Vangittu mieli 2.0

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Viime viikolla Harper’s Magazine julkaisi 150 kirjailijan ja julkisen intellektuellin allekirjoittaman avoimen kirjeen, jossa väitettiin avoimen yhteiskunnan olevan vaarassa. Kirje tuomitsi niin sanotun cancel-kulttuurin, julkisen häpäisemisen ja tasa-arvon nimissä rakennetun suvaitsemattomuuden. Allekirjoittajien mukaan vapaa mielipiteenvaihto on vapaan yhteiskunnan elämänlanka ja kirjailijat tarvitsevat mahdollisuutta kokeiluihin, riskinottoon ja virheisiinkin.

Kirjeen aiheena olevasta ilmiöstä ovat monet vähemmän valtavirtaiset hahmot varoitelleet jo kymmenkunta vuotta. Silloin kun heidän varoituksensa on vaivauduttu huomioimaan, ne on kuitattu harhaisina tai liioiteltuina. Kun sisällöltään samansuuntainen, minunkin allekirjoittamani kirje julkistettiin Suomessa toukokuussa 2019, kaikki suuret tiedotusvälineet vaikenivat siitä. Harper’sin kirjeen allekirjoittajat ovat kuitenkin kansainvälisesti niin näkyviä ja oikeissa piireissä arvostettuja mielipidevaikuttajia, ettei vastaava taktiikka ollut mahdollinen, ja siitä ovat uutisoineet maailman sanomalehdet Helsingin Sanomia myöten.

Kirjeeseen voi toki suhtautua myös kyynisesti. Lähestulkoon kaikki allekirjoittajat ovat vasemmistolaisia tai liberaaleja, jotka eivät ole sanoneet sanaakaan mielipidevainon kohdistuessa vastapuolen edustajiin. He ovat avanneet suunsa vasta kun heidänkin varpailleen on astuttu. Paras esimerkki lienee J. K. Rowling, johon oikeamielisissä piireissä kohdistuva ihailu oli varauksetonta kunnes hän erehtyi sanomaan, että biologinen sukupuoli on olemassa. Kirje sisältää myös pakolliset liturgiset kumarrukset oman viiteryhmän suuntaan. Heti avauskappaleessa puhutaan ”voimakkaista mielenilmauksista rodullisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta”, ”epäliberaaleista voimista”, Trumpista ja ”uhkasta demokratialle”. Harvat mukana olevat oikeistolaiset ovat Anne Applebaumin ja David Frumin kaltaisia neokonservatiiveja, jotka ovat tehneet selväksi jyrkän kielteisyytensä nationalismia kohtaan.

Harper’sin kirje on siis yhtä lailla läntisen sananvapauden alennustilan ilmentymä kuin protesti sitä vastaan. Se osoittaa, että sananvapauden kaltaisesta perusoikeudesta puhuakseen pitää pohjustaa sanomaansa tuomitsemalla ”populismi”, jos mielii tulla kuulluksi tai otetuksi vakavasti. Kuvaavaa on myös se raivo, jonka näinkin maltillinen kirje aktivistipiireissä herätti. Sen seurauksena yksi allekirjoittajista, kirjailija Jennifer Finney Bolan, perui allekirjoituksensa ja pyysi julkisesti anteeksi osallistumistaan. Bolan kirjoitti Twitterissä luulleensa virheellisesti kirjettä hyvää tarkoittavaksi protestiksi internetissä tapahtuvaa nöyryyttämistä vastaan. Hän siis halusi vastustaa internetissä tapahtuvaa nöyryyttämistä, muttei lopulta vastustanutkaan, koska olisi joutunut internetissä tapahtuvan nöyryyttämisen kohteeksi.

Joka tapauksessa pidän kirjettä myönteisenä, vaikkakin hauraana signaalina. Se osoittaa monien täysin valtavirtaisten hahmojen olevan havahtumassa siihen, ettei kukaan enää ole turvassa eristämiseltä, painostukselta, julkiselta häpäisemiseltä ja yhdenmukaisuuden vaatimuksilta. Intersektionaalisuuden kultti ja siihen liittyvä nokkimisjärjestys muodostavat yhä monimutkaisemman ja vaikeammin hahmotettavan sääntöjen ja kategorioiden seitin. Jos siihen tarttunut käyttää väärää ilmausta tai suorittaa jonkin rituaalin väärin, ei auta vaikka hän olisi puhdasoppisin kaikista. On taivuttava ankaraan itseruoskintaan tai tultava syödyksi elävältä. Tämän tajuaminen on ensimmäinen merkittävä särö siinä läntisiä älymystö- ja kulttuuripiirejä hallitsevassa konsensuksessa, joka tähän saakka on tuntunut lähes rikkumattomalta.

Älymystön alistuminen tähän konsensukseen voi ulkopuolisesta tuntua käsittämättömältä. Miksi kriittisen ja huonosti sopeutuvan maineessa olevat ihmiset ovat kuin sulaa vahaa aggressiivisten, meluavien aktivistijoukkojen edessä? Asian ymmärtämiseen tarjoaa aineksia eräs toisena aikana kirjoitettu ja toisenlaisia oloja kuvaava kirja.

Vangittu mieli on Puolasta länteen vuonna 1951 loikanneen Czeslaw Miloszin esseemuotoinen kirja. Se ilmestyi alkujaan englanninkielisenä käännöksenä vuonna 1953, ja suomeksi se julkaistiin vasta vuonna 1983. Milosz oli toista maailmansotaa edeltävinä ja sen jälkeisinä vuosina tekemisissä kommunististen piirien kanssa, ja kommunistisessa Puolassa hän sai merkittäviä diplomaatinvirkoja vaikkei koskaan liittynytkään puolueeseen. Loikkaamisensa jälkeen hän kuvasi Vangitussa mielessä kansandemokratioissa elävien taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa, asenteita ja mielenmaisemaa. Hän halusi selvittää länsimaiselle yleisölle, miten itäeurooppalainen intellektuelli perustelee itselleen usein vastentahtoisen alistumisensa ideologiseen pakkopaitaan ja millaisia älyllisiä kuperkeikkoja hän joutuu selviytyäkseen tekemään.

Miloszin mielestä itäblokin henkistä ilmapiiriä ei voinut ymmärtää huomioimatta sitä vaikutusta, joka toisella maailmansodalla ja miehityksellä oli Keski- ja Itä-Euroopan maiden asukkaisiin ollut. Varsinkin puolalaisille sota oli osoittanut, kuinka täydellisesti ja nopeasti laki, järjestys ja koko totunnainen elämänpiiri voivat kadota. Idän asukkaan näkökulmasta lännen asukas, joka ei joutunut käymään läheskään yhtä kovaa koulua, näytti toivottoman naiivilta:

Idän ihminen ei osaa suhtautua vakavasti länsimaalaisiin, etenkään amerikkalaisiin, juuri siksi etteivät nämä ole kokeneet sellaista mikä opettaa ihmisen tajuamaan mielipiteidensä ja ajatustottumustensa suhteellisuuden. Länsimaalaisten mielikuvituksen puute on hänestä todella kauhistuttava. Koska he ovat syntyneet ja kasvaneet tietyssä yhteiskunta- ja arvojärjestelmässä, he uskovat että toisenlainen järjestelmä on ”luonnoton” eikä voi ihmisluonnon vastaisena pysyä pystyssä. Ja silti hekin saattavat jonain päivänä joutua kokemaan, mitä merkitsee tuli, nälkä ja miekka. On lisäksi erittäin todennäköistä että näin tulee käymään, sillä on vaikea uskoa että maapallon toisen puolen kärsiessä suurista onnettomuuksista toinen voisi jatkaa 1800-luvun elämäntyyliä ja kuulla kaukana olevien lähimmäistensä kärsimyksistä vain elokuvien ja sanomalehtien välityksellä. Esimerkit osoittavat ettei näin ole. Varsovan tai Budapestin asukas katseli hänkin aikoinaan elokuvissa Espanjan pommituksia ja Shanghain paloa. Pian sen jälkeen he saivat omakohtaisesti kokea, miltä ne ja monet muut operaatiot näyttivät käytännössä. Hän luki synkkiä juttuja NKVD:stä, kunnes eräänä päivänä joutui itse tekemisiin sen kanssa.

Kahden totalitaarisen hallinnon, nälän, pelon ja vainon kokeneista tuntui aivan mahdolliselta, että kommunismi jäisi pysyväksi asiaintilaksi ja leviäisi länsimaihinkin. Vaikka kirjailijat ja yliopistoihmiset eivät kyenneet täydellä sydämellä hyväksymään henkisen liikkumavaransa supistumista, he katsoivat paremmaksi sopeutua. Lisäksi dialektinen materialismi tuntui heidän kokemustensa valossa ymmärrettävältä: se ennusti kapitalistisen järjestelmän kriisiytymistä ja väkivaltaista romahdusta, jonka he olivat jo nähneet.

Mutta pelkkä pragmaattinen sopeutuminen ei ole kovin älyllistä, ja älyllisesti suuntautunut ihminen etsii pohjimmiltaan passiviselle tottelevaisuudelle mutkikkaita perusteita. Vasemmistolaisesti suuntautunut idän intellektuelli saattoi järkeillä, että karkea stalinistinen kommunismi jalostuisi ajan mittaan, ja että siihen saakka oli vain kestettävä. Edustihan se joka tapauksessa uskoa tulevaisuuteen ja oli selviytynyt voittajaksi aatteiden verisestä yhteenotosta. ”Edistyksellinen” katolilainen saattoi päätellä, että stalinismi oli välttämätön kiirastuli, joka puhdistaisi latistuneen ja vanhentuneita yhteiskuntamalleja pönkittävän kristinuskon.

Yleisempää oli Miloszin mukaan kuitenkin ”ketman”, vaivihkainen järjestelmän huiputtaminen. Sellaista esiintyi lukuisissa eri muodoissa. Kirjailija kirjoitti lastenkirjoja, koska niitä eivät sitoneet yhtä tiukat ideologiset vaatimukset kuin muuta kirjallisuutta. Kirjallisuudentutkija keskittyi tutkimaan klassikoita, jottei tarvinnut haaskata energiaa sosialistisen realismin pöhöttämään aikalaiskirjallisuuteen. Luonnontieteilijä siteerasi kongresseissa asiaankuuluvasti Marxia ja Leniniä, mutta noudatti laboratoriossaan tarkasti tieteellisiä menetelmiä.

Joskus tasapainoilu sisäisen näkemyksen ja järjestelmän vaatimusten välillä synnytti niin jakomielisen tilan, ettei yksilö kestänyt sitä. Milosz laatii henkilökuvat neljästä järjestelmän palvelukseen asettuneesta kirjailijasta. Traagisin heistä on Tadeusz Borowski, entinen vastarintamies ja keskitysleirivanki, jonka novellikokoelma Kotimme Auschwitz (suom. 2005) on maailmankirjallisuuden paras saksalaisten leirejä käsittelevä teos. Miloszin mukaan Borowskin (jota hän kutsuu salanimellä ”Beta”) kirjailijanlaatua leimasivat kiihkeä toiminnanhalu sekä raivokas pettymys ja viha koko ympäröivää todellisuutta kohtaan. Ne hän elämänsä loppuvaiheessa valjasti kokonaan kommunistisen ideologian palvelukseen ja alkoi kirjoittaa fanaattisia artikkeleita puoluelehtiin. Borowski pyrki tuotannossaan riisumaan todellisuuden paljaaksi ja päätyi lopulta pisteeseen ”jossa älyllä ei ole enää mitään sanottavaa – sana muuttuu sotahuudoksi ja on enää teon epätäydellinen korvike, jota kuvaisi osuvammin kiinnipuristettu nyrkki.” Propagandistina hän siirtyi todellisten tapahtumien piiristä poliittisten käsitteiden keskelle ja kadotti brutaalin rehellisyyden, lahjakkuutensa varsinaisen ytimen. Heinäkuussa 1951 Borowski teki itsemurhan 28-vuotiaana.

En tietenkään väitä, että Suomessa tai muuallakaan länsimaissa elettäisiin nyt 1940-50-lukujen Itä-Eurooppaa vastaavissa oloissa. Mutta kuvatessaan kansandemokratioiden kirjailijoiden mentaliteettia Milosz tuli sanoneeksi jotakin universaalia älymystön viihtymisestä ideologisissa pakkopaidoissa. Hänen tärkein oivalluksensa on, että älyllisistä ja muista kyvyistään huolimatta tyypillinen intellektuelli ei ole erityisen rohkea tai itsenäinen. Ihmisten suuren enemmistön tavoin hän haluaa sopeutua vallitsevaan ilmapiiriin ja on huolissaan ennen kaikkea elannostaan ja mukavuuksistaan. Reaalisosialismissa intellektuellia uhkasi vapauden tai hengen menetys, mutta pelko sosiaalisen hyväksynnän, näkyvyyden tai toimeentulon menettämisestä pakottaa hänet ruotuun yhtä lailla. Kommunistisessa itäblokissa järjestelmä tuki avokätisesti mukautuvaa intellektuellia, nykyisessä lännessä intellektuelli mukautuu etteivät jo ennestään kapeat rahavirrat ehtyisi.

Cancel-kulttuurin ja intersektionaalisuuden aikakaudella taiteilijat ja muut älymystön edustajat jakautuvat hyvin karkeasti ottaen neljään ryhmään, joita olen tarkastellut läheltä kirjallisuuden maailmassa. Kirjailijat ovat sikäli edustava ammattikunta, että heiltä on edelleen tapana kysyä mielipidettä moniin yhteiskunnallisiin asioihin. Heihin myös kuuluu niin kauno- kuin tietokirjallisuuden tekijöitä, ja heidän piiristään löytää perehtyneisyyttä moniin elämänalueisiin. Kirjojen kirjoittaja on siis yleisintellektuelliksi mielletty hahmo. Hahmottelemani ryhmät eivät ole tarkkarajaisia, moni kirjailija varmastikin tunnistaa itsestään useamman ryhmän ominaisuuksia.

Kaksi ensimmäistä ryhmää mainitsen vain lyhyesti. Ensimmäinen koostuu tosiuskovaisista, joille sopeutuminen ei tuota suurempia ongelmia. Kirjoittaminen on heille aktivismin jatke, ja he tarkastavat jokaisen lauseensa queer-teorian tai jälkikolonialistisen tutkimuksen oppikirja kädessään. Heistä on aivan oikein, että taantumuksellisen leimaa kantavilta viedään ”alustat”. Omasta mielestään he eivät suinkaan rajoita ilmaisunvapautta, he vain varmistavat että jokaisesta sitä käyttävästä tulee yhteiskunnan paariaa.

Toiseen, melko harvalukuiseen, joukkoon kuuluvat ovat valinneet vihan ja vastarinnan. He ovat luonnostaan levottomia ja konfliktihakuisia, ja päätyisivät luultavasti aiheuttamaan pahennusta tasapainoisemmissakin oloissa. He astuvat tai ajautuvat ammattikuntansa reunamille ja käyttävät ylenkatsetta kilpenään. Heitä on vaikea vahingoittaa, koska he ovat kollegoitaan vähemmän kiinnostuneita rahasta, mukavuudesta ja hyväksynnästä.

Kokonaistilanteen kannalta merkityksellisempiä ovat kaksi jälkimmäistä ryhmää, joita kutsun vastentahtoisiksi mukautujiksi ja vastentahtoisiksi vaikenijoiksi. He viime kädessä ratkaisevat, mihin suuntaan ilmapiiri kehittyy. He ovat niitä, jotka yksityisissä keskusteluissa esittävät kitkeriä huomioita aikalaishulluudesta, mutta siivoavat ne kirjoituksistaan ja muista julkisista ulostuloistaan.

Vastentahtoinen mukautuja hyväksyy ”edistyksellisen” maailmankuvan, muttei kaikkea mitä sen nimissä harjoitetaan. Periaatteessa hän haluaa, että kaikki voisivat ilmaista näkemyksensä vailla leimaantumisen ja hyljeksinnän pelkoa. Hän paheksuu ihmisten savustamista pois työpaikoiltaan ja kohtelee henkilökohtaisissa suhteissaan erimielisiä asiallisesti. Hän saattaa epähuomiossa tai äkillisen sisuuntumisen seurauksena sanoa vastalauseensa jollekin oman mielipidesektorinsa mielettömyydelle, mutta perääntyy heti saadessaan lokaa päälleen. Vastentahtoinen mukautuja pelkää apurahojensa ja työtilaisuuksiensa puolesta, mutta useimmiten häntä huolettaa hänen maineensa hyvänä tyyppinä. Hän on kotonaan kulttuurielämän yleisvasemmistolaisessa lämmössä eikä halua heittäytyä hankalaksi. Luontainen sosiaalisuus estää häntä ilmaisemasta kritiikkiään liian suoraan ja viemästä sitä sallitun rajan yli.

Jos vastentahtoinen mukautuja on älyllisemmin suuntautunut, hän joutuu epämiellyttävän ristiriidan eteen. Hän havaitsee vasemmistoaktivistien toiminnassa lahkolaishenkeä ja pahantahtoisuutta, mutta uskoo heidän olevan perimmältään oikealla asialla. Hän pitää virallisen totuuden mukaisesti populismia ja nationalismia varsinaisena uhkana vapaalle yhteiskunnalle, vasemmiston totalitaariset piirteet taas ovat pelkkiä valitettavia särmiä joiden hän toivoo hioutuvan pois tasa-arvokehityksen edetessä. Puheet rodullistamisesta, sukupuolten moninaisuudesta, fasismista ja mikroaggressioista tuntuvat älyllisesti köykäisiltä, mutta vastentahtoinen mukautuja toistelee niitä, vaikkakin innottomasti, koska ne kuitenkin sivuavat todellisia ja tärkeitä asioita.

Kaikkia häiritseviä asioita vastentahtoinen mukautuja ei saa selitettyä pois, mutta syvempään kritiikkiin ryhtymisen tiellä on luja este. Nykyvasemmisto nojaa tukevaan teoreettiseen perustaan, ja vaikka sen ideat ovat lähinnä vulgaareja versioita tiettyjen 1900-luvun jälkipuoliskon teoreetikkojen ajatuksista, niillä on historiallista arvovaltaa. Nykyvasemmisto voi vedota arvovaltaisiin akateemisiin auktoriteetteihin, ja monet sen opinkappaleista kuten tasa-arvon pyhyys ovat niin kiinteä osa modernin maailmankatsomuksen kivijalkaa, että harvempi rohkenee kyseenalaistaa niitä. Arvostelijan käytännön havaintoja vastaan asetetaan valtion ja säätiöiden rahoittama tutkija-armeija sekä mutkikas teoreettinen apparaatti, jota syvällisesti tuntemattoman on vaikea esittää vastaväitteitä. Tilannetta kuvaa Czeslaw Miloszin analyysi ”tieteellisen marxismin” psykologisesta vallasta:

Joku on sanonut 20. vuosisataa synteettisten tuotteiden – synteettisen kumin, synteettisen bensiinin – vuosisadaksi. Samaten on luotu keinotekoinen dialektiikka joka vain näennäisesti muistuttaa Hegelin filosofiaa. Silti Metodi on tehokas kun kyse on taistelusta vihollisia vastaan. Sen vaikutukselle alttiiksi saatettu ihminen heittelehtii avuttomana kykenemättä puolustautumaan matemaattisia symboleita vastaan. […] On olemassa hyönteislaji joka pistää toisten hyönteisten toukkia ruiskuttaen niihin myrkkyä. Myrkyllä käsitelty toukka pysyy hengissä joskin halvaantuneena. Sitten myrkyttäjähyönteinen munii siihen munansa ja toukan ruumis toimii elävänä ruokavarastona uusille sukupolville. Samaan tapaan ihmismieliin ruiskutetaan kansandemokratioissa puudutusainetta – dialektista materialismia. Puudutettuun mieleen lasketaan sitten stalinismin munat. Koska olet jo marxisti – sanotaan potilaalle – sinun täytyy olla stalinisti, sillä marxismi on stalinismia.

Viimeisen lauseen logiikka toistuu nykyään täsmälleen samanlaisena: jos kannatat tasa-arvoa, sinun on oltava feministi, koska feminismi on tasa-arvoa, ja jos olet feministi, sinun on kannatettava intersektionaalisuutta, koska intersektionaalisuus on uusin saavutus feminismin kehityksessä… Miten puolustautua tällaista järkeilyä vastaan kyseenalaistamatta monia yleisesti loukkaamattomina pidettyjä periaatteita?

Vastentahtoista vaikenijaa eivät edellä kuvatut ristiriidat vaivaa. Hän pitää ajan henkeä ja sitä ilmentäviä oppeja lähtökohtaisesti vastenmielisinä ja tuntee välillä suurta kiusausta puhua suunsa puhtaaksi. Välitön este on hänelläkin aineellinen: hän haluaa säilyttää työpaikkansa, julkaisukanavansa, ammatilliset kontaktinsa… Psykologisena esteenä toimii työrauha, jota hän varjelee mustasukkaisesti. Vastentahtoinen vaikenija ei ole taistelusta nauttiva synnynnäinen kapinallinen, vaan keskittynyt kirjallinen työ omassa kammiossa on hänelle korkeinta elämää. Julkisiin kiistoihin osallistuminen syö kallisarvoista energiaa ja ruokkii kuluttavia negatiivisia tunteita. Lisäksi häntä inhottaa ajatus millekään puolelle asettumisesta aikana, jolloin sosiaalisen median lyhyt reaktioaika saa kaikki vaikuttamaan vajaamielisiltä.

Usein vastentahtoinen vaikenija yrittää rajoittua tuotannossaan esteettisiin tai historiallisiin aiheisiin. Hän kirjoittaa fantasiaromaaneja, pikkutarkkoja novelleja arkielämästä, esseitä 1800-luvun myöhäisromantikoista, mystillistä runoutta tai tietokirjoja antiikista. Tässä hän toimii kuin moni Miloszin kuvaama kommunistisen yhteiskunnan kirjailija. Jos hän esittää aikalaiskritiikkiä, se on sopivan ympäripyöreää tai ovelasti rivien väliin kätkettyä. Tämä ilmentää monelle vastentahtoiselle vaikenijalle luonteenomaista piirrettä, halua asettua aikansa yläpuolelle. Hän tuntee historian karusellin ja tietää, että jakobiiniterrori, taistolaisuus ja Neuvostoliittokin kestivät aikansa ja kuihtuivat sitten pois. Hän syventyy menneisyyteen tai mielikuvitukseensa ja odottaa parempia aikoja.

Vakaumuksessaan hulluuden ohimenevyydestä vastentahtoinen vaikenija on todennäköisesti oikeassa ja saa siitä varmasti lohtua. Mutta käytännön hyötyä siitä ei hänelle valitettavasti ole. Pian koittaa hänenkin vuoronsa joutua silmätikuksi. Helsingin Sanomien tiedostava kriitikko alkaa tivata, mikseivät hänen kirjansa riittävän selkeästi muistuta siitä, että maapallon keskilämpötila nousee arviolta 1,5 astetta vuosien 2030 ja 2052 välillä. Ennen pitkää hän kohtaa kustannustoimittajan, joka napisee hänen romaanikäsikirjoituksensa naiskuvan ongelmallisuudesta ja henkilögallerian valkoisuudesta. Politisoituminen tunkee hämärimpäänkin kolkkaan ja pakottaa syrjässä pysyttelijän alistumiseen tai vastalauseisiin.

Politisoituminen tavoittaa myös vastentahtoisen mukautujan, syistä joita käsittelin aiemmin. Jos tosiuskovaisetkin joutuvat toverituomioistuimen eteen, kuinka hän voisi välttyä siltä? Harhaoppisuuksien luettelon kasvaessa kukaan ei enää voi muistaa, mitkä kaikki vähemmistöryhmät on kirjoittaessa otettava huomioon ja millä tavoin. Ennemmin tai myöhemmin jokainen möläyttää jotakin epäkorrektia, ja voi sitä joka ei välittömästi ala soperrella anteeksipyyntöjä.

Aikalaishulluuden kiihtyminen ylikierroksille voikin aiheuttaa laajamittaisen vastareaktion. Ja se on terve reaktio, tuntuipa se omalle temperamentille miten vieraalta tahansa. Kun mikään sovittelevuus, nöyristely ja huomion välttely eivät enää riitä, ihminen voi saada itsekunnioituksensa takaisin ja sanoa päättäväisesti ei. Harper’sin kirjeessä joukko vastentahtoisiin mukautujiin aiemmin kuuluneita osoitti näkyvästi, tosin vielä puolinaisesti, että kärsivällisyydellä on rajansa. Toivottavasti sen herättämät vihamieliset reaktiot opettavat mahdollisimman monille jotakin. Ennen kaikkea sen, ettei huutosakkien kanssa voi tehdä kompromisseja.

–

Sitaatit Czeslaw Miloszin kirjasta ”Vangittu mieli” on suomentanut Riitta Koivisto.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.