Isänmaallisuudesta

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Aikalainen-lehti haastatteli äskettäin historiantutkija Ville Kivimäkeä, jonka suomalaissotilaiden sotatraumoja käsittelevä tuore kirja Murtuneet mielet voitti Tieto-Finlandian. Kivimäki harmitteli haastattelussa sitä, että sotaveteraanit on otettu ”muukalaisvihan välineiksi” ja että tietyt yhteiset kansalliset symbolit on omittu ”ääri-ideologian käyttöön”. Hänen mukaansa Neuvostoliiton kaatumisesta alkanut veteraanien kunnianpalautus on johtanut ”kovien arvojen” muuttumiseen isänmaallisuuden synonyymiksi, vaikka ”sotasukupolven kestävintä sisäpoliittista perintöä on kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen 1950-luvulta alkaen, ei rasismi, militarismi saati uusliberalismi.”

Kivimäen kommentit tuovat laajempaan julkisuuteen jo jonkin aikaa näkyvissä olleen trendin, jossa isänmaallisten tunteiden ja symbolien katsotaan joutuneen maahanmuuttoa arvostelevan ”äärioikeiston” kaappaamiksi. Lehtikolumneissa ja niin sanottujen antirasistien keskustelupalstoilla on viime aikoina alettu viljellä patrioottista retoriikkaa ja väitetty aidon isänmaallisuuden tarkoittavan suvaitsevaisuutta ja liberaalia demokratiaa. Kivimäki onkin aivan oikeassa sanoessaan, että veteraanien nimissä puhuminen on muodostanut sotkuisen identiteettipoliittisen kentän.

Oikeassa Kivimäki on siinäkin, että muiden kuin veteraanien itsensä on jokseenkin kyseenalaista puhua sotasukupolven mandaatilla. Suomen sotiin osallistuneiden joukossa oli kaikkien poliittisten kantojen edustajia kokoomuslaisesta kommunistiin ja liberaalista fasistiin, ja ennen kaikkea se Suomi, jota vuosien 1939-40 ja 1941-44 sodissa puolustettiin, oli aivan toisenlainen paikka kuin tämän päivän Suomi. Tuolloin oli luultavasti mahdotonta kuvitellakaan, että jonakin päivänä Suomi ulkoistaisi teollisuuttaan halpatuotantomaihin, antaisi suuria lainapaketteja vararikon partaalla huojuville Euroopan maille ja ottaisi aivan nurkan takana vaanivan mutta alati lykkääntyvän työvoimapulan nimissä maahan tuhansittain siirtolaisia tyystin vieraita kulttuureja edustavista maista.

Historiaa ei vääntele omiin päämääriinsä sopivaksi vain yksi identiteettipoliittisen kamppailun osapuoli. Perin yleinen ”talvisotakortin” käyttötapa liberaalileirissä on vedota pakolais- ja maahanmuuttokeskustelussa siihen, että Ruotsi auttoi suomea ottamalla sotalapsia vastaan. Viimeksi korttia käytti helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Nasima Razmyar syyskuussa ilmestyneessä Iltalehden kolumnissaan, joka peräänkuulutti Suomen moraalista velvollisuutta ottaa vastaan 500 syyrialaispakolaista. Razmyar rinnasti surutta vuoden 1939 Suomen ja nykyisen Syyrian, vaikka Suomesta ei talvisodan aikana lähtenyt miljoonien ihmisten pakolaisvirtaa naapurimaihin eikä varsinkaan muille mantereille. Lisäksi ehdoton valtaosa suomalaislapsista palasi sodan päätyttyä kotimaahansa, mistä ei syyrialaisten kohdalla ole minkäänlaisia takeita.

Väitteet isänmaallisten tunnusten ja symbolien joutumisesta väärien ajatusten keppihevosiksi johtavat yleensä yrityksiin määritellä oikea tapa  käyttää kyseistä kuvastoa. On tuskin kenellekään yllätys, että se on aina tietyn arvomaailman mukainen. Millainen on antirasistien ”aidon isänmaallisuuden” varsinainen sisältö?

Aikalaisen haastattelussa Kivimäki sanoo itsenäisyyspäivän vietosta: ”(…) ehkä siitä sotakeskeisyydestä voitaisiin siirtyä siihen suuntaan, että mitä sillä säilytetyllä itsenäisyydellä tehtiin. Että miten rutiköyhästä maasta onnistuttiin rakentamaan niinkin toimiva ja tasa-arvoinen yhteiskunta.” Hän on samoilla linjoilla kuin Helsingin Sanomien Nyt–liitteen kolumnisti Maria Pettersson, joka tuoreimmassa kolumnissaan halusi sotaveteraanien rinnalla muisteltavan ”neuvottelijasankareita”. Pettersson myös ihmetteli, miksei itsenäisyyspäivän paraateja pidetä ilmaiselle terveydenhuollolle, kolmikerroksisille ikkunoille, sosiaalihuollolle tai maailman parhaalle LVI-järjestelmälle.

Petterssonin kolumni on oppikirjaesimerkki julkisen kielenkäytön pahanlaatuisesta rappiotilasta. Kun syöpää sairastava julkimo ei valita kohtaloaan kellon ympäri, uutisoidaan hänen ”urheasta kamppailustaan”. Haukkumaviestejä sähköpostitse saavat ovat ”uhreja”. Ja nyt myös neuvottelupöydän ääressä istuvat ovat ”sankareita”. Lisäksi tällainen pehmeiden arvojen patriotismi jättää tyystin huomiotta sen, miten jokaisen kansan identiteetti perustuu aseelliseen kamppailuun, josta ollaan selviydytty. On itsestäänselvää, että itsenäisyyspäivinä kansakunnat haluavat muistaa niitä, jotka ovat tehneet raskaimmat henkilökohtaiset ja fyysiset uhraukset. Niin paljon kuin rauhanajan saavutuksia muulloin kunnioitettaisiinkin.

Toista maailmansotaa muistellaan itsenäisyyspäivinä Suomessa ja muissa siihen osallistuneissa maissa niin kauan kuin seuraava sota syttyy. Ne, jotka haluaisivat mieluummin juhlatilaisuuksia rauhanajan menestystarinoille, tuntuvat olettavan että seuraavaa sotaa ei koskaan tule ja muutenkin olot pysyvät vakaina ja mukavina auringon sammumiseen saakka. Liberaali demokratia ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat historian päätepiste, eikä sen saavuttanut yhteiskunta enää tarvitse viholliskuvia, ei meitä eikä muita, vaan sen tulee avata rajansa ja jakaa vaurauttaan kaikille tarvitseville.

Mutta jokainen kansallisvaltio perustuu rajan vetämiselle. Sen lähtökohtana on toteamus, että meidän kansamme eroaa muista kansoista, edustaa jotakin muuta kuin muut kansat. Rajaton kansainvälisyys ei voi kuulua kansallisvaltion perustaviin arvoihin. Tämä pätee myös niihin kansallisvaltioihin, jotka ovat kehittäneet yhteiskuntamallikseen hyvinvointivaltion. Kuten Jukka Aakula kirjoituksessaan ”Uusi darwinistinen vasemmisto ja hyvinvointivaltion moraalinen perusta” totesi, hyvinvointivaltion perustana on jako sisä- ja ulkoryhmään ja parhaiten toimivat hyvinvointivaltiot ovat kehittyneet maissa, joissa on etnisesti homogeeninen väestö ja työmoraalia korostava kulttuuri.

Suomessa ja muissa Euroopan maissa on kasvava joukko ihmisiä, joilla on syynsä tuntea oma kansallisvaltio, oma kulttuuri ja monet muut omina ja tärkeinä pidetyt asiat uhatuiksi. Isänmaallisuutta uudelleenmäärittelevät antirasistit puhuvat heidän ”vihastaan”, ”ennakkoluuloistaan” ja ”pelostaan” irrationaalisina tunteina, joilla ei ole mitään merkitystä itsesäilytyksen tai omien suojelemisen kannalta. Antirasistit hokevat, että maahanmuuton ongelmista on ”tärkeää keskustella asiallisesti”, mutteivät ole esittäneet ainuttakaan ratkaisuvaihtoehtoa, paitsi kotouttamiseen käytettyjen varojen alituisen lisäämisen. He eivät ole myöskään määritelleet mitään kattoa sille, kuinka paljon siirtolaisia voidaan ottaa niin että Suomi pysyy yhä Suomena. Heidän ainoa sanomansa näyttäisi olevan: rauhoittukaa, järjestelmä toimii, kaikki on hyvin.

”Aito isänmaallisuus”, jonka joutumista ”ääriryhmien” haltuun nyt yritetään estää, näyttää olevan vain sarja triviaaleja eleitä, yhteiskunnallisia käytäntöjä ja totunnaistapoja. Jos sillä jokin perustava sisältö, se on vaatimus lainkuuliaisuudesta. Internetin Paljastettu-sivustolla (jonka toimintatapoihin kuuluu yksityisistä facebook-päivityksistä tehtyjen kuvakaappausten levittäminen ja erimielisten julkinen herjaaminen) kyseenalaistetaan jatkuvasti kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta tuomittujen suomalaisten isänmaallisuus, hehän eivät noudata edes Suomen lakia. Sen sijaan lain rikkominen näyttäisi olevan sallittua, kun paperitonta eli laitonta maahanmuuttajaa piilotellaan viranomaisilta.

Mutta isänmaallisuus ei ole yhtä kuin legalismi. Muussa tapauksessa joutuisimme toteamaan, että Hitlerin salamurhaa heinäkuussa 1944 yrittäneet saksalaiset upseerit toimivat epäisänmaallisesti. Isänmaa ei ole yhtä kuin kulloinenkin hallinto tai lainsäädäntö tai poliittinen konsensus; se on historiallinen, kulttuurinen, biologinen ja myyttinen kokonaisuus, joka ulottuu sukupolvien ja vuosisatojen taakse. Tätä kokonaisuutta ollaan nyt uhraamassa humanistisen ja globalistisen utopian alttarilla, valtion ja oikeuslaitoksen siunauksella. Tällaisessa tilanteessa ja Suomen 96. itsenäisyyspäivän alla on entistä enemmän syytä muistaa Carl Schurzin lausahdus:

Minun maani, oikeassa tai väärässä. Jos oikeassa, se on pidettävä oikealla tiellä. Jos väärässä, se on ohjattava oikealle tielle.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.