SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vallankumous ja epävarma tulevaisuus. Valkovenäläisen nationalistin haastattelu

Valko-Venäjän protestiliike ei osoita laantumisen merkkejä. Presidentin tarrautuminen vallankahvaan ja kansanliikkeen peräänantamattomuus ennustaa pitkittyvää kamppailua. Mutta mistä kaikki alkoi, mihin kaikki johtaa ja miltä maan poliittinen kriisi näyttää valkovenäläisin silmin? Näihin ja muihin kysymyksiin saamme perspektiiviä valkovenäläiseltä nimettömänä pysytteleveltä kansallismieliseltä ja entiseltä poliittiselta aktivistilta, joka on ystävällisesti tarjoutunut selostamaan lukijoillemme maantieteellisesti läheisen mutta muuten niin kaukaiselta tuntuvan yhteiskunnan tapahtumia ja näkymiä. Haastattelun on englanniksi tehnyt ja suomeksi tulkinnut Alarik Notis.

Kertoisitko alkajaisiksi lukijoillemme hieman itsestäsi ja taustastasi?

Kaikki isovanhempani ovat kotoisin samasta kylästä, jossa minäkin vietin suuren osan lapsuudestani. Tämä voi kuulostaa yhdentekevältä, mutta sillä on suuri merkitys: sen ansiosta äidinkieleni on valkovenäjä ja siitä juontuu vahva yhteenkuuluvuuden tunteeni näitä ihmisiä kohtaan. Se on vaikuttanut suuresti kansallismielisen ajatusmaailmani kehitykseen.

Kasvoin 1990-luvulla, jolloin ikäiseni lapset ja nuoret elivät viimeisen valkovenäläistämisaallon harjalla. Kävin kouluni enimmäkseen valkovenäjäksi vaikka asuin venäjänkielisessä kaupungissa. Ikäluokkani todisti myös Łukašenkan toimet valkovenäläisyyden työntämiseksi takaisin marginaaliin.

Olin aiemmin poliittinen aktivisti ja BNF-puolueen jäsen. Erosin lopulta puolueesta koska se ei ollut tarpeeksi selvästi kansallismielinen ja toimintani siinä tuntui ajanhaaskaukselta. En ole akateemisesti koulutettu politiikan tutkija mutta olen hyvin kiinnostunut politiikasta.

Suomalaiset tietävät pääsäntöisesti Valko-Venäjästä hyvin vähän. Voitko kertoa lukijoillemme, miten nämä mielenosoitukset saivat alkunsa ja miksi ne tällä kertaa levisivät niin laajalle ja kasvoivat niin suuriksi?

Valko-Venäjä on rämpinyt useamman vuoden taloudellisessa taantumassa jo ennen mielenosoitusten alkamista, mutta luulen, että COVID-19 oli ratkaiseva kipinä. Se oli ensinnäkin ylimääräinen taakka hauraalle taloudelle. Toiseksi, ihmiset olivat viruksesta aidosti huolissaan ja Łukašenkan käytös sai monet tuntemaan, ettei hän välitä kansasta. Hän käyttäytyi kuin COVID-toisinajattelija: vitsaili viruksen hoidosta vodkalla ja saunalla eikä ottanut virusta tosissaan. En sano, että hän oli tässä oikeassa tai väärässä vaan kuvailen, miten ihmiset tilanteen minun nähdäkseni kokivat.

Myös yhteiskunta itsessään on muuttunut. 26 vuotta sitten (Łukašenka valittiin presidentiksi v. 1994), vanhan vallan murtuessa ja ihmisten kärsiessä köyhyydestä ja hämmennyksestä uudessa tilanteessa, vahva junttimainen johtaja oli monen mielestä siedettävä ja jopa toivottava. Mutta tällä kertaa korona-vitsit vodkasta ja saunasta vain ärsyttivät ihmisiä, jotka odottivat viranomaisiltaan ammattimaisuutta ja osaamista.

Sitten tuli kesä ja presidentinvaalikampanja. Kesällä keksittiin uusi protestin muoto: ihmiset muodostivat suuria jonoja allekirjoittakseen nimensä vaihtoehtoisten ehdokkaiden kannattajalistoille. Kampanjan aikana viranomaiset käyttivät likaisia keinoja, ja koska kaikilla on nykyään älypuhelin ja pääsy youtubeen, se oli myös kaikkien nähtävissä. Siarhiej Cichanoŭski, joka aikoi ryhtyä ehdokkaaksi, pidätettiin kömpelön provokaation jälkeen. Suosituin vastaehdokas Viktar Babaryka pidätettiin veronkierrosta ja rahanpesusta syytettynä, mitä yleisesti pidettiin poliittisena vainona. Toiseksi suosituimmalta ehdokkaalta Valeryj Capkałalta evättiin ehdokkuus sillä perusteella, että hän oli väitetysti väärentänyt allekirjoituksia. Ja niin edelleen.

Jostain syystä Siarhiej Cichanoŭskin vaimo Śviatłana Cichanoŭskaja ryhtyi ehdokkaaksi. En osaa sanoa oliko se spontaani päähänpisto vai harkittu suunnitelma B. Siarhiej Cichanoŭski oli pidätettynä eikä voinut rekisteröidä vaalijärjestöään ja ehdokkuuttaan joten hänen vaimonsa ryhtyi ehdokkaaksi hänen sijaansa. Luulen, ettei hän kotivaimona ja poliittisena noviisina vaikuttanut valtaapitävien silmissä vakavalta uhalta ja Łukašenkan haastajalta, joten hänen annettiin ryhtyä ehdokkaaksi ja kampanjoida.

Hänen ehdokkuutensa ja vaaliohjelmansa ainoa tavoite oli ottaa valta Łukašenkalta järjestääkseen sen jälkeen uudet presidentinvaalit mahdollisimman nopeasti. Cichanoŭskin, Capkałan ja Babarykan vaalijärjestöt yhdistivät voimansa ja kävivät onnistuneen kampanjan. Cichanoŭskaja kiersi Valko-Venäjää ja hänen vaalitilaisuutensa antoivat ihmisille mahdollisuuden kokoontua ja osoittaa mieltään. Sivuhuomatuksena voin maininta, että näissä vaalitilaisuuksissa valko-puna-valkoinen lippu ilmestyi takaisin näyttämölle protestin symbolina. Se tapahtui enemmän tai vähemmän spontaanisti ilman poliitikkojen kehoitusta.

On huomionarvoista, ettei kukaan edellä mainituista ihmisistä kuulu perinteiseen “ammatti-oppositioon”, joka ei koskaan onnistunut yhdistymään ja valitsemaan yhteistä ehdokasta. Cichanoŭskajasta tuli kiintopiste ja kanava ihmisten tyytymättömyydelle.

On paikallaan kertoa hieman vilpillisistä vaaleistamme. Lyhyesti sanottuna vaalilakimme on suunniteltu niin, että sen avulla valtaapitävät voivat tuottaa haluamiaan lukuja. Minä olen tiennyt tämän jo pitkään mutta näyttää siltä, että monet maanmiehistäni tajusivat tämän vasta elokuun 10. päivänä kuluvaa vuotta. Uskon myös, että elokuun 9. päivän vaalipetos erosi aikaisemmista kerroista. Aiemmat petokset menivät suurin piirtein niin, että Łukašenkan kannatusluvut olivat 55%-65% välillä ja hän julistautui voittajaksi 80% äänisaaliilla. Sen ihmiset vielä jotenkin hyväksyivät. Tällä kertaa vaalipetoksessa oli kyse selviytymisestä. Łukašenka sai alle 50% äänistä, luultavasti huomattavasti sen alle, ja silti hän jälleen kerran julisti itsensä voittajaksi 80% äänisaaliilla. Tällä kertaa ihmiset eivät suostuneet enää sulattamaan sitä.

Valko-Venäjällä mielipidemittausten tekeminen on luvanvaraista toimintaa. Vaalikampanjan aikana poliittisten gallupien tekeminen myös verkossa kiellettiin. On siis hankala arvioida, miten paljon kannattusta Cichanoŭskajalla ja Łukašenkalla todellisuudessa oli. Joidenkin arvioiden mukaan Cichanoŭskajan äänisaalis oli 75-80% ja Łukašenkan 13-20%. Emme voi laskea ääniä uudelleen koska äänestyslipukkeet on jo tuhottu. Mutta on merkillepantavaa, ettei virallinen propaganda enää pyrikään väittämään Łukašenkan voittaneen vaalit rehellisesti, vaan siinä toistuvat sen sijaan vakaus, Valko-Venäjän suojeleminen tuholta ja niin edelleen. Pidän siis hyvin todennäköisenä, että Śviatłana Cichanoŭskaja voitti Valko-Venäjän presidentinvaalit.

Kun kansalle väitettiin 10. päivänä elokuuta Łukašenkan jälleen voittaneen vaalit 80% äänisaaliilla, tuntui se iskulta vasten kasvoja. Luonnollisesti he osoittivat mieltään. Poliisi ja OMON (jolla on ideologinen ulottuvuus) komennettiin hajoittamaan protestit väkivalloin. Ja niin he tekivät. Pidätyskeskukset olivat täynnä. Ihmisiä hakattiin ja kidutettiin ja heitä vaadittiin tunnustamaan, että heille oli maksettu mielenosoittamisesta. Se järkytti yhteiskuntaa. Alkoi protestien aalto, joka jatkuu yhä.

Łukašenka menetti kaiken legitimiteettinsä ihmisten silmissä. En henkilökohtaisesti ymmärrä, miksi hän päätti ampua itseään jalkaan yhä uudelleen. Miksei hän tyytynyt julistautumaan voittajaksi 52%:lla ja puhutellut kansakuntaa luvaten uudistuksia? Luuliko hän, että vain vanha oppositio protestoi ja että mielenosoitusten murskaaminen ja vanhaan malliin jatkaminen olisi mahdollista? Hän tuntuu eläneen liian pitkään norsunluutornissaan kyetäkseen hahmottamaan ympärillään vallitsevaa todellisuutta.

Voisitko kuvailla, minkälainen ilmapiiri ja mieliala ympäristössäsi vallitsee tällä hetkellä? Ovatko ihmiset pelokkaita? Toiveikkaita?

Ihmiset olivat pelokkaita ensimmäisinä vaalien jälkeisinä päivinä, mutta myös vihaisia. Esimerkiksi Puolassa paljon työskentelevä lankoni kehotti poliisiväkivallasta ja pidätyskeskuksista kuultuaan siskoani tulemaan heti lasten kanssa Puolaan. Siskoni harkitsi lähtöä mutta rauhottui huomattuaan, ettei Valko-Venäjä muuttunutkaan heti täysimittaiseksi terrorivaltioksi. Seuraavana viikonloppuna hän kutsui tuttavaperheen grillaamaan ja pyysi minulta lippua lainaksi. He ottivat yhdessä kuvia ja jakoivat ne instagramiin. Siinä vaiheessa protestit olivat jo levinneet niin laajalle, ettei enää tuntunut olevan syytä pelkoon, sillä mikään hallitus ei pystyisi rankaisemaan heitä kaikkia.

Tällä hetkellä kuvailisin vallitsevaa mielialaa ympärilläni hermostuneeksi ja jännityneeksi, niin kuin ihmiset odottaisivat suuria ja tärkeitä muutoksia, jotka voivat tapahtua tai jäädä tapahtumatta.

Useat ulkopuoliset tarkkailijat keskittyvät erityisesti kriisin geopoliittisiin ulottuuvuuksiin ja seurauksiin. Pidätkö vääjäämättömänä, että kriisin eri osapuolet ajautuvat ulkomaisten intressien keppihevosiksi? Näkyykö tämä näkökulma Valko-Venäjällä?

En usko lännen olevan erityisen kiinnostunut Valko-Venäjästä. He jättäisivät meidät ilomielin Venäjän etupiiriin ja unohtaisivat meidät. Tuntuu, että ainoastaan naapurimme, erityisesti Puola ja Liettua, ovat kiinnostuneita meistä. Venäjä sen sijaan pyrkii hyödyntämään tilannetta parhaansa mukaan. Łukašenka ja Putin eivät henkilökohtaisesti pidä toisistaan mutta Putin ei voi sallia kansan, edes toisen maan kansan, potkia hallitsijaansa vallasta. Se näyttäisi huonoa esimerkkiä. Putin saattaa hyödyntää Łukašenkan heikkoa asemaa ja painostaa häntä myönnytyksiin, joihin hän ei aiemmin ollut suostuvainen. Toinen vaihtoehto on, että Venäjä yrittää asettaa hänen tilalleen uuden Kremlille uskollisen presidentin.

Mikä on valkovenäläisen nationalismin rooli näissä mielenosoituksissa ja yhteiskunnassa laajemmin?

Tähän on vaikea antaa tarkkaa vastausta, sillä meillä ei ole reiluja vaaleja, joilla mitata poliittisia sympatioita, eikä normaalisti toimivaa yhteiskunnallista rakennettakaan. Tuntuu, ettei etninen nationalismi ole suosittua (ainakaan jos verrataan Baltian maihin tai Ukrainaan). Valkovenäläiset ovat pitkälti kansallisuudestaan riisuttu etnisyys. Valkovenäläinen kulttuuri ja kieli elää mutta se on ajettu marginaaliin. Jos asiaa tarkastellaan pelkästään kulttuurituotannon näkökulmasta, ei ikinä arvaisi, että valkovenäläisiä on maailmassa lähes kymmenen miljoonaa. Valkovenäläisiä voisi luulla kašubien kaltaiseksi pieneksi slaavikansaksi. Tämä vaikuttaa siihen, missä määrin valkovenäläiset voivat ylipäänsä kehittää ja ylläpitää kansallista itsetietoisuutta ja omaleimaisuuden tunnetta, joka on etnisen nationalismin edellytys.

Kansalaisnationalismi taas on näkynyt vahvasti mielenosoituksissa. Ihmiset ovat tyytyväisiä söpöön pikku valtioonsa, he arvostavat omaa elämäntapaansa ja lakejaan eivätkä halua luopua niistä.

Mielenkiintoista kyllä, “etninen nationalismi” oli melko vahvoilla perinteisessä oppositiossa. Tarkoitan siis toimijoita, joiden ajattelun kesipisteessä ovat esimerkiksi kieli ja identiteetti, kuten esimerkiksi maintsemani BNF-puolue, jonka jäsen olin aiemmin. Mutta se johtuu luultavasti siitä, että Łukašenkan Valko-Venäjällä tarvitaan aatteen paloa jos haluaa tehdä oppositiopolitiikkaa, ja nationalismi tarjoaa ainekset siihen. Toinen mielenkiintoinen seikka on, että monet valkovenäläiset olivat valmiit lähtemään taistelemaan ukrainalaisten puolella Venäjää vastaan vuonna 2014. Hallitus joutui jopa tekemään lakimuutoksen estääkseen heitä. Aiemmin laki kielsi palkkasotilaaksi värväytymisen mutta nykyään se kieltää kaiken taistelemisen vieraan lipun alla. Yhteiskunnassa saattaa siis olla piileviä virtauksia, jotka eivät vielä ole nousseet selvästi näkyville.

Kansallismieliset ajattelevat tällä hetkellä, että heitetään ensin Łukašenka pellolle ja katsotaan mitä sen jälkeen tulee. Kansallismieliset ovat vihanneet häntä jo pitkään. Viime aikoina olen taas saanut lukea englanninkielisillä keskustelupalstoilla, että valkovenäläiset muka kamppailevat liberalismin, LGBTQ+:n ja massasiirtolaisuuden puolesta, mutta tavalliset ihmiset eivät ajattele niin. He eivät halua olla niin kuin länsi, joka on heille liian outo ja kaukainen. Mutta he vertaavat itseään Puolaan ja Baltian maihin ja uskovat, että he voisivat seurata heidän esimerkkiään. Suurin motivaattori on kuitenkin yleinen katkeruus Łukašenkaa ja hänen toimintaansa kohtaan.

Miten suhtaudut mahdolliseen Venäjän väliintuloon? Miten valkovenäläiset reagoisivat siihen?

Kaikesta päätellen venäläiset yleisesti suhtautuvat välinpitämättömästi ajatukseen Valko-Venäjän liittämisestä Venäjään ja valtaosa valkovenäläisistä vastustaa sitä. Näissä olosuhteissa ei olettaisi Putinin ryhtyvän liian rohkeisiin yrityksiin. Mutta emmehän voi olla varmoja. Łukašenka ja Putin ovat kumpikin pitkään asustelleet norsuunluutorneissaan eivätkä heidän käsityksensä maailmasta välttämättä istu meidän “maalaisjärkeemme”. Putin luultavasti pyrkii kiristämään ja painostamaan Łukašenkaa myönnytyksiin nöyryyttäen häntä samalla.

Ja se ei tule kasvattamaan kummankaan suosiota valkovenäläisten silmissä vaan saattaa laukaista uuden protestiaallon. Mielenosoitukset eivät aluksi olleet venäläisvastaisia, mutta viime aikoina on näkynyt Putinin vastaisia iskulauseita, koska hänet nähdään nyt epäsuositun autoritaarisen johtajan tukijana.

Mitkä ovat suurimmat pelkosi ja toiveesi käynnissä olevan kriisin suhteen?

Suurin mörkö on Venäjä. Todennäköisyys, että he yksinkertaisesti jättäisivät meidät rauhaan lähentelee nollaa. Niin kauan kuin olemme itsenäinen maa, pystymme kyllä järjestämään asiat jotenkin. Mikäli Valko-Venäjä ajautuu osaksi Venäjää de jure tai de facto (jos Venäjä soluttautuu maan valtarakenteisiin), muuttuvat tulevaisuudennäkymämme synkiksi määräämättömäksi ajaksi eteenpäin.

En pidä Putinia pahana juonittelun mestarina, vaan tylsistyneenä ja kompleksien riivaamana autoritaarisena johtajana, jonka ainoa keino pysyä relevanttina kansainvälisessä politiikassa on sekasorron aiheuttaminen. Hyväksyisikö hän, että rahvas ja roskaväki syöksee epäsuositun hallitsijansa vallasta ja valitsee uuden? Ei varmasti. En usko, että Aleksei Navalnyin myrkytyksen ajankohta oli sattumaa. Valko-Venäjän tilanteen taustaa vasten sen tarkoituksena oli sylkeä lännen johtajia kasvoille ja muistuttaa heitä vielä kerran: “Kyllä, olemme roistovaltio ettekä te voi asialle mitään koska olette heikkoja! Lälläslää!”

En ollut tyytyväinen mielenosoitusten alkamiseen ja leviämiseen. Minusta nyt on liian aikaista. Meidän kannaltamme olisi turvallisempaa odottaa, että Putin jää ensin eläkkeelle. Oli myös merkkejä, että Łukašenka valmisteli vallanvaihtoa ja eläkkeelle siirtymistä. Hän puhui perustuslain muutoksista, joiden tarkoituksena oli heikentää presidentin valtaa ja hajauttaa sitä toisaalle. Ainoa looginen selitys sellaisille muutoksille on, ettei hän halunnut seuraavan presidentin saavan samanlaista valtaa kuin hän itse. Meillä olisi siis ehkä ollut mahdollisuus hienovaraisempaan muutokseen.

Nykyiset oppositiojohtajat eivät myöskään ole täydellisiä. Pidän esimerkiksi melkein mahdottomana, että Viktar Babaryka toimi omasta tahdostaan ryhtyessään ehdokkaaksi. Hänen tukijansa eivät ole lännessä vaan he löytyvät Moskovasta. Ja koska näille tukijoille tuskin riitää pelkästään hänen kunniasanansa, epäilen heillä olevan jotain todella vakavaa kompromatia hänestä. Luultavasti videonauhoja, joissa hän tappaa ja syö vauvoja tai jotain sen suuntaista. Ja hän oli suosituin ehdokas ennen pidätystään, mikä on melko häiritsevää. Capkała, vaikka onkin pätevä teknokraatti, vaikuttaa ostettavissa olevalta pyrkyriltä. Cichanoŭskaja vallankumouksen johtohahmona ei välttämättä ollut huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Jos vallankumous voittaa, tulee Putin varmasti rankaisemaan Valko-Venäjää siitä. Jos vallankumous häviää, voimme ajautua Venezuelan tielle. Ottaen huomioon, millä tahdilla valtio käyttää kulta- ja valuuttareservejään, on taloudellinen romahdus tulossa pian, eikä se johdu protesteista. Tähän voimme lisätä aivovuodon, korkean inflaation ja muuta mukavaa. Ihmiset tulevat tuntemaan itsensä lyödyiksi, kuin eläisivät miehityksen alla. Muutumme poliisivaltiosta änkyräpoliisivaltioksi, jossa toisinajattelijoita jahdataan levottomuuksien ehkäisemiseksi.

Entä suurimmat toiveeni? Näkökantani on pessimistinen, mutta ehkä koko tilanne synnyttää kansallista solidaarisuutta ja kansallista itsetietoisuutta. Se ei olisi hassumpi juttu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: