Naiset ja kansallismielisyys

TIINA WIIK

–

Puhe Aamunkoitto-seminaarissa Turussa 7.3.2020.

–

Istuessani eilen koko päivän autossa matkalla tänne Oulusta pohdin, että mieluummin olisin kotona harrastusteni parissa ja kissaa rapsuttamassa. Ennen kuin ehditte ottaa sen negatiivisena huomautuksena tästä tapahtumasta, selvennettäköön, mitä tarkoitan. Kaikilla tässä huoneessa on muutakin tekemistä. On perhettä, työtä, harrastuksia ja ystäviä. Mutta me kaikki olemme täällä, koska koemme että toimintamme on tärkeää ja aikamme ja vaivannäkömme arvoista.

Toisin kuin tätäkin tapahtumaa jo etukäteen häiritsemään pyrkineet antifasistit, kansallismieliset harvoin ovat elämäntapa-aktivisteja. Me toivomme, että jonakin päivänä tilanne normalisoituu ja voimme palata arkeen, mutta siihen saakka omatuntomme ei salli meidän jäädä mukavuudenhaluisesti kotiin, ja täällä olemme. Työtä on, mutta ainakin voimme tehdä sen hyvässä seurassa. Erityisen ylpeä olen nuorista miehistämme, jotka ovat irroittautuneet loputtoman viihdetarjonnan ja materian parista tekemään työtä, joka olisi kuulunut heidän vanhempiensa sukupolvelle.

Kansallismielisen kentän on oltava enemmän kuin joukko aktivisteja ja poliitikkoja tai yhden asian poliittinen liike – sen on kehityttävä yhteisöksi, joka tarjoaa holistisen mallin suomalaisen yhteiskunnan ongelmien ratkaisemiseen ja parempaa elämää yksilöille. Elämää jolle voi löytää merkitystä, yhteiskunnassa jossa jokainen voi löytää paikkansa.

Aioin ensin puhua naisten roolista kansallismielisellä kentällä ja heidän tulevaisuudestaan yhteiskunnassa, mutta jokainen naisia koskeva kysymys on myös miesten kysymys, koska puhuessaan naisista yhteiskunnassa puhuu myös naisista miesten elämässä. Ja koska tämä ei ole feministinen seminaari, puhe naisten asemasta ei tarkoita armotonta höykytystä miesten virheistä – ainakaan pelkästään.

Roolini naisena kansallismielisenä ja traditionalistisena aktivistina sisältää tietyn ristiriidan: traditionalisteille kun kansan puolustaminen ulkoisilta uhilta on miesten tehtävä. Tästä muiden naisaktivistien kanssa puhuessa sama mieliala on noussut aina esiin – se mieliala, jonka mainitsin heti alussa: olisi mukavampaa, jos tätä ei tarvitsisi tehdä, mutta elämme poikkeuksellisia aikoja. Koska olemme vasta luomassa vahvaa yhteiskuntaa emmekä elä sellaisessa, kaikkien tavoitteen jakavien on oltava valmiit työhön. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun suomalaiset naiset ovat tilanteessa, jossa heidän on astuttava miesten alueelle, koska tilanne sitä vaatii. Näin toimittiin myös miesten ollessa sodissa rintamalla, ja poikkeustilan poistuttua palattiin arkeen.

Myös kansallismielisen kentän laajentuminen avaa tilaa naisten omalle erityiselle roolille ja kulttuurille. Kansallismielisistä naisista puhuminen vähänkään yleistäen on vaikeaa, koska meillä ei ole vielä omaa naisten kulttuuriamme. Pienen maan pienissä poliittisissa piireissä naiset ovat sopeutuneet miesvaltaisiin ympäristöihin, mikä näkyy siten, että naiset tekevät samaa kuin miehetkin ja ovat usein omaksuneet hyvän jätkän roolin. Jopa radikaalien kansallismielisten aatteiden naispuoliset edustajat poikkeavat usein silminnähden aatesuuntansa varsinaisesta naiskäsityksestä miehisyydessään. Tämä on ymmärrettävää, koska naisellisuus latistuu miesvaltaisessa ympäristössä mutta korostuu naisvaltaisessa.

Entisajan naisilla tällainen ympäristö on ollut luonnostaan: naisilla oli omat toimensa, joita he tekivät toisten naisten seurassa ja miehillä omat työnsä. Naisilla oli oma keskinäinen maailmansa, johon miehillä ei ollut asiaa.

Naisten välinen kommunikaatio on siis kansallismielisen naiskulttuurin perusta. Ulkomailla, missä kenttä on laajempi, tällaista kehitystä on selvästi nähtävissä mm. tradwife-ilmiössä, jossa 1950-lukulaista perhe-elämää ihannoivat naiset tuottavat elämäntavastaan somesisältöä juuri toisille naisille. He puhuvat taloudenhoidosta, perhe-elämästä ja estetiikasta, ja näin kansallismielisten miesten keskinäisen äijäkulttuurin rinnalle on syntynyt jotain omaa juuri naisille.

Mutta miesten on myös annettava tilaa naisten maailmalle. Vaikka liberaalit paheksuvat kansallismielisiä miehiä takapajuisina seksisteinä, ongelma on päinvastoin liiallinen tasa-arvoisuus. Vaikka miehet toisaalta ihmettelevät nykynaisten miehisyyttä ja Tapani Kansan tahtiin toivovat, että tulkaa tytöt takaisin, usein heidän omat reaktionsa naisellisuuteen ovat tuomitsevia. Olen huomannut tämän esimerkiksi miesväen suhtautumisessa siihen, millaisista asioista puhun somessa tai livestriimeillämme: vaikka 90% valitsemistani aiheista olisi yleisluontoista politiikkaa, yksikin naisellinen aihevalinta tai naisille suunnattu julkaisu saa miehet äkisemään, että ei tulisi puhua humputuksista vaan ainoastaan piinkovaa politiikkaa. He ovat unohtaneet, että kansallismieliset naiset ovat nimenomaan myös naisia ja odottavat heidän toimivan kuin miesten. Jos miesten reaktio naisellisuuden osoittamiseen on vihamielinen, ei ole ihmekään jos naiset valitsevat hyvän jätkän roolin ja piilottavat sukupuolensa erityispiirteet, ja silloin miesten on turha valittaa siitä, miksi nykynaiset eivät ole naisellisia. En odota tai edes halua miesten olevan yhtä kiinnostuneita naisten ajanvietteistä kuin naiset itse, mutta niille on annettava tilaa. Minun miestäni olisi kaiketi mahdotonta saada innostumaan minua kiinnostavista sisustus- tai askarteluprojekteista – vaikka epäilemättä liveyleisö haluaisi nähdä minun yrittävän – mutta hän pitää siitä, että minä olen kiinnostunut niistä – siitä että hänen tyttöystävänsä on nainen ja tekee naisten juttuja.

Naiseuden kannustaminen antaa myös miehille tilaa hengittää, koska naiseuteensa positiivisesti suhtautuvat naiset eivät koe tarvetta tunkea miesten reviirille. Vaikka naisilla oli merkittävä rooli siinä, miten miehistä tuli feminiinisiä pehmoja, naiset eivät voi asiaa korjata, koska ongelman ydin on juuri siinä, että miehet luopuivat oman miehisyytensä kontrollista. Jos naiset vain antavat sen heille takaisin, se on miehille nöyryytys, koska edelleen he toimivat vain naisten armosta. Jos taas miehet ottavat sen takaisin, olemme jo oikealla tiellä.

Positiivisen naiseuden kannustamisen lisäksi miehillä on valta myös poistaa kannusteet naiseuden toksisimmilta muodoilta, jotka ikävä kyllä kansallismielisten suosion kasvaessa saapuvat opportunistisesti paikalle. Tässä suhteessa miesten toiminta on ristiriitaista: periaatteen tasolla naisellisuuden osoitukset tuomitaan, mutta samalla luodaan kannustimia liikkeelle vahingolliseen naisellisuuden hyväksikäyttöön. Miehet rakastavat kuulla omia ajatuksiaan naisten suusta, ja silloin aukeavat myös lompakot. Tämä miesten heikkous on mahdollistanut sen, että myös konservatiivien kentälle on pesiytynyt naisihmisiä, joiden aatteellinen syvyys on rapakon luokkaa mutta joiden läsnäoloa miehet loputtomasti kannustavat lahjoittamalla näille somejulkkiksille rahaa ihastuneina siihen, että nainen osaa toistaa muutaman alkeistasoisen konservatiivisen ajatuksen. Lahjoituksia vastaan he saavat ihailemansa naisen huomiota, viestittelyä, Skype-keskustelun tai riittävää lahjoitusta vastaan jopa illallisen naisen seurassa ja ennen kaikkea hitusen toivoa siitä, että naisesta voisi saada tyttöystävän.

Miesten on turha syyttää naisia skenessä pörräävistä e-girleistä, kun he itse ovat heidät avokätisyydellään paikalle kutsuneet. Jos skenessä olisi vain naisia, konservatiiveiksi – ja aina sinkuiksi – tekeytyvien e-girlien lukumäärä olisi pyöreät nolla, koska kukaan ei palkitsisi heidän käytöstään vaan päin vastoin – moisia temppuja yrittävä nainen joutuisi muun yhteisön torjumaksi.

Mutta naisten yhteisö ja kulttuuri eivät ole jotain, mitä olemme luomassa kuumimpien kakkuohjeiden vaihtamiseen: meillä on yhteiskunnallinen missio. Tasa-arvon lisääntyessä yhteiskunnassamme on samalla lisääntynyt onnettomuus. Ihmiset ovat yksinäisiä, käyttävät mielialalääkkeitä ennätysmäärissä ja ongelmat, kuten rikkoutuneet perheet ja päihdeongelmat, ovat muuttuneet yhteiskunnan perustilaksi. Hyvinvoivien, tavoitteellisten, elämänarvoiltaan terveiden naisten rintama on tähän mitä tehokkain lääke, koska he silkalla olemassaolollaan näyttävät, ettei naisen tarvitse tyytyä siihen, mitä feministeillä on tarjota: opiskelijaelämää nelikymppiseksi, muutama puoligambialainen mukula jalkoihin, paino-ongelma ja nippu bentsoreseptejä.

Ja tässä kentämme toistaa harmillista virhekäsitystä: pohditaan loputtomasti sitä, millaisin poliittisin argumentein voitamme kansan asiamme taakse, sen sijaan että kysyisimme, onko politiikan puhuminen edes paras tapa.

Ihmisten halu olla onnellisia ylittää kaikki aatteelliset ja puoluerajat: jos he näkevät jonkun muun elävän hyvää elämää, he väistämättä pohtivat, mitä tämä on tehnyt oikein ja vertaavat omaa elämäänsä siihen. Monet nykypäivän konservatiivinaisista ovat entisiä vihervasemmistolaisia, jotka tarttuivat ulospääsyn mahdollisuuteen sen nähdessään, ja jos kansallismieliset omalla esimerkillään onnistuvat kirkkaasti osoittamaan mahdollisuuden hyvään elämään, meidän ei tarvitse pohtia, miten voitamme ihmiset puolellemme – he tulevat itse. Onnellisuuden tarjoaminen on universaali argumentti ja vahvempi kuin mikään tilasto maahanmuuton kustannuksista tai demografinen mallinnos.

Moniin naisten nykypäivän ongelmiin traditionalismi ei vain tarjoa ratkaisuja, vaan on itsessään ratkaisu. Sanotaan, että nainen on naiselle susi ja naiset eivät osaa olla ystäviä toisilleen. Mutta onko tämä todella universaali totuus vai ainoastaan myrkyllisen kulttuurin tuote? Uskommeko todella, että entisaikojen kyläyhteisöjen naiset, jotka ovat päivät viettäneet toistensa seurassa, eivät ole osanneet olla ystäviä toisilleen? Liberaali yhteiskunta vinoutuneine parisuhdemarkkinoineen pilaa naisten välit ja tekee heistä yksinomaan kilpailijoita. Kilpailua naisten kesken on toki aina ollut, ja tietty keskinäinen kisaaminen kuuluu molempien sukupuolten elämään tervehenkisenä ilmiönä, mutta entisajan naisilla oli enemmän asioita, jotka toivat heidät yhteen. Heillä oli yhteinen elämänpiiri, yhteisö jonka jäsenet aidosti tunnettiin. He tekivät töitä yhdessä, hoitivat toisiaan sairaina ja toimivat kätilöinä toistensa lapsille.

Nyky-yhteiskunnan naisten siteet ovat puolestaan perin pinnallisia ja perustuvat vain siihen, että ystävykset jakavat joitakin yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Kun mitään positiivista ei ole kompensoimassa naisten keskinäistä kilpailua, välit myrkyttyvät, ja tämä myös vahingoittaa naisten hyvinvointia. Nuorin sukupolvi naisia on kasvanut maailmaan, jossa heidän kuvansa kilpailevat somekansan huomiosta koko ajan luonnottomampaa kauneusihannetta luovien supertähtien ja photoshopattujen kuvien kanssa, mutta silti on kilpailtava, koska jos et tee sitä, sosiaalisesti sinua ei ole edes olemassa. Sama kilpailu jatkuu parisuhdemarkkinoilla: naiset tavoittelevat samoja Tinderin jännämiehiä lukemattomien muiden naisten kanssa, päätyvät hyväksikäytetyiksi, loppuunkulutetuiksi ja yksinäisiksi. Naisilla on paine toimia näin, vaikka se ei tuottaisikaan tulosta, koska huippumiehen kiinnittäminen parisuhteeseen on statussymboli ja ihan tavallisen miehen ottaminen olisi noloa, kuin tunnustus tappiosta muille naisille. Vähemmästäkin lannistuu, masentuu ja kokee itsensä huonommaksi.

Perinteisempi elämäntapa itsessään poistaa tämän verisen kilpailun palauttamalla naisille mahdollisuuden syvällisempään sisaruuteen kuin viikottaiseen brunssiin koulukaverin kanssa, eliminoimalla epätervettä kilpailua kun monogamiseen avioliittoon perustuvassa elämäntavassa toiset naiset eivät ole jatkuva uhka, ja antamalla naisille yhteisen tavoitteen, johon pyrkiessä hyvinkin erilaiset naiset voivat kokea olevansa samassa veneessä.

Ja jos jossain on naisia, sinne miehetkin tiensä löytävät. Kansallismielisten tulisi panostaa juuri naisten saamiseen, ei vain asiamme puolelle, vaan sen edustajiksi omalla elämällään – ja kas, yhä useampia miehiäkin alkaa perinteinen elämäntapa ja nationalismi kiinnostaa.

Kun naiset voivat paremmin ja heidän kulttuurinsa on tervehenkisempää, myös miehet pääsevät nauttimaan tuloksista, eivätkä vain niistä laajemman tason hyödyistä kuten vakaammasta yhteiskunnasta ja alhaisemmista julkisen sektorin kustannuksista, vaan myös parisuhteista ja perhe-elämästä, naisellisuutensa voimavarana näkevistä naisista, jotka tekevät talosta kodin perheelleen, ja avioliitoista, joiden voi luottaa kestävän myös raskaat ajat. Jos jokin klisee naisista pitää paikkansa, niin se, että kaiken takana on nainen.

–

–

Tiina Wiik on oululainen varakaupunginvaltuutettu ja blogisti.