SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Etnonationalismista ja suomalaisuudesta

OLLI VIRTANEN

Kuten jokainen politiikkaa seuraava tietää, perussuomalaiset päätti viime keväänä erottaa nuorisojärjestönsä. Syynä tähän oli, että järjestön etnonationalistinen siipi oli kasvanut puoluejohdon mielestä liian vaikutusvaltaiseksi, ja tiedostavasta mediasta alkoi kuulua soraääniä. Etnopoppoon syntinä oli muun muassa, että heidän mielestään suomalaisuus määräytyy (hui kauhistus!) syntyperän ja sukujuurien mukaan, ja olipa keskusteluissa vilahtanut sellainenkin tabuteemojen kuningas kuin ihonväri. Persut on nyt vastikään perustanut itselleen uuden nuorisojärjestön, Perussuomalainen Nuoriso ry:n, joka edeltäjästään poiketen sanoutuu etnonationalismista erikseen irti.

Itse erottamisjupakkaan minulla ei juuri ole uutta sanottavaa, joten tyydyn vain toteamaan, että näen siinä vaaran merkkejä. En voi olla ajattelematta, että nuorisojärjestön erottaminen oli ainakin osittainen paniikkireaktio muutamien sen johtohahmojen lausunnoista syntyneisiin kohuihin, eikä tällaisesta poliittisten vastustajien painostukseen taipumisesta seuraa koskaan mitään myönteistä. Toivon todella, että perussuomalaiset välttyy vesittymästä sinisten kaltaiseksi poliittiseksi vitsiksi, joka eroaa Kataisen-Stubbin-Orpon kokoomuksesta korkeintaan nimellisesti. Meillä ei tosiaankaan ole varaa menettää ainoaa todellista oppositiopuoluettamme.

Tässä tekstissä kuitenkin keskityn pohtimaan itse etnonationalismia ja sen vastapoolia, kulttuuri- eli liberaalinationalismia, jonka kannattajaksi perussuomalaisen puolueenkin kaiketi voi katsoa ainakin epäsuorasti tunnustautuvan. Etnonationalistit korostavat nimensä mukaisesti etnisyyden, toisin sanoen yhteisen perimän ja kielen merkitystä kansakunnan kulmakivenä, kulttuurinationalistit puolestaan asettavat etusijalle jaetun arvomaailman ja pitävät etnisyyttä jos nyt eivät merkityksettömänä, niin ainakin toisarvoisena tekijänä. Mikäli näiden kahden osapuolen näkemykset pitäisi tiivistää jonkinlaiseen iskulauseeseen, etnonationalisteilla se olisi jotakuinkin ”suomalainen on sellainen henkilö, joka on etnisesti suomalainen, syntynyt Suomessa ja puhuu äidinkielenään suomea (tai ruotsia)”, kulttuurinationalisteilla puolestaan ”suomalainen on sellainen henkilö, joka asuu Suomessa, elättää itse itsensä, noudattaa Suomen lakia ja kannattaa suomalaista arvomaailmaa”. Käytännössä suurimmalla osalla kansallismielisistä lienee ajattelussaan piirteitä näistä kummastakin nationalismin alalajista; täysin puhtaasti geeniperimään suomalaisuuden määritelmän perustavia tai vaihtoehtoisesti määritelmästä etnisyyden tyystin poissulkevia lienee todella vähän, jos ollenkaan.

Itse katson olevani lähinnä etnonationalisti, kahdestakin syystä. En ensinnäkään usko, että yksinomaan jaettuun arvomaailmaan perustuva kansallismielisyys on mahdollista saada toimimaan käytännössä; ainakin Ranskassa ja Yhdysvalloissa jotakin senkaltaista on yritetty, mutta tulokset ovat jääneet varsin laihoiksi, mistä toimikoot osoituksena Ranskan painajaismainen maahanmuuttajatilanne ja Yhdysvaltain yhä pahempi sirpaloituminen nimenomaan etnisten jakolinjojen mukaan. Ja toiseksi, en yksinkertaisesti halua sellaista Suomea, jonka väestöstä merkittävä osa olisi silminnähden ei-suomalaista, olisi tuo väestönosa integroitunut miten esimerkillisesti hyvänsä.

Kuka siis on minun mielestäni suomalainen? Myönnän, etten osaa antaa tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Se punavihreiden perushokema, että suomalaisuus on yhtä kuin Suomen kansalaisuus, on tietysti aivoton; pelkällä virkamiespäätöksellä kenestäkään ei suomalaista tule. Toisaalta en myöskään pidä mielekkäänä liian yksisilmäistä geenien tuijottamista. Oliko esimerkiksi näyttelijälegenda Pentti Siimes suomalainen? Hänen isänisänsähän oli puolalainen, ja hänen isänsäkin oli alkuperäiseltä nimeltään Pawel Starkowski, kunnes suomensi nimensä. Ainakin minun korvaani kuulostaisi kuitenkin hölmöltä puhua Siimeksestä suomalais-puolalaisena. Mutta jos hän olisi esimerkiksi viettänyt merkittävän osan elämästään Puolassa, asia saattaisi olla toinen. Sanoisin siis jonkinlaisena yhteenvetona, että etnisyys on mielestäni tärkein suomalaisuutta, tai mitä hyvänsä muutakin -laisuutta, määrittävä tekijä, mutta kulttuurilla, asuinpaikalla jne. on niilläkin oma osuutensa.

Lähestyisin kuitenkin suomalaisuuskysymystä ennemmin yhteisön kuin yksilön näkökulmasta; nationalismihan joka tapauksessa on aatteena kollektivistinen eli yhteisöön keskittyvä, ja liian yksilökeskeinen tarkastelutapa johtaa keskustelun helposti sivu-urille. Aukottoman suomalaisuuden määritelmän löytämistä olennaisempaa on mielestäni pohtia, miten suuren määrän ja millaisia ulkopuolisia Suomen kansa kokonaisuutena pystyy sulauttamaan itseensä niin, ettei sitä muista kansoista erottava omaleimaisuus olennaisesti laimene.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna on itsestään selvää, etteivät kaikki ulkomaalaiset ole samalla viivalla. Valkoiset länsimaalaiset ovat meitä geneettisesti lähellä ja edustavat samankaltaista arvomaailmaa, eikä heitä muutenkaan ole Suomeen tulvimassa, joten heidän voi antaa tulla ja mennä ilman sen kummempia rajoituksia. Itäaasialaiset ovat ulkonäkö- ja kulttuurieroista huolimatta tunnetusti ongelmatonta väkeä, joten maltillinen määrä heitä ei haitanne. Venäläisten määrä tulee pitää pienenä, jottei maahamme pääse syntymään Putinin viidettä kolonnaa, jonka avulla Kreml voisi pyrkiä keikuttamaan Suomen vakautta samoin kuin se on tehnyt useiden muiden Venäjän naapurien kanssa. Muita saa tulla vain vähän ja vain erityisen hyvin perustein. Ei sen tämän monimutkaisempaa tarvitse olla.

Toivoisin myös valtavirran maahanmuuttokriitikoilta vielä pientä lisäuskallusta. On aivan turhaa yrittää valkopestä itseään liberaalien silmissä ”kyllä Suomeen saa tulla, kunhan tekee töitä ja noudattaa lakia” -tyylisillä latteuksilla; vasemmistolaisille olet joka tapauksessa natsi, käärit kansallismielisyytesi millaiseen pakettiin tahansa, ja on kai suomalaisuus sitä paitsi muutakin kuin työntekoa ja lakien noudattamista. Rikostilastoista ja sosiaalitukien väärinkäytöstä kirjoittaminen on toki tärkeää ja epäilemättä hyvä keino yrittää avata epäpoliittisten mattimeikäläisten silmät, mutta asian voi selittää yksinkertaisemminkin: meillä suomalaisilla on oikeus päättää, keitä otamme maahamme ja keitä emme niillä perustein kuin itse haluamme. Meillä on oikeus sanoa, ettemme halua Suomeen tuhatmäärin toisen näköisiä ja toisenlaista kulttuuria edustavia ihmisiä yksinkertaisesti siitä syystä, että se muuttaa kotimaamme joksikin meille vieraaksi. Rikollisuus ja tukiriippuvaisuus tekevät asian tietysti vielä räikeämmäksi ja raivostuttavammaksi, mutta ne ovat loppujen lopuksi toissijaisia asioita.

Hartain toiveeni on kuitenkin, etteivät kansallismieliset tuhlaisi aikaansa liian yksityiskohtaiseen opillisista seikoista kiistelemiseen. Keskenään riiteleviin kuppikuntiin jakautuminen on satavarma tapa hävitä heti kättelyssä. Tarkempaa linjanvetoa ehditään kyllä käydä sitten, kun olemme saavuttaneet Suomessa valta-aseman, mutta vielä maassamme ei vallitse nationalistinen hegemonia. Olen itse valmis seisomaan samassa rintamassa kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat hillitä Suomeen kohdistuvaa haittamaahanmuuttoa ja suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin alasajoa, vaikkemme kaikista seikoista olisikaan yksimielisiä. Samaa toivon jokaiselta itseään kansallismielisenä pitävältä.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: