SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Robotteja vastaan (katkelma)

luddite 2GEORGES BERNANOS   (suomentanut Mika Keränen)

Olettakaamme, että jollekin 1400-, 1500- tai 1600-luvun kultivoidulle herralle olisi esitetty seuraava kysymys: ”Millaiseksi kuvittelette tulevaisuuden yhteiskunnan?” Hän olisi heti ajatellut rauhanomaista sivilisaatiota, joka samanaikaisesti olisi sekä hyvin luonnonläheinen että ihmeteltävän hienostunut. Tämänkaltaiseen sivilisaatioon ainakin Ranska on pitkän historiansa aikana valmistautunut. Lukemattomat suuret henget eri puolilla maailmaa ovat Ranskan rinnalla valmistautuneet samaan. Nyt heidän erehdyksensä on helppo nähdä. Konekulttuurin (la Machinerie) maihinnousu on yllättänyt tämän yhteiskunnan, joka on ikään kuin äkillisesti sortunut konehuoneen painon alle. Yhteiskuntamme ei ole koskaan osannut odottaa Koneen hyökkäystä, tätä sille täysin uutta ilmiötä. Maailma oli hyökkäykseen saakka tuntenut vain työkaluja, jotka toki olivat käyttötarkoitustaan ajatellen enemmän tai vähemmän täydellisiä instrumentteja mutta silti pelkkiä ihmiskäden jatkeita. Ensimmäinen todellinen kone, ensimmäinen robotti, oli tuo puuvillakankaan kutomiseen suunniteltu laite, joka aloitti toimintansa Englannin Manchesterissa 1700-luvun puolivälin tienoilla. Englantilaiset kankurit tuhosivat näitä varhaisia koneita, ja joitakin vuosia myöhemmin myös Ranskassa lyonilaiset kutojat käsittelivät samalla tavoin sikäläisiä vastaavankaltaisia koneita. Minun nuoruudessani meidän opettajamme yrittivät parhaansa mukaan naurattaa meitä pilkkaamalla noita naiiveja Edistyksen vihollisia. Minä puolestani uskon, että ensimmäiset koneensärkijät vain seurasivat naisille ja lapsille ominaista kaukonäköistä vaistoa. No, totta kai tiedän, että monia lukijoitani tuo tunnustukseni hymyilyttää. Mikä minua oikein vaivaa? Eikö ole tyhmää askarrella sellaisten ongelmien parissa, jotka tiedetään ratkaistun ajat sitten? Joku voi tuntea kiusausta luokitella minut niiden tärähtäneiden esteettien joukkoon, jotka ennen vanhaan vastustivat Pariisin katujen modernisointia keskiaikaisista avoviemäreistä siisteiksi liikenneväyliksi…

Mutta ei, en minä ole vähimmässäkään määrin menneisyysnostalgikko (passéiste). Inhoan kaikenlaista kirjainta palvovaa mutta hengen tappavaa taikauskoista kiihkoilua. On kyllä totta, että rakastan syvästi menneisyyttä, mutta teen niin vain ymmärtääkseni paremmin nykyisyyttä. Ja nykyisyyden paremmin ymmärtämisestä seuraa, että voin rakastaa myös sitä enemmän ja rakentavammalla tavalla, että voin rakastaa sitä huolimatta sen monista ristiriitaisuuksista ja typeryyksistä; nuo nykyajan vähemmän puoleensavetävät piirteet näyttävät aidosti historiallisesta perspektiivistä usein aseistariisuvan liikuttavilta ja herättävät meissä pikemminkin veljellistä myötätuntoa kuin raivoa tai halveksuntaa. Lyhyesti sanoen, rakastan menneisyyttä juuri välttääkseni sortumisen menneisyysnostalgiaan. Vakuutan, että minun kirjoistani on kenenkään turha etsiä vihjettäkään tuosta ällöttävän sentimentaalisesta ”vanhojen hyvien aikojen” kultista, jolla riittää palvojia. Koko tuo ilmaisu on muuten alkuperältään englantilainen, ja se on varsin hyvin linjassa brittien tiettyjen naurettavien ominaispiirteiden kanssa; hehän herkistyvät kyyneliin minkä tahansa muinaisjäänteen edessä ja muistuttavat tässä kanaa, joka vaistonsa vetämänä alkaa hautoa mitä tahansa eteensä sattunutta munaa lajista viis. En ole koskaan ollut sitä mieltä, että konekulttuurin nousussa olisi kyse yksinkertaisesti muinaisuuden ja nykyajan ihmisten välisestä ristiriidasta. Jos vertaamme toisiinsa 1600-luvun ranskalaista ja Perikleen ajan ateenalaista tai Augustuksen päivien roomalaista, huomaamme lukuisia yhtymäkohtia; sen sijaan konekulttuuri valmistaa meitä kohtamaan kokonaan toisenlaisen ihmistyypin…

Mutta ei minun taida kannattaa ryhtyä kuvaamaan teille imbesilleille tuota toisenlaista ihmistyyppiä! Sillä ettekö te muka ole niiden minun oman nuoruuteni imbesillien poikia tai pojanpoikia, jotka Pariisin Maailmannäyttelyssä vuonna 1900 herkistyivät loistavaa tulevaisuutta lupaavien visioiden edessä? Noissa unelmissahan kansakunnat kävivät keskenään jaloa mutta täysin rauhanomaista kilpailua puhtaasti tieteen, talouden ja teollisuuden keinoin. Niin, mitäpä hyödyttäisi minun saarnata, jos vuoden 1914 kokemukset eivät teille riitä? Vuoden 1940 muistot eivät näytä teitä hyödyttäneen senkään vertaa. No, enhän minä oikeastaan teille puhukaan! Kolmekymmentä miljoonaa, kuusikymmentä miljoonaa, satamiljoonaa kuollutta eivät onnistu parantamaan teitä pakkomielteestänne mennä eteenpäin aina vain lujempaa, keinoista viis. Tahdotte mennä ja lujaa, mutta minne? Ei teitä imbesillejä taida matkanne määrä edes kiinnostaa! Sillä silmänräpäyksellä, kun kuulette kehotuksen ”mennään lujaa”, minun on turha kohdella teitä imbesilleinä, ettehän te minua enää seuraa. Teidän katseenne harhailee jo, se tuo epämääräisesti mieleen ne paheelliset nuorukaiset, joilla on kiire päästä yksinäisiin unelmiinsa… ”Aamukahvi Pariisissa, aperitiivia Intiassa ja päivällinen San Franciscossa”, te hekumoitte. No, seuraavassa väistämättömässä sodassa tankkien liekinheittimien kantama on kaksituhatta metriä nykyisten viidenkymmenen metrin sijaan, ja teidän poikienne kasvot tulevat kiehumaan pullauttaen heidän silmänsä kuopistaan. Ja rauhan palattua te koirat alatte jälleen ihastella teknisen kehityksen vauhtia. ”Pariisista Marseilleen varttitunnissa, loistavaa!” Teidän poikanne ja tyttärenne voivat kyllä potkaista tyhjää, mutta todellinen polttava ongelmanne tulee aina olemaan, kuinka saada teidän oma lihanne siirtymään paikasta toiseen salaman nopeudella. Mitä te imbesillit oikein pakenette? No, mitäpä muutakaan kuin itseänne. Te, kuten kaikki kaltaisenne, tunnutte luulevan voivanne juosta niin lujaa, että lopulta pääsette ulos nahoistanne… Modernia sivilisaatiota ei voi alkuunkaan ymmärtää, ellei ennen muuta tunnisteta siinä kaikkea ihmisen sisäistä elämää vastaan suunnattua universaalia salaliittoa. Mutta vapautta ette kuitenkaan löydä mistään muualta kuin itsestänne, imbesillit!

Kun kirjoitin varhaisten koneensärkijöiden todennäköisesti vain noudattaneen kaukonäköistä vaistoaan, tarkoitin että he epäilemättä olisivat toimineet samoin siinäkin tapauksessa, että he jonkin ihmeen kautta todella olisivat nähneet tulevaisuuteen. Siitä lähtien, kun konekulttuuria on kyseenalaistettu, sitä on myös puolustettu julistamalla, että kyse on ihmiskunnan luonnolliseen kehitykseen kuuluvasta etapista! Myönnettäköön, että tämä selitys on hyvin yksinkertainen ja vakuuttavanoloinen. Mutta onko ilmiössä todella kyse luonnollisesta kehitysvaiheesta vai sittenkin kriisin oireesta, jonkinlaisesta tasapainohäiriöstä missä ihmisen korkeammanasteiset sielunkyvyt ovat joutuneet kohtuuttomassa määrin antamaan tilaa silkalle ruokahalulle? Kas, tässäpä kysymys, jota kukaan ei enää halua pohtia. En nyt puhu koneiden keksimisestä, vaan niiden räjähdysmäisestä lisääntymisestä jolle ei näytä tulevan loppua. Asiahan on niin, että konekulttuuri ei synnytä ainoastaan koneita, vaan se kykenee myös luomaan aivan uusia keinotekoisia tarpeita, jotka puolestaan varmistavat uusien koneiden kaupallisen kysynnän. Tavalla tai toisella joka ikinen näistä koneista lisää ihmisen materiaalista valtaa, so. parantaa hänen toimintakykyään niin hyvän kuin pahankin palveluksessa. Kun ihminen näin päivä päivältä vahvistuu pelottavaa tahtia, olisi suotavaa että hän samaa tahtia myös kasvaisi eettisesti, so. tulisi paremmaksi. Mutta röyhkeinkään konekulttuurin apologeetta ei rohkenisi mennä väittämään, että koneet parantavat ihmiskunnan moraalia. Ainoa asia, joka konekulttuuria kiinnostaa, on ihmiskunnan koko elämänpiirin suuntaaminen palvelemaan hyödyn ja tehokkuuden maksimointia; viimekädessä on kyse liikevoitosta.

Pysähdytään hetkeksi tähän liikevoiton käsitteeseen, sillä siinä saattaa olla koko arvoituksen avain. Jos Manchesterin käsityöläisillä olisi ollut selvänäköisyyden lahja, voisimme kuvitella seuraavankaltaisen dialogin tekstiilitehtailijan ja näiden vapaiden miesten välillä:

***

[Tehtailija:] ”Mitä! Te onnettomat menitte rikkomaan minun maltaita maksaneen koneeni sillä surkealla tekosyyllä, että se tuomitsee teidät työttömyyteen, siis kurjuuteen ja sitä kautta kuolemaan. Voi teitä! Edistyksen Laki on yhtä kuin Luonnon Laki. On kieltämättä onnetonta, että te kuolette tai ainakin menetätte kaikki syyt elää, mutta entä sitten! Mitä te oikein tahdotte?

bernanosMinä itse olen pelkkä tahdoton instrumentti Kaitselmuksen kädessä, ja Kaitselmus vaatii uhria. Ette kai te odota minun näyttelevän tätä roolia korvauksetta? Kuinka suuria lienevätkään minun voittoni, ne ovat yhtä kaikki oikeutettuja. Mutta tyytykää te katoamaan. Tämä hieman omituinen raudan ja puun yhteenliittymä, joka parastaikaa palaa pihan nurkassa, tekee teidän työnne paremmin kuin te itse koskaan pystyisitte. Alistukaa tosiasioihin! On häpeällistä ajatella vain omaa vatsaansa. Keskittyisitte sen sijaan pohtimaan tulevaisuutta. Elämme nyt vuotta 1745. Myönnän, että tämä teollinen vallankumous, jonka syntyä saamme yhdessä todistaa, voi näin alkuvaiheissaan aiheuttaa hieman järjestyshäiriöitä. Myönnän, että tietty sopeutumisjakso on tarpeen. Sopeutuminen kestää kymmenen, kaksikymmentä tai ehkä viisikymmentä vuotta. Ja kuvitelkaa nyt, että olemme jo vuodessa 1792; mikä siunattu ajastaika! Kuluneina viitenä vuosikymmenenä Euroopan vahvimmat henget ovat omistaneet kaiken neroutensa käytännöllisten ja rauhanomaisten innovaatioiden kehittämiseen, sen sijaan että olisivat vanhaan tapaan antautuneet tuhlaamaan lahjojaan askartelemalla sellaisten joutavien ylellisyyksien parissa kuin Totuus, Hyvyys ja Kauneus. Mutta Rauha! Ajatelkaa, ystävät, että sota on nykyään enää pienen ammattisotilaiden joukon tai vielä sitäkin pienemmän aatelissäädyn asia. (Sotaa siis käyvät enää seikkailijat, jotka ovat liian laiskoja tai tyhmiä hyödyllisiin töihin, sekä aristokraatit, joita riivaavat ”kunnian” kaltaiset lapselliset ennakkoluulot.) Voitte uskoa, että kaupalle ja teollisuudelle omistautuneen yhteiskunnan tärkeimpiin huolenaiheisiin kuuluu kansalaisten pitäminen loitolla sotilasammatista. Mikä tekisikään pahempaa hallaa kaupalle ja teollisuudelle kuin sota! Niinpä vuonna 1792 tulee todennäköisesti olemaan hyvin vaikeata saada lupaa ryhtyä sotilaaksi. Kuinka voisikaan hyväksyä talonpojan tempaamista auransa varresta tai työläisen raastamista ahjonsa äärestä turhiin tappotöihin silloin kun maailma ei enää tunnusta muita elämänarvoja kuin työteliäisyys ja vauraudentavoittelu, silloin kun Merkurius on syössyt Marsin valtaistuimeltaan? Sota on aristokraattien keksintö ja heidän myötään se kerran tästä maailmasta katoaakin.

Tosin muutamat astrologiystäväni ennustavat aivan vuosisadan lopulle joitakin pieniä sotaisten konfliktien tapaisia kärhämiä. Samoin vuoden 1870 tienoilla näyttäisi olevan vähän levotonta. Tämä toistuisi sitten vuonna 1914 ja kerran vielä niinkin myöhään kuin 1939. Tuhatyhdeksänsataakolmekymmentäyhdeksän! Ilman pienintäkään epäilystä tuo sota – jos nyt enää edes sodan nimeä ansaitsee – täyttää kauhulla yhdistyneen Ihmiskunnan sydämet, sillä Ihmiskunta on tuolloin jo lähes kokonaisuudessaan rauhaarakastavaa ja työteliästä väkeä. Kaikesta huolimatta tuo kaukaisen tulevaisuuden pieni veljeskonflikti on oleva lasten leikkiä verrattuna niihin hirveisiin teurastuksiin, jotka ovat meille kaikille tuttuja. Se, joka tulee olemaan tuollaisen sivilisoidun ja inhimillisen sodankäynnin todistajana, ei osaisi kuvitellakaan vaikkapa tuota äskeistä Fontenoyn taistelua, jota metsän pedotkin kauhistuisivat. Ajatelkaapas nyt, ystävät, onko muutaman vuoden työttömyys tai eläminen vähän niukemmalla palkalla tosiaan liian kova hinta siitä ihmislajin uudistumisesta ja lunastuksesta, joka tästä uhristanne seuraa? Ihmiskunnan lunastus nimittäin on varma asia. Ei tietenkään ole kiellettyä kenenkään pahanilmanlinnun aavistella teknisiä keksintöjä, jotka koituisivatkin Ihmiskunnan vahingoksi. Mutta ihan silkka terve järki vakuuttaa meille, ettei tällaisia keksintöjä voi käytännössä juurikaan tulla. Ihmiskunta voi joutua väkivaltaisiin kriiseihin, se voi hetkeksi menettää paremman minänsä kontrollin ja suistua intohimojen valtaan; mutta koneiden keksiminen ja rakentaminen vaatii paljon aikaa, harkintaa ja työtä sekä tietenkin paljon rahaa. Voiko kukaan tervejärkinen uskoa, että tämä uuttera Ihmiskunta jonain päivänä voisi yhdistää työnsä ja pääomansa vakaana aikomuksenaan itsetuho? Voiko kukaan uskoa, että oppineet ja rikkaat ihmiset, so. kansakuntien parhaimmisto, voisivat ryhtyä yksissä tuumin toteuttamaan moisia kieroutuneita hankkeita?”

***

Emme koskaan tule tietämään, olisivatko Manchesterin kapinoivat käsityöläiset ymmärtäneet moista puhetta. [–] Mutta annettuani tehtailijan puhua tavalla, joka on – myönnetään – jokseenkin epätodennäköinen, sallittakoon minun nyt kehitellä fantasiaa eteenpäin ja olettaa, että joku piruparka kankaankutoja olisi yhtäkkiä saanut kaunopuheisuuden ja profetian lahjan kuin Bileamin aasi konsanaan. Näin siis vastaa tuo nöyrästä roolistaan ulos hypännyt englantilainen käsityöläinen tehtailijan puheeseen:

***

[Kutoja:] ”Te olette puhunut koneistanne ikään kuin ne olisi keksitty samassa hengessä kuin muinoin työkalut. Meidän esi-isämme käyttivät nyrkkiin puristamaansa kivenmurikkaa kuin vasaraa aina siihen päivään saakka kun jonkun mieleen juolahti kiinnittää kivi puiseen varteen. Tuo nerokas mies, jonka nimi ei valitettavasti ole säilynyt meidän päiviimme saakka, taatusti keksi vasaran käyttääkseen sitä itse eikä myydäkseen sen patenttia jollekin kasvottomalle yritykselle. Älkää suhtautuko tähän hienoiseen eroon kevyesti. Sillä teidän koneistonne voivat luoda yhtä ja toista, mutta aina ne ovat ennen kaikkea muuta rahan palveluksessa, ne ovat sitä luonnostaan ja syvimmältä olemukseltaan. Sen sijaan että palvelisivat Ihmiskuntaa ne palvelevat rahan myyjiä ja jälleenmyyjiä, siis keinottelijoita. On huomattavasti kannattavampaa keinotella ihmisten paheilla kuin heidän todellisilla tarpeillaan; ja mitä noihin paheisiin tulee, eikö juuri rahanhimo ole niistä kaikkein säälimättömin? Raha pitää meitä otteessaan tiukemmin kuin meidän oma lihamme. [–]

Ennustan, että koneiden lisääntyminen tulee kasvattamaan ahneuden henkeä tavalla jota emme osaa edes kuvitella. Ja mihinpä tuo henki ei olisi valmis! Kun puhutte meille kauppiaiden asuttamasta Rauhaarakastavasta Tasavallasta, te yksinkertaisesti luulette voivanne pilkata meitä päin naamaa! Jos joku nykyinen puodinpitäjä onkin taitavampi käyttelemään helmitaulua kuin miekkaa, niin se johtuu vain siitä, ettei hänellä ole vähäisintäkään intressiä sotahommiin. Mitä häntä liikuttaa, montako provinssia kuningaskunta voittaa tai menettää? Mutta kun kauppiaamme tielle osuu kilpailevia kollegoja, voitte uskoa hänen kirkkain silmin hautovan mielessään mitä hirveimpiä verilöylyjä; joukkohautojen löyhkä ei hänen yöuntaan häiritse. On helppo nähdä, että sinä päivänä, kun ylituotanto ja myyntikelvottomien tuotteiden paljous uhkaavat tukahduttaa keinottelumahdollisuudet, teidän uutta luovat koneenne muuttuvat tappokoneiksi. Voitte nyt väittää, että muutama huono kokemus lopulta vakuuttaa teidän keinottelijanne sodan turmiollisuudesta ja tekee heistä peräti filantrooppeja. Mutta kun on yleisesti tunnettu tosiasia, että mikään tappio ei ole kyllin suuri parantaakseen patologista uhkapeluria paheestaan; pelurihan juuri elää pikemminkin pettymyksistään kuin voitoistaan. Älkääkä väittäkö, että suurilukuinen tavallinen kansa lopulta pakottaa suuren luokan keinottelijat tulemaan järkiinsä. Keinottelun henki tarttuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Ei maailmaa rumenna itse keinottelu sinänsä, vaan sen synnyttämä yleinen turmelus. Se, mikä meidät parantaa paheistamme tai ainakin auttaa meitä kamppailemaan niitä vastaan, ei ole niinkään jumalanpelko vaan pikemminkin lähimmäisemme mielipide, ja nyt syntymäisillään olevassa yhteiskunnassa ahneus ei saa enää ketään punastumaan. Siellä missä rahaa kunnioitetaan, keinottelijaa kunnioitetaan yhtälailla. Keinottelijan ei siis tarvitse pelätä saavansa osakseen halveksuntaa, kateutta kyllä sitäkin enemmän; älkäämme elätelkö toiveita omientuntojen heräämisestä. [–]”

Georges Bernanos (1888-1948) oli ranskalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten romaaneistaan Maalaispapin päiväkirja (1936) ja Mouchette (1937). Bernanos oli katolilainen ja yhteiskunnallisilta näkemyksiltään rojalisti, mutta suuntasi kritiikkinsä myös oikeiston totalitaarisia liikkeitä kuten natsismia vastaan. Vuodet 1938-45 hän vietti Etelä-Amerikassa ja palasi kotimaahansa toisen maailmansodan päätyttyä. Romaanituotantonsa ohella hän kirjoitti lukuisia pamfletteja ja poliittisia kiistakirjoituksia. Oheinen katkelma on hänen konekulttuuria ja automaatiota arvostelleesta pamfletistaan La France contre les robots (”Ranska robotteja vastaan”, 1944).

Information

This entry was posted on joulukuu 3, 2013 by in Kulttuuri, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: