SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Liberaalit ja demokratia

OLLI VIRTANEN

Maailmanpolitiikan huomio on viime aikoina kiinnittynyt lähinnä Yhdysvaltain presidentinvaalitaistoon ja Trumpin virkarikossyytteeseen, mutta riittää sitä kuohuntaa meillä Euroopassakin. Saksan poliittinen kenttä on ollut viime viikosta saakka myllerryksessä, joka ei ajan merkeistä päätellen aivan heti ota laantuakseen.

Kohun siemenet kylvettiin jo lokakuussa, jolloin entiseen Itä-Saksaan kuuluneessa Thüringenissä pidettiin osavaltioparlamentin vaalit. Vaalien tuloksena oli pattitilanne: osavaltiota edellisellä vaalikaudella hallinnut vasemmistopuolue die Linken, sosiaalidemokraattien ja vihreiden koalitio jäi alle puoleen paikoista (42/90), eikä mikään muukaan Saksan politiikan vakiintuneista hallitusyhdistelmistä saavuttanut enemmistöä. Enemmistöhallituksen muodostaminen olisi käytännössä edellyttänyt joko sitä, että CDU (karkeasti meikäläisen kokoomuksen vastine) ja die Linke tekevät yhteistyötä, tai sitä, että useampi puolue olisi suostunut kimppaan ”äärioikeistolaisen” AfD:n eli Vaihtoehto Saksalle -puolueen kanssa. Kumpikin vaihtoehdoista näytti etukäteen poissuljetulta.

Helmikuun viidentenä päivänä parlamentissa oli vuorossa äänestys osavaltion pääministeristä (Ministerpresident). Thüringenin pääministerivaali käsittää enimmillään kolme äänestyskierrosta, joista ensimmäisellä ja toisella valituksi tulemiseen vaaditaan annettujen äänten absoluuttinen enemmistö, siis yli puolet äänistä. Mikäli voittajaa ei tällä menetelmällä saada selville, siirrytään kolmannelle ja ratkaisevalle kierrokselle, jolla pääministeriksi valitaan eniten ääniä saanut ehdokas. Menemättä sen tarkempiin yksityiskohtiin vaali venyi kolmannelle kierrokselle, jossa CDU:n ja AfD:n edustajat äänestivät liberaalipuolue FDP:n ehdokasta Thomas Kemmerichiä. Kemmerich tuli näin valituksi yhden äänen erolla die Linken ehdokkaaseen, entiseen pääministeri Bodo Ramelowiin.

Yhteenvetona: Thüringenin pääministeriksi valittiin siis FDP:n ehdokas AfD:n tuella. AfD:tä ei otettu mukaan hallitusyhteistyöhön, ja vastavalittu pääministeri Kemmerich ilmoitti lisäksi heti valintansa jälkeen vastustavansa AfD:tä ja sen politiikkaa.

Suomalainen lukija, vasemmistolainenkin, kysyy todennäköisesti, että mitäs kummaa tuossa nyt oli. Oma populistipuolueemme perussuomalaiset on sentään istunut hallituksessakin, ja nyt oli kyse ainoastaan siitä, että toisen puolueen edustaja nousi valtaan AfD:n äänillä.

Saksassa tämä oli kuitenkin liikaa. Kertakaikkisen liikaa. Saksalaispuolueilla on ollut kirjoittamaton keskinäinen sopimus siitä, ettei AfD:n kanssa tehdä minkäänlaista yhteistyötä missään asiassa, ja nyt CDU:n ja FDP:n Thüringenin osastojen katsottiin livenneen tästä säännöstä. Tätä valtiojohdon ja muiden oikeamielisten tahojen oli mahdotonta sulattaa. Media täyttyi tyrmistymisen ja pöyristymisen ilmauksista, ja Kemmerichin syytettiin melko suoraan nousseen valtaan ”natsien” äänillä. Angela Merkel nimitti vaalia heti tuoreeltaan ”anteeksiantamattomaksi” ja vaati sen peruuttamista, ja FDP:n puoluejohtaja Christian Lindner päätyi hänkin lopulta vaatimaan Kemmerichin – siis puoluetoverinsa – eroa. Hysteria saavutti sellaiset mittasuhteet, että viimeiset tolkun rippeetkin karisivat ö-mappiin: esimerkiksi Saksan hallituksen itäisten osavaltioiden asioista vastaava (Ostbeauftragter) Christian Hirte sai lähteä, koska hän oli onnitellut Kemmerichiä twitterissä, ja Saksan hallituspuolueiden puheenjohtajat päätyivät vaatimaan koko parlamenttivaalien uusimista. Useissa Saksan kaupungeissa järjestettiin mielenosoituksia, joihin osallistui yhteensä tuhansia ihmisiä, FDP:n puoluetoimistoja vandalisoitiin, ja muutamien FDP:n poliitikkojen ja heidän perheenjäsentensä kimppuun hyökättiin. Lopulta, vain kolme päivää virassa oltuaan, Kemmerich erosi tehtävästä.

Liberaaleilla on hämmästyttävä kyky ylittää itsensä aina, kun erehtyy kuvittelemaan nähneensä jo kaiken. Yhä edelleen jaksan häkeltyä siitä, että vaatimuksia pääministerivaalin peruuttamisesta ja koko parlamenttivaalien uusimisesta perustellaan silmää räpäyttämättä demokratian puolustamisella. Vielä häkellyttävämpää on, että vaalien uusimista vaativat eivät perusteluissaan ole vedonneet minkäänlaisiin vaaliteknisiin rikkomuksiin tai väärinkäytöksiin – eivätkä he olisi voineetkaan, sillä oikeudelliselta kannalta tilanne on täysin yksiselitteinen: kaikki sujui lakien mukaan. Valtiojohto on toisin sanoen valmis tekemään tyhjäksi itselleen epämieluisan vaalituloksen yksinomaan siksi, että se on epämieluisa, ja näin tehdessään kertoo suojelevansa demokratiaa. Mitä arvostelemista Puolan ja Unkarin järjestelmissä ikinä saattaakin olla, ainakin niiden johtajat ymmärtävät olla osoittamatta demokratiaa kohtaan avointa halveksuntaa. ”Vapaan” Länsi-Euroopan valtiomiehillä ja -naisilla sen sijaan ei näköjään olisi enää edes estoja laittaa kansaa äänestämään uudelleen, jos vaalien tulos on väärä. Mikäli Merkel vielä joskus vastoin lupauksiaan asettuu ehdolle liittokansleriksi, hän voisi ottaa vaalisloganikseen ”demokratia olen minä”.

Änkyrävasemmiston käsitys demokratiasta on toki jo perinteisesti ollut varsin, tuota, omalaatuinen: demokratiaa ei ole se, että tehdään niin kuin kansa haluaa, vaan se, että tehdään niin kuin vasemmisto haluaa. Tämä kävi ilmi jo iloisina kylmän sodan päivinä, jolloin ”demokraattisuus” oli täysin yksiselitteinen eufemismi sosialistisille diktatuureille ja sellaisten kannattamiselle. Nykyään sosialismin tilalle ovat astuneet ”ihmisoikeudet”, siis humanitaarinen maahanmuutto, hurufeminismi ja sukupuoliradikalismi, mutta muuten askelten kaiussa ei ole eroa: esimerkiksi parlamentarismin periaatteisiin kaikilta osin sitoutuneita perussuomalaisia ja ruotsidemokraatteja syytetään jatkuvasti epädemokraattisista tendensseistä, koska ne eivät allekirjoita liberaalia arvopohjaa. Uutta nykymenossa on lähinnä se, että liberaali oikeisto on lähtenyt tähän vedätykseen täysillä mukaan. Saksassa CDU ja FDP huutavat natsia yhdessä kuorossa vihervasemmiston kanssa, meillä Suomessa keskusta ja Kansallinen (heh) Kokoomus mielistelevät punavihreitä arvokysymyksissä minkä ehtivät.

Liberaalit hokevat, että kansallismielisiä ei voi päästää valtaan, koska ”sitten käy kuin 30-luvun Saksassa”. Valtion demokraattisuutta tai epädemokraattisuutta ei kuitenkaan määrittele se, kuka valtaa käyttää, vaan se, miten sitä käytetään. Jos vallanpitäjät turvautuvat epädemokraattisiin keinoihin pitääkseen poliittiset vastustajansa poissa vallankahvasta, silloin yhteiskunta on epädemokraattinen, vaikka nuo vallanpitäjät puheissaan miten vannoisivat liberalismin ja ihmisoikeuksien nimeen. Mikäli hallitus katsoo oikeudekseen mitätöidä vääränlaisen vaalituloksen, ei ole kyse demokratiasta, vaan kansandemokratiasta.

Lisäksi kansallismielisten puolueiden eristämisellä ei saavuteta sitä, mitä sillä ainakin väitetysti tavoitellaan, eli ekstremismin kitkemistä ja yhteiskunnan vakauden säilyttämistä. Päinvastoin: mikään ei luo yhtä otollista maaperää ääriliikkeiden kasvulle kuin laajojen kansanjoukkojen tunne siitä, että hallitus näyttää heille ja heidän murheilleen keskisormea. Mikäli ihmiset huomaavat, että asioihin ei parlamentaarisin keinoin pysty vaikuttamaan, he siirtyvät ulkoparlamentaarisiin keinoihin. Esimerkiksi Saksan viimeisimmissä valtiopäivävaaleissa vuonna 2017 AfD:tä äänesti melkein kuusi miljoonaa ihmistä. Vaikka Thüringenin vaaleja ei lopulta uusittaisikaan, valtiojohdon viesti AfD:n äänestäjille on joka tapauksessa selvä: teidän mielipiteellänne ei ole väliä, kävelemme ylitsenne, jos meitä huvittaa. Nämä kuusi miljoonaa tietävät nyt, että jos he haluavat saada äänensä kuuluviin, heidän pitää turvautua muihin keinoihin kuin äänestämiseen.

Tämän tien päässä odottaa väkivaltainen välienselvittely.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

Tietoja

This entry was posted on 16 helmikuun, 2020 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggaajaa tykkää tästä: