Yhden miehen sota

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on uusi esipuhe Theodore Kaczynskin kirjaan ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus”. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2005, uusi laitos ilmestyy Kiukaan julkaisemana 12.3.2020. Kirja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Theodore John Kaczynskia voi tuskin sanoa tyypilliseksi terroristiksi. Vuonna 1942 työväenluokkaiseen puolalaistaustaiseen perheeseen syntynyt Kaczynski oli huippulahjakas lapsi, joka hyppäsi älykkyysosamääränsä takia junior high schoolin kuudennen luokan yli. Harvardin ja Michiganin yliopistoissa opettajat pitivät häntä poikkeuksellisen kyvykkäänä, ja hänen rajafunktioita käsittelevä väitöskirjansa voitti vuonna 1967 Sumner B. Myers -palkinnon parhaasta matemaattisesta opinnäytetyöstä. Samana vuonna 25-vuotiaasta Kaczynskista tuli nuorin siihenastinen matematiikan apulaisprofessori Berkeleyn yliopistoon.

Lupaava akateeminen ura päättyi äkilliseen irtisanoutumiseen vuonna 1969. Kaczynski rakensi erämaamökin kauas Montanan metsiin ja muutti sinne asumaan. Hänen tavoitteenaan oli elää omavaraista elämää ilman modernia teknologiaa, ja hän opetteli metsästämään, viljelemään ravintokasveja ja valmistamaan yksinkertaisia työkaluja. Yksi harvoista kosketuspinnoista sivilisaatioon oli polkupyörämatkan päässä sijaitsevan Lincolnin pikkukaupungin kirjasto, jossa hän kävi lukemassa klassikkoteoksia alkukielellä. Tuohon aikaan Lincolnin lähialueilla asui muitakin erakkoja, eikä Kaczynskia juuri ihmetelty.

Mutta Kaczynskista tuli Yhdysvaltain ehkä tunnetuin kotoperäinen terroristi ja FBI:n historian pisimmän ja kalleimman tutkinnan kohde. Vuosina 1978-1995 hän postitti kirjepommeja erilaisille teknologian parissa työskenteleville tahoille kuten yliopistotutkijoille ja ATK-yrittäjille. Oman kertomansa mukaan Kaczynski oli todennut rauhallisen elämän luonnon keskellä mahdottomaksi, koska erilaiset kiinteistö- ja metsäteollisuusprojektit häiritsivät häntä jatkuvasti. Aluksi hän oli sabotoinut alueella olevia metsätyökoneita, mutta perehtyminen modernin teknologian ongelmia käsittelevään kirjallisuuteen antoi kimmokkeen terrorikampanjalle, jonka kohteena oli koko teollinen yhteiskunta.

Kaczynskin pommit surmasivat kolme ihmistä ja haavoittivat tai vammauttivat kahtakymmentäkolmea muuta. Viranomaisten oli vaikea päästä hänen jäljilleen, koska pommit oli valmistettu yleisesti saatavilla olevista tarvikkeista ja niihin oli liitetty tahallisen harhaanjohtavia johtolankoja. Pommittaja esimerkiksi lisäsi useisiin pommipaketteihin kirjaimet FC, joiden myöhemmin tajuttiin tarkoittavan ”Freedom Clubia” – hän siis antoi ymmärtää, että asialla olisi useista henkilöistä koostuva ryhmä. Koska ensimmäiset iskut olivat kohdistuneet yliopistoihin ja lentokentille (universities and airports), FBI käytti tuntemattomasta pommittajasta koodinimeä UNABOM, jonka lehdistö muunsi muotoon ”Unabomber”.

Teodore Kaczynski Harvardin-vuosinaan.

Pommittajan jäljille päästiin lopulta tämän kirjan sisällön avulla. Vuonna 1995 Kaczynski lähetti useille suurille sanomalehdille manifestinsa Industrial Society and Its Future ja lupasi saatekirjeessä lopettaa iskut, jos manifesti julkaistaisiin. Vaatimukseen suostuivat lopulta New York Times ja Washington Post. Julkaisemisen jälkeen Kaczynskin veljen Davidin vaimo huomasi yhteneväisyyksiä manifestin tyylin ja Kaczynskin lähettämien kirjeiden välillä. David toimitti saamiaan kirjeitä FBI:lle, mikä johti Kaczynskin pidätykseen 3. huhtikuuta 1996. Vuonna 1998 Kaczynski sai kahdeksan elinkautista vankeustuomiota, joita hän suorittaa maksimaalisen turvallisuuden Florence-vankilassa Coloradossa.

Julkaisemisen yhteydessä Kaczynski ilmoitti manifestinsa olevan vapaa tekijänoikeuksista ja kenen tahansa vapaasti julkaistavissa ja levitettävissä. Siitä onkin ilmestynyt useita laitoksia eri maissa. Ensimmäisen suomenkielisen laitoksen julkaisi turkulainen kustantamo Savukeidas vuonna 2005. Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus oli ensimmäinen tekemäni pitkä suomennos, ja se on ollut loppuunmyyty jo pitkään. Kirjan myötä syntyi myös ensimmäinen julkinen kohuntapainen, jossa olen ollut mukana. Sitä ei aiheuttanut niinkään manifestin sisältö kuin se, että Jokelan kouluampuja Pekka-Eric Auvinen oli viittaillut siihen verkkokirjoituksissaan. Tämän takia Ylen MOT-ohjelma haastatteli minua Jokelan tapausta käsittelevään jaksoonsa syksyllä 2007 ja myöhemmin Helsingin Sanomat pyysi minulta kirjoituksen, jossa kommentoin Unabomber-yhteyttä.

Auvinen käytti ennen joukkoampumista kirjoittamassaan julistuksessa joitakin samoja termejä kuin Kaczynski manifestissaan. Luullakseni hänen käyttämänsä käsite ”luonnollinen valtaprosessi” on lainattu Kaczynskilta. Myös joissakin Auvisen esitystavan piirteissä, kuten väliotsikoinnissa, luetteloinnissa ja historiallisissa yhteenvedoissa voi kuulla kaikuja Kaczynskin manifestista. Siihen yhtymäkohdat jäävätkin. Kaczynski oli poliittinen terroristi, joka valikoi iskujensa kohteeksi ideologisina vihollisina pitämiään henkilöitä. Auvinen puolestaan tappoi umpimähkäisesti joukon ihmisiä, ja hänen julistuksestaan ei oikeastaan löydy muuta johtomotiivia kuin usko kuulumisesta älykkääseen valiovähemmistöön, jonka velvollisuutena on tuhota tyhmät.

Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus on noussut esiin muissakin yhteyksissä. Muutamia vuosia sitten Ylen Perjantai-ohjelmasta tunnettu toimittaja Pekka Vahvanen otti yhteyttä Kaczynskiin haastattelun toivossa, ja päätyi pitkään kirjeenvaihtoon tämän kanssa. Kirjeenvaihdostaan hän julkaisi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 7.3.2015 pitkän artikkelin ”Sinun, Ted”. Tekologiapessimistiksi julistautuvan Vahvasen vuonna 2018 ilmestynyt, digitalisaation varjopuolta käsittelevä kirja Kone kaikkivaltias on monissa pohdinnoissaan velkaa Kaczynskille ja käsittelee manifestin ajatuksia paikoin myös suoraan.

Kaczynskin pidätyskuva.

Vankilassa ollessaan Kaczynski on ollut kirjeenvaihdossa yli 400 ihmisen kanssa. Useimpien henkilöllisyys pysynee salassa vuoteen 2049 saakka, minkä jälkeen kirjeistä tulee julkista aineistoa. Yksi julkisuuteen tulleista kirjeenvaihtokumppaneista on Michiganin yliopiston filosofian professori David Skrbina. Osa Kaczynskin kirjeistä on julkaistu Skrbinan teoksessa Technological Slavery. The Collected Writings of Theodore J. Kaczynski (2010), joka sisältää manifestin ohella valtaosan Kaczynskin myöhemmin kirjoittamista artikkeleista. Vuonna 2012 Harvardin yliopiston alumniyhdistys lähetti Kaczynskille henkilötietolomakkeen vuosikurssi 1962:n viidennenkymmenennen vuositapaamisen kunniaksi julkistettavaa luetteloa varten. Lomakkeen sarakkeeseen ”ammatti” Kaczynski kirjoitti ”vanki” ja sarakkeeseen ”palkinnot” hän luetteloi kahdeksan elinkautistuomiotaan.

Manifestin uusi suomenkielinen laitos perustuu vanhaan käännökseeni, mutta olen kirjoittanut laajoja osia uudelleen korjatakseni vanhaan versioon sisältyneitä käännösvirheitä ja kömpelyyksiä. Liitteeksi olen kääntänyt kaksi Kaczynskin myöhempää kirjoitusta. On itsestäänselvää, ettei tämän uudelleenjulkaisun tarkoitus ole puolustella Kaczynskin toimintaa terroristina tai yllyttää ketään poliittiseen väkivaltaan. Sen tarkoitus on tuoda laajempaan suomenkieliseen levitykseen teksti, jonka sisältö haarautuu moniaalle ja joka käsittelee suorasukaisella tavalla tiettyjä todellisia ongelmakohtia jokaisessa korkean teknologian yhteiskunnassa.

–

***

Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus kuuluu niihin häiritseviin teksteihin, joita ei pidä niellä sellaisinaan mutta joita on syytä pohtia. Sen sisällön voi nykytermein luokitella ”ääriajatteluksi”. Äärimmäisyys voi olla tympäisevää tai valaisevaa – Kaczynskin tapauksessa se on useimmiten jälkimmäistä. Ei tarvitse kannattaa teollisen yhteiskunnan alasajoa ottaakseen hänen näkökohtansa vakavasti. Kaczynski puhuu asiasta, josta ennen häntä ovat kirjoittaneet muiden muassa Martin Heidegger, Georges Bernanos, Jacques Ellul, Ivan Illich, Lewis Mumford, Ernst Jünger ja Neil Postman. Siis siitä, että korkea teknologia ja automaatio supistaa ihmisen vapautta ja arvokkuutta samalla kun se helpottaa hänen elämäänsä. Mainituista Kaczynski eroaa siinä, että hän tekee suhteesta teknologiaan eksistentiaalisen valinnan: on joko alistuttava koneiden orjuuteen tai taisteltava kaikin keinoin sitä vastaan. Tässä mielessä hänen kirjoituksensa eivät ole erotettavissa hänen toiminnastaan.

Ehkä läheisimmin Kaczynski ja hänen manifestinsa kuitenkin kytkeytyvät amerikkalaisen erämaafilosofian perinteeseen. Ympäristöliikkeen filosofiset juuret ovat Henry David Thoreaussa, Ralph Waldo Emersonissa ja muissa Uuden Englannin transsendentalisteissa, joista kulkee suora linja Edward Abbeyn ja Dave Foremanin kaltaisiin radikaaleihin luonnonsuojelijoihin ja erämaanpalvojiin. Amerikkalaisen luontoajattelun silmiinpistävä piirre on individualismi. Myyttinen kuva amerikkalaisesta luonnonystävästä on sivilisaatioon pettynyt oman tiensä kulkija, joka vetäytyy yksin erämaahan puhtaamman kokemuksen toivossa. Montanan metsämökissä asunutta, yhden miehen sotaansa teollista maailmaa vastaan käynyttä Kaczynskia voi pitää tämän ajatteluperinteen ääripisteenä.

Yhdysvaltalainen ympäristöliike kumpuaa samoista tunnoista kuin koko maan kulttuurinen peruskivi, uudisraivaajuus. Pohjois-Amerikan varhaiset valkoiset asukkaat, englantilaiset puritaanit, pakenivat Eurooppaa joka edusti heille Sodomaa ja Gomorraa, rappion ja synnin vaihetta sivilisaation kehityksessä. Uuden mantereen koskemattomat luonnonmaisemat näyttäytyivät heille alkuperäisyytenä, jota langennut ihminen ei vielä ollut turmellut. He saapuivat uuteen Eedeniinsä Mayflower-laivalla, jonka nimeen jo sisältyi lupaus puhtaudesta ja uudesta alusta.

Kaczynskin Montanaan rakentama kotimökki FBI:n varastorakennuksessa.

Kun 1800-luvulla ihmisjoukot alkoivat täyttää paratiisia ja teollinen kapitalismi viipaloida sitä rautatiekiskoilla, heräsi puritanismin vanha alkuperäisen kaipuu uudelleen henkiin joissakin yksilöissä. Luontoliikkeen ensimmäiset leimahdukset olivat ennen kaikkea yksilötason paluita luontoon, vetäytymisiä Thoreaun tavoin metsäjärven rantaan tai John Muirin tavoin vuorille. Niissä kaikuu protesti ihmisluonnon sosiaalista puolta vastaan ja uskonnollissävyinen pyrkimys etsiä pyhyyttä kääntämällä selkänsä maailmalle ja ihmisjoukoille. Ne haastavat käsityksen, jonka mukaan ihminen määrittää itsensä ensi sijassa toisten ihmisten kautta ja ettei villillä luonnolla ole muuta arvoa kuin se, jonka ihminen sille antaa.

Eurooppalainen luontoliike on aina ollut kollektivistisempi. Saksalaisille 1900-luvun alkupuolen Wandervogeleille ja artamaneille paluu luontoon oli yhteisöllinen projekti, leirielämää ja talonpoikaiskulttuuria. Suomalaisessa luonnonystävyydessä on kuitenkin amerikkalaista individualismia ja yhteiskunnanvastaisuutta muistuttavia piirteitä, jotka näkyvät Pentti Linkolan kaltaisissa yksinäisissä luontoon vetäytyjissä. Katkelma Linkolan vuonna 1971 ilmestyneestä esseestä ”Mitä iloa ihmispaljoudesta?” voisi yhtä hyvin olla 1800-luvun amerikkalaisen transsendentalistin kynästä:

Eikä ihminen tosiasiassa ole lähelläkään sosiaalisuuden ääripäätä, muurahaista ja mehiläistä; päinvastoin hänellä on voimakas tarve ajoittaiseen yksinäisyyteen, rauhaan ja hiljaisuuteen. Kaikissa meissä on pisara sitä tunnettua esi-isää, joka huomatessaan uudistalonsa ohi virtaavan joen pinnalla ihmisen vuoleman lastun tempaisi kirveensä ja lähti palauttamaan rauhaa ylävirralle. Ne yksilöt, joissa synnynnäinen yksinäisyyden tarve on voimakkain, muodostavat täyteen ahdetussa maailmassamme jo nyt hyvin kipeän sosiaalipoliittisen ongelman.

Yhdellä tasolla Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus on kuvaus Linkolan mainitsemasta ”sosiaalipoliittisesta ongelmasta”. Kaczynski ei juurikaan käsittele teollisen yhteiskunnan aiheuttamia ympäristötuhoja, vaan keskittyy ihmisille koituvaan psykologiseen kärsimykseen. Hänen mukaansa modernilta ihmiseltä on viety mahdollisuus vaikuttaa omaan kohtaloonsa, mikä on johtanut kasvavaan tarkoituksettomuuden tunteeseen. Jokainen merkittävä teknologinen keksintö muuttaa koko ympäröivää yhteiskuntaa ja tekee lopulta ihmisen riippuvaiseksi itsestään. Riippuvuuden myötä lisääntyvät teknologian käyttöön liittyvät monimutkaiset säännöt, joita ilman koko järjestelmä romahtaisi.

Korkeasti organisoidussa teknistyneessä yhteiskunnassa yksilö ja pienyhteisö joudutaan väistämättä alistamaan kaukaisten instanssien päätöksille, joihin voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti. Kaczynski tuntee epäluuloa viime kädessä kaikkia yhteiskunnan keskittymiseen johtavia prosesseja kohtaan, koska lopulta sivistyksestä maksettava hinta osoittautuu liian korkeaksi. Lopullisen rajan hän vetää 1800-luvun alkupuolelle. Teollista vallankumousta edeltävä aika, jolloin väestön valtaosa asui hajautetusti ja elätti itsensä maataloudella, oli käyttäytymistä koskevissa normeissaan nykyaikaa huomattavasti väljempi, eikä yksilön täydellistä sosiaalistamista tarvittu. Autonomian aste riippuu siitä, onko yhteisön käyttämä teknologia pienimuotoista vai organisaatioista riippuvaa: kivikirves tai kaariaura ei uhkaa vapautta, höyrykoneen myötä askel orjuuteen on jo selvästi otettu.

Kaczynski on ennen kaikkea luddiitti, ja häntä on vaikea sijoittaa nykyaikaiselle poliittiselle kartalle. Hän julistautuu anarkistiksi, mutta on kaukana niistä jotka tavallisesti luonnehtivat itseään tuolla sanalla. Suurin osa anarkisteista nojaa lapselliseen kuvitelmaan, että suuret korkean teknologian yhteiskunnat olisivat hallittavissa ruohonjuuritasolta avoimilla kansankokouksilla ja äänestyksillä.

Anarkoprimitivistit, joihin Kaczynski kaiketi lähinnä lukeutuu, ovat anarkisteista rehellisimpiä kannattaessaan paluuta metsästykselle, keräilylle ja pienimuotoiselle viljelylle perustuvaan talouteen. Tosin heistäkin useimmat sulkevat silmänsä siltä tosiseikalta, että siirtyminen nykymallista sellaiseen tarkoittaisi maapallon väkiluvun väkivaltaista putoamista noin kahdeksasosaan nykyisestä. Kaczynskia älyllinen epärehellisyys ei vaivaa: hän myöntää suoraan, että teollisen yhteiskunnan tuho on tuskallinen ja sekasortoinen prosessi, jossa valtaosa ihmisistä menehtyy. Vasta ankarien aikojen jälkeen voidaan odottaa kestävämmän järjestyksen vakiintumista.

Kaczynski on myös arvostellut anarkoprimitivistejä siitä, että he kuvittelevat primitiivisten yhteisöjen olevan jonkinlaisia hippikommuuneja, joissa vähäinen työnteko sujuu kuin leikiten ja valtaosa ajasta vietetään lauleskellen leirinuotion ääressä. Jalo villi -fantasian hän on tyrmännyt esseessään ”The Truth About Primitive Life: A Critique of Anarcho-primitivism”, joka kuuluu hänen parhaisiin kirjoituksiinsa mutta on valitettavasti liian laaja sisällytettäväksi tämän kirjan liitteeksi.

Huomattavan osan manifestistaan Kaczynski käyttää nykyvasemmiston ankaraan arvostelemiseen. Kritiikin yksi kärki on se, että vasemmistolaiset tavoitteet – ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” ja erilaisten vähemmistöryhmien intressien ajaminen – hämärtävät ainoan tärkeän päämäärän eli teollisen yhteiskunnan kumoamisen. Kaczynskin analyysia lukiessa tulee väistämättä mieleen se, miten vasemmisto on ympäristöliikkeen haltuun ottaessaan korvannut sen alkuperäiset päämäärät omillaan. Yhdysvalloissa vuonna 1980 perustettu suoran toiminnan luonnonsuojelujärjestö Earth First! joutui nopeasti vasemmistomiehityksen kohteeksi, minkä seurauksena suuri osa vanhoista jäsenistä erkani järjestöstä. Sama kehitys tapahtui Suomen vihreässä liikkeessä vasemmistolaisen ja liberaalin aineksen päästessä niskan päälle: luonnonsuojelu tarkoittikin yhtäkkiä muun muassa kehitysyhteistyötä, feminismiä ja ”hyvinvoinnin” lisäämistä. Nykyinen Vihreä liitto on yleishumanistinen ja ennen kaikkea kaupunkilainen puolue, jonka pääasiallinen mielenkiinto kohdistuu kosmeettisiin ilmastotoimiin, vähemmistöryhmien oikeuksiin, monikulttuurisuuteen, sosiaaliturvaan ja huumausainelainsäädäntöön.

Kritiikin toinen kärki kohdistuu vasemmistoon itseensä. Kaczynskin hahmottelema tyypillinen nykyvasemmistolainen on kuin kooste modernin yhteiskunnan tuottamista patologisista piirteistä: depressiivinen, alemmuudentuntoinen, uhreihin samaistuva, itseään inhoava, viiteryhmähakuinen, passiivis-aggressiivinen. Vasemmiston kapinallisuus on silmänlumetta, koska todellisuudessa vasemmisto on omaksunut valtavirtaisen yhteiskunnan arvot niin perusteellisesti, ettei voi sallia itselleen tai muille mitään poikkeamaa niistä. Tästä kumpuaa vasemmistolainen vallanhimo, tarve tunkeutua jokaiseen merkittävään instituutioon ja vaikutusvaltaiseen poliittiseen liikkeeseen ja muokata ne oman arvomaailmansa mukaiseksi.

Vasemmistoa käsittelevä osuus manifestissa on reilussa parissa vuosikymmenessä kasvattanut ajankohtaisuuttaan. Kaczynski mainitsee useaan otteeseen vasemmiston totalitaaristen taipumusten näkyvän ensi sijassa yliopistomaailmassa. Tämänhetkinen tilanne Yhdysvaltain ja monien Euroopan maidenkin kampuksilla vastaa Kaczynskin huomioita: vasemmistolaiset opiskelija-aktivistit estävät ”vääräoppisten” luentojen pitämisen, vaativat ”turvallisia tiloja”, muokkaavat virallista kielenkäyttöä mieleisekseen, painostavat ei-vasemmistolaisia opiskelijoita ja niin edelleen. Ja vaikka tällainen tuntuukin monista rivivasemmistolaisista vastenmielisiltä, he eivät juuri sano vastaan. Vasemmistolaisten liikkeiden suunnan määrää vallanhaluisten johtajien ja äänekkäiden aktiivien joukko, ja heidän psykologiaansa Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus erittelee oivaltavasti.

Myös oikealle Kaczynski osaa sivaltaa. Valtavirtaiset konservatiivit keskittyvät purkamaan valtiollista säätelyä taloudessa, mikä on lähinnä näpertelyä, ja hyödyttää pikemminkin suuryrityksiä kuin tavallista ihmistä. Moni konservatismin nimellä kulkeva liike pyrkiikin käytännössä vain siirtämään valtaa valtiolta suuryrityksille, ja hyödyntää tässä keskivertokansalaisen epäluuloa hallintoa kohtaan. Usein konservatiivit yrittävät myös säilyttää sellaista, mitä ei joko enää ole tai minkä heidän muut poliittiset valintansa väistämättä tuhoavat.

Manifestin kirjoittamiseen käytetty kirjoituskone huutokaupattiin vuonna 2011.

Kaczynski vakuuttaa havaintojensa terävyydellä ja analyysinsä johdonmukaisuudella, vaikka hänen johtopäätöksiään ei omaksuisikaan. Perusteesi teknologiasta kokonaisvaltaisena järjestelmänä on epäilemättä tosi. Samaa ajatusta on korostanut Pentti Linkola, joka kirjansa Johdatus 1990-luvun ajatteluun nimiesseessä selvittää muun muassa metsäteollisuuden, kuljetusten ja kemianteollisuuden välisiä suhteita. Teollisen yhteiskunnan teknologia muodostaa pitkän ketjun, josta on mahdoton poistaa yhtä lenkkiä ilman vakavia vaikutuksia koko järjestelmälle. Lisäksi on vaikea ehkäistä uuden teknologian käyttöönotosta koituvia kielteisiä sivuvaikutuksia silloinkin kun ne osataan aavistaa ennalta. Varoituksista ei juuri piitata, koska ihmisellä on taipumus lumoutua uusista vekottimista ja kaikista niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Kaczynskin vertauksen mukaisesti, rationaalisuudellaan ylpeilevä laji on suhteessaan teknologiaan kuin juoppo viinitynnyrin äärellä.

Kaczynskin suurin heikkous piilee taas siinä, että hän näkee teknologian lähes metafyysisenä pahana. Sitä ei voi käyttää oikein, ja aste-erot ovat merkityksettömiä. Hänen mielestään ei ole suurta eroa sillä, käyttääkö teknologiaa totalitaarinen vai demokraattinen hallinto, mutta suurin osa Euroopan kansalaisista tuskin vaihtaisi osaansa kiinalaisen kanssa, jonka oikeudet hallinto määrittää automaattiseen kasvojentunnistukseen perustuvalla sosiaalisten pisteiden järjestelmällä. Äärimmäisen tukahduttava vallanpito ei myöskään aina vaadi huipputeknologiaa. Kamputseassa punaiset khmerit tyhjensivät maan kaupungit, hylkäsivät teollisuuslaitokset ja perustivat melkein yhdessä vuorokaudessa vakoilulle ja sadistiselle sosiaaliselle kurille perustuvan orjayhteiskunnan. Sinänsä mikään ei takaa, ettei Kaczynskin hahmottelema teknologian vastainen vallankumous rappeutuisi vastaavanlaiseksi.

Mutta se, mihin suuntaan teknologiamme kehittyy ja kuka sitä hallitsee, kuuluu joka tapauksessa aikamme kohtalonkysymyksiin. Sitä vakavissaan pohtivalle Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus on olennaista luettavaa. Kuten kaikessa muussakin, teknologiassa olennainen valinta tehdään vapauden ja turvallisuuden välillä. Jos luopuu yhdestä, menettää helposti toisenkin.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.