon marxilaisen maailmankuvan ja neuvostososialismin kanssa.

Edellä mainittuihin Kuusisen papereihin sisältyy myös variaatioita ja katkelmia Kuusisen omaan Kalevala-aiheiseen näytelmään. Esittämättä jäänyt näytelmäluonnos jatkaa johdantoesseen teemoja ja oivalluksia. Pohjola kantaa feodaalivaltion tapaan veroa Kalevalasta: se on kapitalismin pesäpaikka ja orjayhteiskunta. Edistyshenkinen luokkataistelunäytelmä huipentuu ”sotaan valosta”, jota Kalevan kansa käy Väinämöisen johdolla auringon kaapannutta Pohjolan väkeä vastaan.

Muistiinpanolapuissaan Kuusinen kirjoittaa:

Kalevalan johtoaatteena on ns. kansansivistyksellinen sota ”sota valosta”. Eepoksen tehtävänä ei ole ainoastaan ulkonaisesti seurailla rauhan ja sodan aikaisia suhteita kahden maan, Kalevalan ja Pohjolan, välillä, vaan myöskin taistelua Kalevalan, suomalaisten oman maan etujen puolesta sitä vahingoittavaa Pohjolaa vastaan. Tämän isänmaallisen idean kannattajana on varsinaisesti Väinämöinen.

Vuonna 1964 kuollut Kuusinen oli vain yksi suomalaisista vasemmistoälyköistä, jotka olivat kiinnostuneita Kalevalasta ja taivuttivat sitä marxilaiseen tulkintakehikkoon. Ennen sotia Neuvostoliitossa elänyt ja luonnollisen kuoleman saanut Yrjö Sirola, ja Suomen puolella vaikuttanut Raoul Palmgren, ehkä merkittävin vasemmistolainen kirjallisuudentutkijamme, ovat kirjoittaneet Kalevalasta ja esittäneet siitä tulkintoja.

Kuusisen johdantoessee oli 1970-luvulle asti eepoksen ”virallinen” kommunistinen tulkinta. 1960-luvun lopussa virinneen suomalainen uusstalinismin kanssa samoihin aikoihin heräsi uusi kiinnostus poliitikko ja esteetikko Kuusisen elämäntyöhön. Kuusisen henkilökultti ei kuitenkaan koskaan oikein lähtenyt lentoon. Kalevalan osalta taiteellisella rintamalla tapahtui enemmän kuin tutkimuksen ja teoretisoinnin puolella.

Kommunistitaiteilijat osallistuivat tärkeillä teoksilla 1970-luvun ja 1980-luvun alkupuolen Kalevala-renessanssiin, kun rakennemuutoksen kokenut Suomi hapuili taiteen keinoin juurilleen, maaseudulle ja myyttiseen menneisyyteen. Huonomaineinen stalinisti Matti Rossi runoili useamman kokoelman kalevala-mittaan. Paatuneisiin taistolaisiin lukeutuneet Kalle Holmberg ja Kristiina Halkola olivat mukana tekemässä YLE:n tuottamaa monumentaalista Rauta-aikaa – huomattakoon, että neliosaisen televisioteoksen oli käsikirjoittanut porvaristoon lukeutuva Paavo Haavikko.

Nimeä myöten vasemmistoleinen KOM-teatteri esitti 1970-luvun puolivälissä Kullervo-musiikkinäytelmän. Äärivasemmiston kalevalaisiin urotekoihin voitaneen laskea myös Hannu Salaman kalevala-mittainen runoelma Morgoon, joka ilmestyi lyhennettynä kokoelmassa Punajuova (1985).

Tällainen vasemmiston harjoittama kulttuurityö on tietysti isänmaallista työtä jo lähtökohtaisesti. Näyttäisi siltä, että kansanperinteessä ja siitä kumpuavassa korkeakulttuurissa tukkanuottasilla olevilla vasemmistolla ja oikeistolla on yhteistä maaperää, jossa kohdata. Tilannetta voi pitää suotuisana, kun vertaamme sitä vastakohtaisuuksien ja erojen korostamiseen Yhdysvalloissa, minkä vaikutuksia olemme voineet seurata melkein suorana lähetyksenä Youtubesta. On vain hyvä, jos kalevalaisista kerrostumista ammennetaan monenlaisia tulkintoja eri tarkoituksiin.

–

–