Mietteitä 1990-luvusta

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Yleisesti ottaen pidän ”sukupolvikokemuksista” puhumista laumasieluisen ihmisen tunnusmerkkinä. On kuitenkin totta, että yksilön maailmankuvaa määrittää pitkälti se, mitä maailmassa tapahtui hänen ollessaan 15-25-vuotias. Itselläni merkittävä osa tuosta ikävaiheesta sattui osumaan 1990-lukuun.

Moni ikäiseni ja vanhempikin on alkanut viime aikoina suhtautua nostalgisesti tuohon vuosikymmeneen. Se on alkanut tuntua aikakaudelta, jolloin oli helpompi hengittää. Poliittisen korrektiuden kulttuuri oli vasta idullaan, kansainvälisyydellä ei vielä tarkoitettu porttien avaamista koko kolmannelle maailmalle, intersektionaalisuudesta ja cancel-kulttuurista kukaan ei ollut kuullutkaan. Yksi musta tai homoseksuaalinen henkilöhahmo elokuvassa tai televisiosarjassa riitti diversiteetiksi. Kaikelle oli sallittua nauraa, turvallisen tilan vaatijaa olisi kehotettu hakeutumaan psykiatriseen hoitoon.

Ymmärrän nostalgian, koska 2020-luku on totisesti viheliäistä aikaa. Etenkin luovalle ihmiselle se on varsinainen keskitysleiri. Jos tietyt lähimenneisyyden diktatuurit jätetään pois laskuista, huonompaa aikaa taiteelliselle ja kirjalliselle ilmaisulle on tuskin ollut. Taiteen ja tieteen instituutiot ovat antautuneet aktivisteiksi itseään nimittävien sinitukkaisten mielenterveyskuntoutujien ideologiseen valvontaan. Kirjallisuudessa vain oman navan kuvaaminen hyväksytään, muu olisi rasismia, kulttuurista omimista, kolonialismia. Vielä 20 vuotta sitten kukaan ei olisi pitänyt tällaista dystopiaa uskottavana.

Mutta 20-30 vuoden takaiset muistikuvani ovat ehkä liian selkeät, koska en osaa kaivata takaisin noihin aikoihin. Nykyhetken vihattavuus ei ole sallinut minun autuaasti unohtaa, että vihasin myös 90-lukua. Suurimmaksi osaksi vuosikymmen oli ankea joutomaa. Ennen kaikkea se oli sitä kulttuurisesti.

Valtavirtaista nuorisokulttuuria 90-luvun Suomessa edusti televisio-ohjelma Jyrki, jonka esiin marssittamat idolit olivat toinen toistaan tyhjänpäiväisempiä laimeine murheineen ja vielä laimeampine iloineen. Ajan suosituimpiin yhtyeisiin kuului Ultra Bra, joka jälkilämmitteli 70-luvun taistolaisen laululiikkeen musiikkia riisuttuna poliittisesta palosta ja muustakin särmikkyydestä. Ultra Bran kappaleiden sanoitukset kertoivat urbaaneista nuorista aikuisista, joilla oli aina varaa interrail-matkoihin, tanssitunteihin ja ihmissuhdekiemuroiden märehtimiseen. Niissä seksi oli aina hyvää eikä oman sielun tutkiskelu herättänyt kauhua vaan näennäisen itseironista melankoliaa.

Merkillepantavaa on, että 90-luvun vaihtoehtoisemmilla populaarimusiikin suuntauksilla, siis grungella, black metallilla ja gangstarapilla, oli tarjottavanaan vain ahdistusta, äärimmäistä transgressiota, rahan ja väkivallan ihannointia. Vuosikymmenen kulttuurinen julkisivu oli niin läpitunkemattoman itsetyytyväinen ja ilmanraikastimen tuoksuinen, että siihen ei voitu vastata kuin täydellisellä käänteiskuvalla. Vaihtoehtoa haettiin murhista ja itsemurhista, kirkkojen tuhopoltoista ja rikollisuudesta.

Korkeakulttuuri oli, jos mahdollista, vieläkin vieraannuttavampaa. Siinä missä populaarikulttuuri keskittyi kouluttamaan nuorista impotentteja kivijalkakahviloissa istuskelijoita, kirjailijat, taiteilijat ja intellektuellit edustivat koulutusprosessin lopputuotetta. Helsingin Sanomien kulttuurisivuja hallitsi Nuoren Voiman Liiton tuotantolinjalta valmistunut kaveriporukka, jonka jäsenistä kaikkien kirjallisuuspalkintojen ja pitkien apurahojen jälkeen kehittyi keski-ikäisiä nuoria lupauksia. Helsingin ydinkeskusta tärveltiin Kiasmalla, jotta lopullisesti läpi lyönyt installaatio- ja videotaide ihailijoineen saataisiin varastoitua jonnekin.

Koko tämän NPC-hahmojen kavalkadin yllä leijui vuosikymmenen keskeinen maailmankatsomuksellinen periaate: historian loppu, suurten kertomusten loppu. Se tarkoitti, että kaikki merkittävät kysymykset oli joko ratkaistu tai ne olivat muuttuneet merkityksettömiksi perspektiivien moninaisuudessa. Kylmä sota oli päättynyt, Neuvostoliitto kaatunut, ydinsodan uhka väistynyt, itäblokin maissa valta oli vaihtunut melkein verettömästi. Jokunen Saddam Husseinin kaltainen kolmannen maailman diktaattori häiritsi vielä liberaalin demokratian ja markkinatalouden voittokulkua, mutta heistä päästäisiin pian eroon. Utopia oli saavutettu, ja loputon nykyhetki tarjosi Ikean huonekaluja, Gay Pride -kulkueita, vihreää kuluttamista ja Image-lehden lukemista.

Tästä todellisuudesta puuttui taistelu, ja siksi 90-luvun kulttuuri oli niin pakonomaisen keskittynyttä itseen ja yksilöön. Oli keksittävä eksistentiaalinen kriisi, sisäinen konflikti, koska ulkomaailma oli niin painajaismaisen sopusointuinen tai ainakin näytti siltä. Vuosikymmenen merkittävin elokuva, David Fincherin Fight Club, tiivisti koko 90-luvun ristiriidan tuomalla siihen brutaalin fyysisen ulottuvuuden: joukko hyvin koulutettuja ja palkattuja, helppoa elämää viettäviä keskiluokkaisia miehiä perustaa kerhon, jossa he hakkaavat toisiaan paljain nyrkein.

Yhdysvaltalainen Travis LeBlanc kirjoitti äskettäin Counter-Currentsissa oman tilityksensä 1990-luvusta, ja toteaa sen lopussa:

Kun vanhojen sankareittemme patsaita revitään alas ja kaupungit palavat, 1990-luku saattaa näyttää utopialta. Ja tietyllä tavalla se onkin. Mutta minä olin siellä. Ihmiset unohtavat, kuinka täydellisen musertavaa elämä utopiassa voi olla. En ikinä haluaisi sinne takaisin. Antakaa minulle taistelu. Helvetti, otan vaikka menetetyn taistelun. Menetettykin taistelu on parempi kuin ei taistelua lainkaan.

Suurimman osan elämästäni olen miettinyt, kuinka typeriä Aatami ja Eeva olivat. He elivät paratiisissa ja heittivät sen kaiken menemään. Heillä oli vain yksi sääntö: älkää etsikö tietoa. Niin kauan kuin ette etsi tietoa, voitte elää paratiisissa ikuisesti. Mutta ajan mittaan aloin ymmärtää heidän päätöstään yhä paremmin. Niin paskaa kuin nykyhetki onkin, minusta tietoisena eläminen vuoden 2020 painajaismaisemassa on paljon tyydyttävämpi kokemus kuin utooppisen vuoden 1995 autuas tietämättömyys.

LeBlancin kokemus 90-luvusta ei aivan vertaudu omaani, sillä Yhdysvallat ei vuosikymmenen alussa kokenut samanlaista talouslamaa kuin Suomi. Vuodet 1990-93 olivat täällä kaikkea muuta kuin utooppiset. Idänkaupan romahdus ja korkotason nousu tempaisivat Suomen pankkikriisiin ja massatyöttömyyteen, joka jatkui vielä pitkään varsinaisen lamavaiheen jälkeen. Kaupunkien leipäjonot ja ylijäämäihmisten kansoittamat keskiolutbaarit muistaa jokainen tuolloin elänyt. Voisi kuvitella, että ankean taloustilanteen keskellä suomalaiset olisivat löytäneet sisunsa ja että selviytymistaistelusta olisi tullut uusi kansallinen kertomus.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Suomi laahusti laman läpi apaattisena, kunnes Nokia nosti talouden pahimmasta aallonpohjasta. Minkäänlaista merkittävää kapinointia ei ilmennyt. Yleisönosastot täyttyivät sapekkaista työttömyysraporteista, mutta ainuttakaan väkivaltaista mellakkaa tai pitkäaikaistyöttömien terroristisolua ei syntynyt. Pohjalle pudonneet vain passivoituivat masennuslääkkeiden ja halvan keskioluen avittamina. Aivan kuin kaikki olisivat yhdessä hiljaa hyväksyneet tilanteen uudeksi normaaliksi.

Jos minulla on jokin ”sukupolvikokemus” niin se on seuraavanlainen. Lapsuudessani 1980-luvulla oli itsestäänselvää, että kaikki kävivät töissä ja että jokaisessa pikkukylässäkin oli postitoimisto ja kauppa kävelymatkan päässä sekä terveyskeskus, koulu ja poliisiasema lyhyen ajomatkan päässä. Seuraavalla vuosikymmenellä kerrottiin äkkiä, että tällaiseen ei enää ole varaa eikä tulekaan enää olemaan. Tämä massiivisen mittaluokan petos ei aiheuttanut ajoittaista napinaa kummempia reaktioita. Nykyäänkin noin seitsemän prosentin (virallinen) työttömyys on hiljaisesti hyväksytty tosiasia, kuten myös se, että työssäkäyvät horjuvat ylisuuren työtaakkansa alla. 90-luku oli ennen kaikkea se vuosikymmen, jolloin harjoitettu politiikka alettiin esittää vaihtoehdottomana. Poliittisista päätöksistä tuli mukautumista luonnonlakeihin.

Vaihtoehtoja oli 90-luvulla tosiaan vaikea löytää. Merkittävä syy EU-kansanäänestyksen tulokselle oli se, että jäsenyyden vastustajissa oli niin paljon vanhoja kommunisteja, kömpelöitä populisteja ja silkkoja sekopäitä. Niin sekalaisella ja epäuskottavalla oppositiolla ei ollut mitään mahdollisuuksia kansainvälisyyshuuman vankkureiksi valjastettua mediakoneistoa vastaan. Kun vastustajat vetosivat Jumalaan ja jatkosotaan, kannattajien oli helppo ajaa läpi ajatus unionin jäsenyydestä ”sivistyksen ja demokratian” takeena. Eikä suuri yleisö mitenkään voinut aavistaa, että jäsenyyden myötä tulisivat myöhemmin tarjolle liittovaltiomalli, taakanjako ja vihapuhelait.

90-luku oli siirtymävaihe vanhan yhtenäiskulttuurin ja nykyisen sirpaleisuuden välillä. Yhtenäiskulttuurin vahvin jäänne oli yksi ainoa, Helsingin Sanomien ja perinteisten puolueiden tarjoama tapa tulkita todellisuutta. Nykyään samanlaista totuuden monopolia ei enää ole, vaikka monikulttuurisuuden kaltaisia asioita yritetään edelleen myydä välttämättömyyksinä. Mutta 90-luvulla, jota leimasi ideologisten vastakkainasettelujen katoaminen, puuttuivat tyystin keinot asettua vallitsevia kehityslinjoja vastaan. Vuosikymmenen poikkeuksellisen sieluton kulttuurielämä oli pitkälti sopeutumista tähän musertavaan avuttomuuteen. Niiden, joita se ei tyydyttänyt, oli pakko sietää alituista levottomuutta ja etsiä mitä tahansa pakoreittejä. Itsekin kävin teini-ikäisenä läpi vasemmistoradikalismin vaiheen ja osallistuin muun muassa Kuokkavierasjuhlina tunnettuun protestitapahtumaan Presidentinlinnan edustalla itsenäisyyspäivänä. Lapsellisuudestaan huolimatta tuollainen ideologia tuotti ainakin tunteen vastaan panemisesta, alistumattomuudesta vallalle ja voimalle. Taistelu piti keksiä, jos sellaista ei ollut.

Nyt ajat ovat toiset. Historian lopusta ei puhuta enää, eikä taisteluista ole pulaa. Siinä missä 90-luvun valtavirtainen kulttuuri vältteli päivänpolttavia poliittisia aiheita, tämänhetkisiin ideologisiin sotiin rekrytoidaan laulajat, näyttelijät, urheilijat ja jopa piirroshahmot. Vähä-älyisimmillä poliittisilla latteuksilla kerätään irtopisteitä ja osoitetaan kuulumista viiteryhmään. Euforinen joukkolamaantuminen on vaihtunut itkuiseksi joukkopsykoosiksi. Verratessa länsimaista nykyhetkeä 90-lukuun mieleeni tulee avohoitopotilas, jonka psyykenlääkitys on lakannut äkkiä vaikuttamasta.

Nuorena etsin taistelua, ja löysin lopulta totaalisen sodan. Vaakalaudalla on Eurooppa, viime kädessä koko maailma, eivätkä uutiset rintamalta ole hyviä. Mutta kävi miten kävi, 90-luvulle en kaipaa takaisin. Se oli pitkä valhe, ja mikä pahinta, ikävystyttävä sellainen. Nyt kun yököttävä totuus on kaadettu eteemme, on elettävä sen kanssa.

Siunauksellista totuuden näkemisessä on se, että asiat alkavat jälleen merkitä jotakin. On jälleen jotakin mitä puolustaa: eurooppalaiset kansat, valtiolliset rajat, suvereniteetti, sanan- ja ilmaisunvapaus, oikeus elää niin kuin tahtoo kaltaistensa joukossa. Tällaiset asiat eivät kuulosta abstraktioilta, kun joutuu päivittäin todistamaan hyökkäyksiä niitä vastaan. 90-luku rakentui kuvitelmalle, että perusasioista ei tarvitse taistella, että niitä ei tarvitse edes huomioida. Niin kammottava kuin 2020-luku saattaakin olla, ainakin se on kohdattava silmät auki.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.