Marxilaisuudesta

OSWALD SPENGLER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Kirjoitus on katkelma Oswald Spenglerin teoksesta Preussilaisuus ja sosialismi (Preussentum und Sozialismus, 1919), joka ilmestyy suomeksi Kiuas Kustannukselta maaliskuussa. Kirjassaan Spengler käsittelee sosialismin ideaa, ja löytää sen juuret ”preussilaisista ihanteista” kuten kurinalaisuudesta, luovuudesta, ahkeruudesta ja pyrkimyksestä yhteiseen hyvään. Marxilainen versio sosialismista juontuu Spenglerin mukaan taas englantilaisesta ”viikinki- ja kauppianshengestä”, jonka olemus on pikemminkin liberaali. Oheinen katkelma sisältää Spenglerin teoksen kappaleet 20 ja 21, joissa hän tekee kriittisen katsauksen Marxin ajatuksiin.

–

Kuitenkin myös Marxin moraali on englantilaista alkuperää. Marxilaisuus paljastaa oppinsa jokaisessa lauseessa, että se on lähtöisin teologisesta, ei poliittisesta ajattelutavasta. Sen talousteoria on vasta seurausta eettisestä perustunteesta, ja sen materialistinen historiakäsitys on vain päätöskappale sellaisessa filosofiassa, jonka juuret ulottuvat Englannin vallankumoukseen ja siitä asti englantilaisessa ajattelussa ehdottomana osana säilyneeseen raamatulliseen mielialaan.

Tästä johtuu se, että marxilaisuuden peruskäsitteet ymmärretään moraalisiksi vastakohdiksi. Sosialismin ja kapitalismin käsitteet kuvaavat tämän uskonnottoman uskonnon hyvää ja pahaa. Porvaristo on uuden mytologian paholainen, palkkatyöläinen sen enkeli, eikä tarvitse kuin vähän syventyä Kommunistisen manifestin vulgaariin paatokseen tunnistaakseen naamion takaa independenttiliikkeen kristinuskon. Sosiaalinen evoluutio on ”Jumalan tahto”. Kommunistisen yhteiskunnan tilalla oli aiemmin ikuinen autuus, tuomiopäivän sijalle on puolestaan tullut ”porvarillisen yhteiskunnan romahdus”.

Näin Marx opettaa työnteon halveksimista. Ehkä hän ei edes ymmärtänyt tekevänsä niin. Työ, kova, pitkäkestoinen, uuvuttava työ on onnettomuus, vaivaton menestys on onni. Aidon englantilainen halveksunta sitä miestä kohtaan, jolla on vain ruumiinsa itsensä elättämiseen, paljastaa viikinkivaiston, joka vaatii saalistamista, ei suinkaan omien purjeiden parsimista. Siksi juuri Englannissa käsityöläinen on lähempänä orjaa kuin missään muualla. Hän on moraalisesti orja; hän tuntee, että hänen työnsä sulkee hänet herrasmiehen aseman ulkopuolelle. Porvariston ja proletariaatin käsitteissä on kyse kaupankäynnin ja ruumiillisen työn arvottamisesta puhtaan englantilaisittain. Ensimmäinen on onni, toinen on epäonni, toinen on hienostunutta, toinen rahvaanomaista. Onnettoman viha sen sijaan sanoo: ensimmäinen on pahan, toinen hyvän ammatti.

Ja näin selittyy Marxin mielenlaatu, josta hänen yhteiskuntakritiikkinsä on syntynyt ja joka on tehnyt hänet aidolle sosialismille niin turmiolliseksi. Hän tunsi työn olemuksen ainoastaan sen englantilaisessa muodossa, rikastumisen välineenä, keinona vailla moraalista syvyyttä, sillä ainoastaan menestyksellä, rahalla, näkyväksi tulleella Jumalan armolla oli hänelle eettistä merkitystä. Englantilaiselta puuttuu uurastuksen arvon ymmärrys. Se nöyryyttää, se on viheliäinen välttämättömyys – voi sitä, jolle ei jää muuta vaihtoehtoa, joka ei omista mitään ilman alituista työntekoa eikä ennen kaikkea tulekaan omistamaan mitään. Jos Marx olisi ymmärtänyt preussilaisen työnteon ihanteen, toimeliaisuuden sen itsensä vuoksi, työskentelyn kokonaisuuden hyväksi, ”kaikkia” eikä vain itseään varten, jos hän olisi pitänyt työntekoa velvollisuutena, joka aateloi riippumatta työn laadusta, hänen manifestinsa ei todennäköisesti olisi koskaan nähnyt päivänvaloa.

Manifestin kirjoittamisessa häntä kuitenkin tuki hänen juutalainen vaistonsa, jota hän itse kuvaili juutalaiskysymystä käsittelevässä kirjoituksessaan. Ruumiillisen työn kirous Ensimmäisen Mooseksen kirjan alussa, kielto häpäistä lepopäivä työllä, teki hänet vastaanottavaiseksi englantilaisen mielenlaadun vanhatestamentilliselle paatokselle. Ja siitä juontuu hänen vihansa niitä kohtaan, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Fichten sosialismi halveksisi heitä laiskureina, tyhjäntoimittajina, velvollisuutensa unohtaneina loisina, Marxin vaisto sen sijaan kadehtii heitä. Heillä on asiat liian hyvin, ja siksi heitä pitää vastustaa. Hän on takonut proletariaatin mieliin halveksunnan työtä kohtaan. Hänen fanaattisimmat opetuslapsensa tahtovat tuhota koko kulttuurin, jotta välttämättömän työn määrä kutistuisi mahdollisimman pieneksi. Luther ylisti yksinkertaisintakin työteliäisyyttä Jumalalle otolliseksi, Goethe piti työtä ”päivän vaatimuksena”. Marxin silmien edessä sen sijaan kangastelee ajatus proletaarisesta hedonistista, joka saa kaiken vaivattomasti – tämä on lopullinen tarkoitus autuuden saavuttaneiden rikkaiden omaisuuden pakkolunastamisessa. Ja englantilaisen vaiston näkökulmasta hän on oikeassa. Sen, mitä englantilainen nimittää onneksi – kaupallisen menestyksen, joka säästää ruumiillista työtä ja tekee ihmisestä näin gentlemannin – pitäisi sopia kaikille englantilaisille. Meille tämä on rahvaanomaista, massojen ja snobien makua.

Tämä etiikka hallitsee Marxin talouskäsityksiä. Hänen ajattelunsa on läpikotaisin manchesterilaista; se on täysin samanlaista kuin Cobdenilla, joka juuri Kommunistisen manifestin kirjoittamisen aikoihin johdatti whigien vapaakauppaopin voittoon. Marx taistelee kapitalismia vastaan, joka saa oikeutuksensa Benthamilta ja Shaftesburylta ja muotoilunsa Adam Smithiltä; koska hän on kuitenkin ainoastaan kriitikko, kieltävä eikä luova, hän saa periaatteensa juuri siltä asialta, jonka hän kieltää.

Työ on Marxille hyödyke, ei ”velvollisuus”. Tämä on hänen kansantalousoppinsa ydin. Hänen moraalinsa on kauppiaan moraalia. Hänen mielestään kaupankäynti ei suinkaan ole moraalitonta, vaan hän pitää työläistä narrina, koska tämä ei ole harjoittanut kaupankäyntiä; tämän pystyy lukemaan rivien välistä. Ja työläinen on ymmärtänyt tämän. Palkkataistelusta tulee keinottelua, työläisestä kauppias ja ”työstä” hänen myymänsä tavara. Kuuluisan lisäarvo-fraasin ^I salaisuus on, että lisäarvoa pidetään saaliina, jonka kauppias voittaa vastapuolelta. Sitä ei tahdota suoda hänelle. Luokkaegoismi on nostettu periaatteen asemaan. Käsityöläinen ei halua ainoastaan käydä kauppaa, hän tahtoo hallita markkinoita. Aito marxilainen on valtiota kohtaan vihamielinen täsmälleen samasta syystä kuin whigit: se estää häntä puolustamasta häikäilemättömästi omia kauppaintressejään. Marxilaisuus on työväestön kapitalismia. Ajateltakoon Darwinia, joka on Marxia henkisesti yhtä lähellä kuin Malthus ja Cobden. Kaupankäynti mielletään aina kamppailuksi olemassaolosta. Teollisuudessa sekä yrittäjä että käsityöläinen käyvät kauppaa; yrittäjällä kauppatavarana on ”raha”, käsityöläisellä ”työ”. Marx tahtoisi poistaa pääomalta oikeuden yksityisiin intresseihin, mutta hän osaa korvata sen ainoastaan työläisen oikeudella yksityisiin intresseihin. Se on epäsosialistista, mutta aidon englantilaista.

Sillä Marxista on tullut englantilainen tässäkin: hänen ajattelussaan valtiolla ei ole sijaa. Hän ajattelee englantilaisen yhteiskunnan käsittein, valtiottomasti. Kuten Englannin poliittis-parlamentaarisessa elämässä, hänenkin maailmansa talouselämässä on vain kahden suvereenin puolueen järjestelmä, eikä puolueiden yläpuolella ole mitään. Ajateltavissa on siis vain taistelu, ei välimiesoikeus, vain voitto tai tappio, vain jommankumman puolueen diktatuuri. Manifestin tarkoituksena on korvata pahan kapitalistisen puolueen diktatuuri hyvän proletaarisen puolueen diktatuurilla. Muita mahdollisuuksia Marx ei näe.

Preussilais-sosialistinen valtio on kuitenkin tämän hyvän ja pahan tuolla puolen. Se edustaa koko kansaa, ja sen ehdottoman suvereniteetin rinnalla molemmat puolueet ovat ainoastaan – puolueita, vähemmistöjä, ja kumpikin niistä palvelee kokonaisuutta. Sosialismi on, puhtaan teknisesti ilmaistuna, virkamiesperiaate. Jokaisella työläisellä on loppujen lopuksi virkamiehen, ei kauppiaan luonne, samoin jokaisella yrittäjällä. On teollisuusvirkailijoita ja kauppiasvirkailijoita aivan kuin armeija- ja liikennevirkailijoitakin. Tämä toteutui suurisuuntaiseen tyyliin Egyptin kulttuurissa ja taas aivan toisella tavalla Kiinassa. Se on länsimaiden poliittisen sivilisaation sisäinen muoto, ja se on symbolisesti ilmaistu jo goottilaisissa kaupungeissa, niiden killoissa ja tuomiokirkoissa, joissa jokainen pieni yksityiskohta on välttämätön osa dynaamista kokonaisuutta. Tätä Marx ei ymmärtänyt. Hänen henkinen horisonttinsa ja luomisvoimansa riittivät ainoastaan muuttamaan kauppiaiden yksityisen yhteiskunnan työläisten yksityiseksi yhteiskunnaksi. Hän oli ensiluokkainen kriitikko, mutta uuden luojana kyvytön. Tämän osoittaa paitsi hänen haluttomuutensa vastata siihen kysymykseen, millaiseksi hän oikeastaan on suunnitellut tämän valtaisan, maailmanlaajuisen mekanismin hallitsemisen, myös se, että hän diletanttimaisesti ylistää piiritetyn suurkaupungin erityisolosuhteista syntynyttä ja kuitenkin elinkelvotonta vuoden 1871 Pariisin kommuunia. Luovuutta ei voi oppia. Sitä joko on tai ei ole. Koko 1800-luvun sosiaalidemokratia on tuonut esiin vain yhden suuren luokan luojan, yhden poliitikon, joka osasi hallita kirjoittamisen sijaan: Bebelin, joka ei varmasti ollut puolueensa suurin älykkö, mutta sen paras ja ainoa organisaattori. Hallitsijalle ovat tarpeen aivan toisenlaiset taidot kuin kirjaviisaus. Napoleon ei sietänyt ympärillään ”kirjatoukkia”.

Englantilaisten talousdarwinismista ja Marxin kaksiluokkajärjestelmästä seuraa nyt luonnollinen ase kauppiaiden ja kauppaa käyvän työväestön välisessä taistelussa: lakko. Lakolla ostajalta evätään hyödyke nimeltään ”työ”. Vastapuolen lakolla, työsululla, ostajalta evätään hyödyke nimeltään ”raha”. Työläisten reserviarmeija takaa rahan ostajille heidän markkinansa, yrittäjien reserviarmeija (työntekijäpula) työn ostajille omansa. Lakko on marxilaisuuden epäsosialistinen tunnusmerkki, klassinen merkki sen kauppiasfilosofisesta alkuperästä, jota Marx vaistomaisesti ja tottumuksesta edusti.

Valtiossa sen sijaan työ ei ole tavara, vaan velvollisuus yhteisöä kohtaan, eikä – tämä on preussilaista demokraattisuutta – työn moraalisessa arvossa ole eroja: tuomari ja oppinut ”työskentelevät” siinä missä kaivostyöläinen ja sorvarikin. Sen vuoksi se, että Saksan vallankumouksessa käsityöläinen riisti itselleen muuta kansaa kiristäessään mahdollisimman vähällä työllä mahdollisimman paljon rahaa ja tahtoi nostaa ”hyödykkeensä” merkityksen kaikkien muiden yläpuolelle, oli englantilaista ajattelua. Lakon käyttäminen taistelun välineenä edellyttää sitä, ettei ole olemassa kansaa valtiona, vaan ainoastaan puolueita. Marxilaista, toisin sanoen siis englantilaista, on ajatus vapaasta palkkataistelusta ja – proletaaripuolueen voiton jälkeen – palkkojen yksipuolisen suvereenista määrittelystä.

Preussilainen ajatus on, että valtio asettaa palkat puolueettomasti kaikille ammattiryhmille, taloudellisen kokonaistilanteen mukaan suunnitelmallisesti porrastettuina, koko kansan, ei yhden ammattiluokan intressien mukaan. Tämä on virkamiespalkkaperiaatteen soveltamista kaikkiin työntekijöihin. Siihen sisältyy lakkojen kielto, koska lakko on valtionvastaista ja kauppiasmaista keinottelua. Palkkatason määrittäminen täytyy poistaa työnantajien ja työntekijöiden toimivallasta ja siirtää yleiselle talousneuvostolle. Näin molemmat tahot voivat palkoissakin luottaa vakaaseen tasoon, kuten liikkeenjohdon ja elinkustannusten muiden suureiden kohdalla on jo pitkään ollut asianlaita.

Marxismi on preussilais-sosialistisen ihmisen synnynnäisten poliittisten vaistojen näkökulmasta järjetöntä. Marxismi voi kieltää ne ja heikentää niitä, mutta ne tulevat osoittautumaan teoriaa voimakkaammiksi, kuten kaikki elävä ja luonnollinen. Englantilaisen ajatusmaailman alueella se sen sijaan on kuin kotonaan; siellä sitä ymmärretään paremmin kuin aitoa sosialismia, ja siellä vanhan koulukunnan parlamentarismi on tiensä päässä taloudellisen kamppailun osapuolten todella aloitettua kaksintaistelunsa. Molemmat yläluokan muodostamat rikkaiden puolueet olivat perustaltaan poliittisia ja talouskysymyksissä loppujen lopuksi yksimielisiä. Jopa vapaakauppajärjestelmäkamppailu, jonka whigit klassisen parlamentarismin viimeisinä aikoina vuosisadan puolivälissä voittivat, toteutettiin perinteisin muodoin. Toryt ja whigit erosivat vain siinä, suosivatko he sotaa ja alistamista vai kaupallista valloittamista, merirosvon rohkeutta vai oveluutta. Nyt sen sijaan on muodostumassa kahden uuden osapuolen – rahan ja työn – taloudellinen vastakkainasettelu, eikä tätä taistelua voida enää käydä parlamentaarisin keinoin. Tässä ei enää kiistellä muodosta, vaan asiasta itsestään, ja silloin – mikäli ei halua alistua vieraalle periaatteelle, valtiolle puolueettomana auktoriteettina – ainoana vaihtoehtona on toisen osapuolen alistaminen toisen valtaan.

Marx on nyt laajentanut muutenkin vahvasti tarkoitushakuisen ja hyvin kyseenalaisesta näkökulmasta esitetyn kuvan teollisesta Englannista koko historian yli yksinkertaisesti perspektiiviä venyttämällä. Hän väittää taloudellisten teoriarakennelmiensa pätevän koko ”ihmisyhteiskuntaan”, ja lisää vielä niiden olevan historian kulussa ainoa olennainen asia. Hän vertautuu siinä Darwiniin, joka samoin otti lähtökohdakseen Malthusin ja väitti tämän järjestelmän pätevän ”kaikkiin organismeihin”, vaikka se tosiasiassa sopii ainoastaan ihmisen kaltaisiin korkeampiin eläimiin ja muuttuu absurdiksi, jos ajatuksia luonnonvalinnasta, mimikrystä ja perinnöllisyydestä tosissaan sovelletaan bakteereihin ja korallieläimiin^II.

Materialistisessa historiakäsityksessä, joka tekee taloudellisesta tilanteesta syyn (sanan fyysisessä merkityksessä) ja uskonnosta, oikeudesta, moraalista, taiteesta ja tieteestä seurauksia, on tässä historian myöhäisessä vaiheessa epäilemättä jotakin vakuuttavaa, koska se vetoaa uskonnottomien ja perinteettömien suurkaupunki-ihmisten ajatteluun. Näin ei ole siksi, että taloudellisista olosuhteista olisi todella tullut ”syy”, vaan koska taide ja uskonto ovat muuttuneet voimattomiksi, tyhjiksi ja pinnallisiksi ja ovat nyt todellakin vain aikakauden ainoan voimakkaasti kehittyneen ilmaisumuodon varjoja. Juuri tämä on ennen kaikkea englantilaista; uskonnon hurskasteleva harjoittaminen ja käsitys taiteesta yläluokan mukavuutena ja alaluokan almuna (”taidetta kansalle^”) ovat englantilaisen elämäntyylin myötä tunkeutuneet muihinkin maihin.

Hegel on kuitenkin historiallisten tosiasioiden tason yläpuolella, hänen oppilaansa Marx sen alapuolella. Jos Hegelin metafysiikka unohdetaan, alta paljastuu niin vahvaa todellisuudentajua osoittava valtioajattelija, ettei uudempi filosofia tunne toista samanlaista. Henkisen preussilaisuuden omaksuneena Hegel asettaa valtion hyvin syvällisen, melkein goethelaisen kehityskäsityksensä keskipisteeseen samalla varmuudella kuin Marx englantilaisuuden sisäistäneenä asettaa talouden oman mekaanis-darwinistisen ”evoluutionsa” (toisin sanoen ”edistyksen”) keskipisteeseen. Valtio on Hegelillä historian luoja; politiikka on historiaa. ”Ihmisyhteiskunta” ei ole hänen käsitteensä. Bismarckin sukupolven korkeat virkamiehet olivat suurelta osin tiukkoja hegeliläisiä. Marx sen sijaan ajattelee historiaa ilman valtiota, historiaa puolueiden areenana, historiaa taloudellisten yksityisintressien ristiriitana. Materialistinen historiakäsitys on englantilainen historiakäsitys, riippumattoman viikinki- ja kauppiaskansan näkemys.

Tämän ajattelutavan henkisiä edellytyksiä ei kuitenkaan enää ole. Siinä missä 1800-luku oli luonnontieteen vuosisata, 1900-luku kuuluu psykologialle. Emme enää usko järjen valtaan elämän yli. Tunnemme elämän hallitsevan järkeä. Ihmistuntemus on meille tärkeämpää kuin abstraktit ja yleiset ihanteet, olemme muuttuneet optimisteista skeptikoiksi. Meitä ei kiinnosta se, mitä pitäisi olla, vaan se, mitä on tuleva; tosiasioiden herrana pysyminen on meille tärkeämpää kuin ihanteiden orjaksi tuleminen. Luonnontieteen logiikka, syyn ja seurauksen ketjuttaminen vaikuttaa meistä pinnalliselta; ainoastaan orgaanisen logiikka, kohtalo, vaisto, jonka tuntee, jonka kaikkivoipaisuuden huomaa asioiden muutoksessa, todistaa muutoksen syvyydestä. Marxilaisuus on ideologia. Ideologian tunnusmerkit ovat nähtävissä myös sen historiajaottelussa, jonka materialistit säilyttivät kristinuskosta uskon vallan sammuttua: vanhasta ajasta keskiajan kautta uuteen aikaan kulkee evoluution tie, jonka päässä on toteutunut marxilaisuus, maallinen paratiisi. On hyödytöntä yrittää vastustaa tätä ajattelutapaa. Kyse on siitä, että modernille ihmiselle pitää antaa uusi näkökulma, josta itsestään välttämättä seuraisi myös uusi ajattelutapa. Elämällä ei ole ”tavoitetta”. Ihmiskunnalla ei ole ”tavoitetta”. Tämä maailmankaikkeus, jossa me ihmiset pikkuruisella planeetallamme näyttelemme osaamme hetken aikaa, on jotain aivan liian ylevää, jotta sellaiset sivuseikat kuin ”enemmistön onni” voisivat olla määränpää ja tarkoitus. Tarkoituksettomuudessa on tämän näytelmän suuruus. Näin ajatteli Goethe. Meidän tehtävämme on kuitenkin antaa suurin mahdollinen tarkoitus tälle elämälle, joka meille on lahjoitettu, ja meitä ympäröivälle todellisuudelle, johon kohtalo on meidät asettanut. Meidän tulee elää niin, että saamme olla ylpeitä itsestämme, toimia niin, että jotakin meistä jatkaa elämäänsä tässä täyttymystään kohti kulkevassa todellisuudessa. Emme ole ”ihmisiä sinänsä”. Sellainen ajatus kuuluu menneeseen ideologiaan. Maailmankansalaisuus on surkea fraasi. Me olemme yhden vuosisadan, yhden kansan, yhden piirin, yhden tyypin ihmisiä. Nämä ovat ne välttämättömät vaatimukset, joiden täyttyessä voimme ajatella olemassaolossamme olevan mieltä ja syvyyttä. Niiden avulla voimme luoda uutta, vaikka sitten tekisimmekin sen sanoillamme. Mitä enemmän täytämme näitä meille annettuja rajoja, sitä laajempi on vaikutuksemme. Platon oli ateenalainen, Caesar oli roomalainen, Goethe oli saksalainen: heidän maailmanhistoriallisen vaikutuksensa edellytys oli se, että he olivat sitä täysin ja ensisijaisesti.

Tästä lähtökohdasta käsin, keskellä Saksan vallankumousta, asetamme nyt vastakkain marxilaisuuden ja sosialismin. Sosialismi, edelleen ymmärtämättömäksi jäänyt preussilaisuuden idea on osa korkeimman luokan todellisuutta, Marx sen sijaan on – kirjallisuutta. Kirjallisuus vanhentuu, todellisuus voittaa tai kuolee. Kansainvälisissä kongresseissa esitettyä sosialistista kritiikkiä verrattakoon sosialistiseen tosiseikkaan, Bebelin puolueeseen. Se väite, jonka mukaan aatteet muovailevat maailmanhistoriaa, on – siinä muodossa kuin sitä yleensä tarkoitetaan – oppineiden höpinää. Aatteita ei lausuta ääneen. Taiteilija katsoo niitä, ajattelija tuntee ne, valtiomies ja sotilas toteuttavat ne. Aatteet tiedostetaan ainoastaan veren kautta, vietinomaisesti, ei abstraktilla pohdinnalla. Ne osoittavat olemassaolonsa kansojen elämäntyylissä ja ihmistyypissä, tekojen ja teosten symboliikassa. On epäolennaista, tietävätkö nämä ihmiset aatteista ylipäätään, puhuvatko ja kirjoittavatko he niistä tai eivät, tekevätkö he sen oikein tai väärin. Elämä on ensimmäinen ja viimeinen, elämällä ei ole järjestelmää, ei ohjelmaa, ei järkeä. Elämä on olemassa itseään varten ja itsensä kautta, ja sitä syvällistä järjestystä, jonka kautta se ilmenee, voi ainoastaan katsoa ja sen voi tuntea – ja sitten ehkä kuvailla, mutta ei analysoida hyvän ja pahan, oikean tai väärän, hyödyllisen ja toivottavan näkökulmasta.

Tämän vuoksi marxilaisuus ei ole aate. Siihen on kerätty näkyviä tunnusmerkkejä ja piirteitä kahdesta aatteesta järkiperusteisesti, siis mielivaltaisesti. Tämä ajattelutapa on ohimenevä. Se on ollut tehokas, koska jokainen kansa on käyttänyt sen käsitteitä aseinaan. Se, onko niitä ymmärretty vai ei, on sen sijaan yhdentekevää. Ne tehosivat, koska sanojen sointi ja lauseiden voima saivat ihmiset uskomaan johonkin. Mutta mihin – jälleen kerran oman elämän, oman veren muuttumattomaan aatteeseen.

Marxilaisuus romahtaa nykyään keskellä niitä meluisia orgioita, joissa se yrittää muuttua pelkästä aatteesta todellisuudeksi. Kommunistinen manifesti on vuonna 1918 aivan samalla lailla silkka kirjallinen kummajainen kuin Yhteiskuntasopimuksesta vuonna 1793^III. Aito, vaistomainen sosialismi on vanhapreussilaisen olemuksen ilmaus. Se eksyi kirjallisessa muodossa Englantiin ja rappeutui antienglantilaiseksi teoriaksi, mutta saa nyt takaisin tietoisuutensa alkuperästään ja merkityksestään.

–

Kääntäjän huomautukset:

^IMarxilaisen talousteorian mukaan kapitalistit riistävät työläisiltä heidän työnsä tuottaman ns. lisäarvon.

^IITässä Spenglerin näkemys poikkeaa nykybiologian käsityksestä.

^IIIRanskan vallankumouksen terrorivaihe alkoi syyskuussa 1793.