SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ahdistus

TIMO HÄNNIKÄINEN

Ahdistus oli 1970-luvulle saakka yleisin diagnoosi kohonneesta stressitasosta kärsivälle länsimaiselle potilaalle. Sitten se uudelleenbrändättiin masennukseksi, koska aiempaa diagnoosia alettiin pitää epäluotettavana ja siihen määrättyjä lääkkeitä riippuvuutta aiheuttavina. Nyky-Suomessa masennus on kansantauti kaikissa ikäluokissa ja sitä pidetään alidiagnosoituna sairautena, vaikka antidepressantteja käyttää puolisen miljoonaa kansalaista. 2010-luvulla ahdistus on tehnyt paluun julkiseen kielenkäyttöön, pikemminkin poliittisena kuin psykiatrisena terminä.

Kuten muut länsimaat, Suomi on jakautunut kahteen toisilleen vihamieliseen mutta yhtä ahdistuneeseen leiriin. Yhtä ryhmää ahdistaa ilmastonmuutos, toista massamaahanmuuton muodossa ilmenevä kansainvaellus. Molemmissa leireissä on tapana pitää toisen leirin ahdistusta järjettömänä ja vääntää siitä vitsiä. Tähän sisältyy annos vahingoniloa: meitä ahdistaa, mutta onneksi myös niitä. Ja tietenkin oma ahdistus on oikeutetumpaa, ymmärrettävämpää ja muutenkin parempaa.

Ilmastoahdistus on nykyään puolivirallinen diagnoosi. Vaikka psykiatrit eivät tietääkseni ilmastoahdistuksesta puhu, sitä tutkitaan yliopistoissa, sen kestämiseen annetaan vinkkejä lehdissä, Aalto-yliopistossa on sitä käsittelevä opiskelijoiden keskusteluryhmä, ja sen hoitoon on erikoistunut ekoterapeuttien ammattikunta. Sitä pidetään samanlaisena kollektiivisena epätoivon aiheena kuin ydinsodan tai AIDSin pelkoa aiemmin.

Kansainvaellusahdistusta ei virallisesti juuri käsitellä, ja koko termi on itse keksimäni. Olen kehittänyt sen korvaamaan kirjavaa joukkoa ilmauksia, joita olen kuullut ihmisten käyttävän kuvatessaan elinympäristönsä muutosten ja tulevaisuudennäkymien herättämiä tunteita – eräs ulosanniltaan kainostelematon nuori nainen esimerkiksi puhui ”neekerivitutuksesta”.

Ilmastoahdistus ja kansainvaellusahdistus ovat oireiltaan toistensa kaltaisia. Joku ensin mainitusta kärsivä on kuvaillut, miten hän luonnossa kulkiessaan ”jättää toisinaan ikään kuin hyvästejä mielessään.” Täsmälleen sama tunne minulle tulee vaikkapa kulkiessani Ateneumissa suomalaisen maalaustaiteen huippujen keskellä. Mitäpä barbaarit, jotka tämän kaiken perivät, Simbergistä tai Vilho Lammesta ymmärtäisivät. Kun katselen ulos Itäkeskuksessa sijaitsevan baarin ikkunasta enkä puoleen tuntiin näe ohikulkijoiden joukossa ainuttakaan valkoista naamaa, toivon vain että eläkeikääni mennessä on perustettu jokin kantaväestön reservaatti, jossa voin kävellä öisellä kadulla pelkäämättä ryöstöä ja herätä aamulla herätyskellon soittoon enkä minareettiulinaan.

Ahdistuksen pohjalla on avuttomuuden, kyvyttömyyden tunne. Viralliset luvut ovat todellakin minua vastaan. Vuonna 2019 Suomeen muutti oleskeluluvalla 71 000 ulkomaalaista, siis suunnilleen Joensuun verran väkeä, eikä tahti ole hidastumassa. Helsingin väkiluvun odotetaan kasvavan vuoteen 2050 mennessä 300 000 asukkaalla, joista 90% on ulkomaalaisia. Lisäksi Helsingin vierasperäisen väestön hedelmällisyysluku on 3,1 lasta ja kantaväestön 1,14. Tilanne olisi ollut korjattavissa vielä 2000-luvun alussa, mutta silloin kaikki pitivät tällaisia ennusteita vainoharhaisena pelotteluna, paitsi Suomen Sisun kaltaisissa järjestöissä vaikuttava pieni toisinajattelijoiden joukko. Kaikilla kehityssuunnan kääntämistä yrittävillä on vastassaan divisioonittain ihmisoikeusjuristeja ja muita käärmeöljykauppiaita.

Tällaisessa tilanteessa tulee etsittyä toivon merkkejä sellaisistakin asioista, joihin ennen suhtautui välinpitämättömästi tai vihamielisesti. En ole koskaan ollut lapsirakas, mutta nykyään ilahdun aina kun nuoren äidin työntämistä lastenvaunuista pilkottavat pulleat valkoiset vauvankasvot. Erityisen hienoa on, kun joku ystävä ilmoittaa saavansa perheenlisäystä, vaikka sen myötä hänen sosiaalinen elämänsä perheen ja työn ulkopuolella todennäköisesti päättyy. En enää osaa tuomita edes lapsia tehtailevia ja mafiamaista keskustapuoluetta hengissä pitäviä lestadiolaisia – biodiversiteetin ylläpitäminen näillä lakeuksilla on nimittäin pian heidän harteillaan. Mutta kaikki nämä ovat vain yksittäisiä valonpilkahduksia kovin synkäksi käyneessä yleiskuvassa.

Sen helpompaa ei ole ilmastoahdistuneilla. He tuskin haluavat edes ajatella päästötavoitteiden realistisuutta Kiinassa, Intiassa tai väestöltään hallitsemattomasti paisuvassa Afrikassa. On aivan ymmärrettävää, että he tuudittautuvat uskoon maailman pelastamisesta vegaanisella tillilihalla ja kierrätettävillä juomapilleillä. Jotkut panevat toivonsa kehitysmaihin vietävään länsimaiseen eko-osaamiseen, mutta siihen pätee sama kuin melkein kaikkeen kehitysyhteistyöhön. Perspektiiviä antaa Ylelläkin näytetty tsekkiläisdokumentti ”Pimeää auringon alla”, jossa eurooppalaiset asiantuntijat asentavat sambialaiseen kyläkouluun ja sairaalaan aurinkopaneelit. Kun he neljän vuoden kuluttua palaavat tarkastamaan tilanteen, kaikki laitteistot on joko tahallisesti rikottu tai omittu kyläpäälliköiden henkilökohtaiseen käyttöön.

Ahdistunut alkaa ennen pitkää toivoa jotakin vapauttavaa onnettomuutta, silmät avaavaa katastrofia jonka jälkeen ongelmat on pakko ratkaista. Australian metsäpalot huojentavat ilmastoahdistunutta – olisiko tämä hiilitalouden Tshernobyl? Kun turvapaikanhakija tappaa suvaitsevaisen kantasuomalaisen tyttöystävänsä ja leikkaa tämän pään irti, kansainvaellusahdistunut miettii: nyt vapaan liikkuvuuden politiikka menettää viimein legitimiteettinsä. Mutta kaikki jatkuu kuten ennenkin. Kansa ei vyöry kaduille, vallanpitäjät eivät sano: olemme tehneet kaiken väärin, luovutamme paikkamme sille joka hoitaa asiat kuntoon. Jos valtiolaiva on kääntymässä, sen liikkeet ovat liian hitaita ja huomaamattomia helpottaakseen ahdistusta.

Osapuolten välinpitämättömyys toistensa ahdistuksenaiheita kohtaan on useimmiten harkittua. Kajahtaneimpia lukuunottamatta kaikki todennäköisesti tajuavat, että niin ilmaston lämpeneminen kuin kansainvaellus ovat todellisia ongelmia. Kyse on preferensseistä. Ilmastoahdistunut pitää Euroopan alkuperäisväestöjen kohtaloa pikkujuttuna verrattuna siihen, että koko inhimillisen sivilisaation tulevaisuus alkaa olla vaakalaudalla. Itse taas en juuri piittaa, tuleeko maailmanloppu vai ei, jos Euroopan tulevaisuus on monikulttuurinen sikolätti.

Erilaiset preferenssit eivät vielä estäisi yhteisiä ponnistuksia ongelmien ratkaisemiseksi. Todellinen umpikuja syntyy siitä, että osapuolet vihaavat toisiaan. Sellaisessa ilmapiirissä rationaalisimmaltakin argumentilta suljetaan korvat, jos se tulee väärästä suusta. On ihmisiä, jotka ostavat kaupunkimaasturin ja syövät mahdollisimman paljon sisäfilettä vain siksi, että ”se vituttaa hippejä”. Punavihreitä poliitikkoja ei juuri kiinnosta torjua ilmastonmuutosta ydinvoimalla tai Saharan metsittämisellä, koska tällaiset toimet eivät mitenkään heikentäisi valkoista miestä. Sen sijaan he ovat aina valmiita käyttämään mahdollisimman paljon voimavaroja valikoimattoman maahanmuuton lisäämiseen, siis sellaisen jonka pitkän aikavälin vaikutukset tekevät tyhjiksi myös ilmastotoimet.

Tästä päästään kolmanteen ahdistuksen lajiin, jolla ei ole toistaiseksi nimeä. Se kumpuaa tiedosta, että niin ilmasto-ongelma kuin kansainvaellusongelma ovat tuskin ratkaistavissa, ja vaikka olisivatkin, ratkaisun torpedoisi kuppikuntainen riitely. Se on kaikenkattavaa ahdistusta ihmisten typeryydestä, toivon narrimaisuudesta, vakaumusten joutavuudesta ja ponnistusten turhuudesta. Sen kanssa on paljon vaikeampi elää kuin edellä esittelemieni ahdistuksen lajien. Se on ajatonta ja paikatonta, luultavasti yhtä vanhaa kuin hetki, jolloin ihminen joutui ensimmäisen kerran miettimään muutakin kuin ravinnon, suojan ja lisääntymiskumppanin hankkimista.

Tällaisen ahdistuksen kanssa painiva tarvitsee historiallista perspektiiviä ja esikuvia. Kuilun partaalla on ennenkin eletty. On ollut kuolevia kulttuureita, ylivoimaista vihollista vastaan taistelevia armeijoita, orjuutettuja kansoja. Eräs ystäväni kertoi pitävänsä toteemieläiminään kahta antiikin oppinutta, Vettius Agorius Praetextatusta ja Aurelius Symmachusta, jotka vielä keskellä syvintä romahdusta ja keisarien siunaamaa kristillistä terroria puolustivat oikeudessa ja senaatissa roomalaisia hyveitä ja vanhaa uskontoa. Samalla he yrittivät pelastaa mitä pelastettavissa on muun muassa keräämällä yksityiskirjastoja.

Oma voimahahmonikin on antiikista, nimettömäksi jäänyt Pompeijin roomalainen vartiosotilas sellaisena kuin Oswald Spengler on hänet kuvannut:

On kestettävä kuten se roomalainen sotilas, jonka ruumis löydettiin erään Pompeijin portin edestä. Hän kuoli siihen, koska Vesuviuksen alettua purkautua hänet unohdettiin vapauttaa vahdista. Tässä on jotakin suurta; tämä sotilas oli oikea rotuihminen. Tällainen kunniallinen loppu on ainoa asia, jota ihmiseltä ei kukaan voi riistää.

Joidenkin mielestä tässä ei ole mitään järkeä. Jos toivon näköalat ovat noin heikot, eikö olisi loogisinta hylätä vartiopaikkansa ja matkustaa johonkin halpaan eksoottiseen maahan juopottelemaan ja elostelemaan jäljellä olevaksi ajaksi? Siis siinä tapauksessa että itsemurhan vaihtoehto pelottaisi liikaa.

Loogisin se ehkä olisi, muttei välttämättä tyydyttävin. Tuho ei nimittäin vielä ole aivan nurkan takana. Mitä kauhuja ja vitsauksia tulevaisuudella onkaan varastossa, ne eivät täysimittaisina luultavasti toteudu omana elinaikanani, jota on tilastollisesti vielä toiset 40 vuotta jäljellä. Vaikka minulla olisikin rahaa rypeä loppuikäni hedonismissa, kokaiinin nuuskaamista ilotyttöjen rintojen välistä ei jaksaisi määräänsä enempää.

Niinpä se, jota ilmasto, kansainvaellus tai molemmat huolestuttavat, voi todennäköisesti vain jatkaa kuten tähänkin saakka. Todennäköisesti on pakko sietää myös ahdistusta. Ja eivätkö muut vaihtoehdot tuntuisikin hätiköidyiltä? Optimismi voi olla pelkuruutta, mutta yllättävät käänteet, jopa suoranaiset ihmeet ovat mahdollisia. Jeesus ei luopunut pelastushistoriallisesta tehtävästään kun hänen uskollisin opetuslapsensa kielsi hänet. Hitler ei heittänyt pyyhettä kehään kun oluttupavallankaappaus epäonnistui. Ennen helmikuuta 1917 Lenin oli vakuuttunut, ettei vallankumous tapahtuisi hänen elinaikanaan. Sattuma tai luonnonlait voivat tehdä ratkaisun, johon ihmiseltä puuttuu resursseja tai uskallusta.

Historiallisena eläimenä ihminen toimii sokkona. Taaksepäin voi nähdä, mutta siellä avautuvat näköalat ovat ristiriitaisia ja sekavia. Edessä puolestaan on pelkkää pimeää. Tämä voi paitsi synnyttää ahdistusta, myös helpottaa sitä. Jotta voisi levollisin mielin tehdä sen minkä voi ja mikä täytyy, pitää ensin tajuta perspektiivinsä rajallisuus. Me tällä hetkellä elävät emme ole ensimmäisiä emmekä viimeisiä, joita tulevaisuus ahdistaa. Saatamme kyllä olla ensimmäisiä, jotka tekevät ahdistuksestaan näin suuren numeron.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: