Integraatioteatteri ja maailmanparantajan päiväunet

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kohu Veijo Baltzarin ja hänen Integraatioteatterinsa ympärillä on jo ehtinyt laantua median etsiessä innokkaan tryffelisian lailla uusia skandaaleja. Mutta jonkinlaisen paikan suomalaisessa kulttuuri- ja rikoshistoriassa tapaus varmasti saa. Taiteilijan ympärilleen keräämä, nuorista naisista koostuva kulttimainen yhteisö, jonka tukemiseen on osallistunut suuria kulttuuri-instituutioita ja johtavia poliitikkoja, lienee ainoa laatuaan maassamme. Ja on tapauksessa muutakin erityisen huomion arvoista.

Kaiken todistamani valossa minulle ei ole mikään uutinen, että kulttuurimaailmassa hyväksytään ja rahoitetaan avokätisesti luonnehäiriöisiä ja poskettoman törkeästi toimivia yksilöitä, joiden arvomaailma sattuu olemaan sopivan ajanmukainen. Sekin, että sosiaalidemokraateilla on poikkeuksellisen huono vaisto maskottiensa valinnassa, on käynyt ilmi jo ennen Baltzaria.

Maailmalla myös tunnetaan alakulttuuripiireissä syntyneitä manipulaatiolle ja seksuaaliselle hyväksikäytölle perustuneita kultteja. Tunnetuin esimerkki on Charles Mansonin ”perhe”, mutta muitakin löytyy. Wienin aktionisteihin kuulunut Otto Mühl perusti 1970-luvulla porvarillisen avioliiton tuhoamiseen ja vapaan rakkauden harjoittamiseen pyrkineen kommuunin, jonka hajottua hän päätyi vankilaan kommuunin alaikäisiin jäseniin sekaantumisesta. Mutta tällaiset liikkeet olivat kapinallisia ja silloisen yhteiskunnan virallisen arvomaailman vastaisia. Uutta Baltzarin teatteriyhteisössä on se, että siinä tietyt valtakulttuurin siunaamat ja alituiseen rummuttamat arvot – suvaitsevaisuus ja antirasismi – on omaksuttu viimeistä piirtoa myöten ja jalostettu psykoottiseen muotoon.

Joulukuun alussa julkaistussa Iltalehden artikkelissa erään Baltzarin oppilaan äiti kertoo, miten teatteriyhteisössä yhdisteltiin uskonlahkon tyyliä tiukan linjan monikulttuurisuusoppiin:

Miran mukaan tyttären ulkonäkö muuttui selvästi: hän lopetti meikkaamisen lähes kokonaan, alkoi käyttää omituisia vanhoja mekkoja ja antoi tukkansa liehua vapaana. Mira kuvailee tämän näyttäneen aivan ”1980-luvun sihteeriköltä”.

– Tyttäreni seisoi keittiössä sellaisessa mekossa ja huusi, ettei halua enää syödä kanssamme fasistista ruokaamme. Hän sanoi, että olemme rasistisia fasisteja, eikä hän todellakaan söisi kanssamme samaa ruokaa. Se tuntui ihan hullulta. Teini-iässäkään hän ei ollut puhunut meille niin julmasti.

Katkelma panee miettimään, millaista voisi olla ”fasistinen ruoka”. Olisiko se kenties Filippo Marinettin kehittämää futuristista keittiötä? Vai Pekka Siitoimen resepti arjalanpaistille ja arjalanpiirakoille? Epämiellyttävämpiä mietteitä herää katsellessa videotaltiointia Integraatioteatteri Baltzarin esityksestä, jossa viisitoista valkoista tyttöä tanssii Baltzarin ympärillä ja liehittelee tätä. Kyseessä on Baltzarin perimmäisen fantasian taiteellinen ilmaus: sivullisuuden vaivaamasta vähemmistötaiteilijasta tulee suuri mustalaisruhtinas, jonka edessä valkolaisten naiset lakoavat. Baltzarin horisontaalinen integraatio on lopullinen kosto suomalaisille sarvikuonoille ja heidän yhtenäiskulttuurilleen. Fantasian viimeistelee se, että hän on jo reilusti yli seitsemänkymmenen ja tytöt hädin tuskin sakkolihaiän ohittaneita. Mutta onko se pelkästään Baltzarin oma fantasia?

Hirtehisen hauskassa ja levottomuutta herättävässä kirjassaan Humanismin paheet Tenho Kiiskinen väittää, että suvaitsevaistoksi kutsutun kansanosan ajattelun ytimen muodostaa ei-valkoisen miehen oikeus saada valkoista naista. Se ilmenee sadomasokistisessa fantasiassa, jossa hekumoidaan sekä vieraalle alistumisella että valkoisen miehen täydellisellä alistamisella:

Alistumisen hulluudella on logiikkansa. Se palkitsee tunnetasolla sillä samalla kirpeänsuloisella nautinnolla, jolla aisankannattaja katselee vaimoaan toisen miehen kanssa. Kuolaajan lasittunut katse on tarkoituksenmukainen niin kauan kuin näky satuttaa. Länsieurooppalaisen aisankannattamisen erikoisuus on sen rasismissa. Se on yksilöllisellä tasolla rotuperversio. Tämän ymmärsi jo legendaarinen ihmisoikeustaistelija Malcolm X, joka piti itsestään selvänä, että valkoisen miehen voimakkain ja samalla traumaattisin seksifantasia on mustan miehen ja valkoisen naisen välinen suhde. Humanistit ovat masinoineet katkeran mielikuvaleikin osaksi poliittista uskoaan.

Ottaa Kiiskisen analyysin kirjaimellisesti tai ei, se osuu maaliin. Suvaitsevaisuuttaan alleviivaavien käytännön toiminta on usein niin irrationaalista ja itsetuhoista, ettei sitä selitä ihmisoikeuksien puolustaminen tai muu ylevä veruke. Baltzarin touhuja avoimesti tukeneet poliitikot ja kulttuurivaikuttajat ovat jälkeenpäin selitelleet toimineensa hyvässä uskossa ja olevansa järkyttyneitä paljastuksista. Jotkut heistä väittävät havainneensa kirjailija-ohjaajan menetelmissä epäilyttäviä piirteitä, joista ei kuitenkaan olisi voinut päätellä kaikkea mikä on sittemmin tullut ilmi. Tämä kuulostaa paskapuheelta. Kun katsoo valokuvia, joissa Liisa Jaakonsaari, Tarja Halonen, Pekka Haavisto ja muut poseeraavat hymyillen ja toverillisesti halaillen Baltzarin kanssa, tai lukee heidän kirjoittamiaan ylistyssanoja, huomaa heti kuinka tohkeissaan he ovat lemmikistään olleet. Veikkaan että he ovat, ainakin syvällä sisimmässään, halunneet juuri Integraatioteatterin kaltaista porsastelua.

On turha arvuutella reaktiota, jos minä laatisin teatterikappaleen jossa esiintyisin anteliaiden orjatyttösten piirittämänä vanhan etelän plantaasinomistajana. Mutta niin sanottu toksinen maskuliinisuus on paitsi hyväksyttävää, myös ihailtavaa, kun sen harjoittajalla on suojaväri. Tällainen peittelemätön miehinen törkeys ihastuttaa tiedostavia maailmanparantajia, koska se on heiltä itseltään kiellettyä ja koska sen avulla voi nöyryyttää valkoista junttimiestä. Kuten Oulun raiskaustapauksissakin, alaikäiset kantasuomalaiset tytöt ovat uhrattavissa, kunhan vain viesti menee perille: sinun maasi ja sinun naisesi eivät ole sinun. Vastaava psykopatologia vaikuttaa vihervasemmiston tapaan käsitellä kaikkia lempiaiheitaan: esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisesta ydinvoiman lisärakentamisella tai suurisuuntaisilla puiden istutuksilla istuva hallitus ei liiemmin elämöi, koska sellaiset keinot eivät heikentäisi valkoista miestä mitenkään.

Vaikka nykyinen valkoinen mies on kiltimpi ja sovinnollisempi kuin koskaan, hänen psykologinen kuohitseminensa on maailmanparantajille prioriteetti numero yksi. Sivilisoituneen pinnan alla nimittäin väijyy fanaattinen ristiretkeläinen, kopea siirtomaaherra ja julma natsi. Naisten ja etnisten vähemmistöjen suuri liikkumavara modernissa yhteiskunnassa johtuu siitä, että valkoinen mies sallii sen heille – tämä kyllä ymmärretään, vaikkei sitä ääneen myönnetä. Niinpä häntä vastaan on käytävä jatkuvaa psykologista rotusotaa, kuristettava aggression ja vallantahdon impulssit kehtoonsa.

Rotusodankäynnin pakkomielle on suuresti edistänyt kulttuurielämän henkistä ja taloudellista korruptiota. ”Monikulttuurisuus” ja ”vähemmistö” ovat taiteiden apurahahakemuksissa samanlaisia taikasanoja kuin ”äärioikeisto”, ”holokausti” ja ”ilmastonmuutos” monien tieteenalojen vastaavissa. Baltzarin ja Koko Hubaran kaltaiset kyyniset toiseutensa hyödyntäjät ovat kuitanneet muhkeita potteja hätkähdyttävän köykäisin perustein. Ensin mainitun pedagogisia menetelmiä rahoitettiin 2010-luvun aikana puolella miljoonalla eurolla ja niistä kaavailtiin opetus- ja kulttuuriministeriössä kansainvälistä vientituotetta.

Näissä oloissa perussuomalaisten karvalakkisektorin kulttuurivihamieliseen öyhötykseen on vaikea uskottavasti sanoa vastaan. Tony Halme -vainaan puheet savikukon pyörittäjistä ja maissipaskasta kattilassa tuntuvat sovinnaiselta vitsailulta todellisuuteen verrattuna. Baltzarin myötä apurahojen jakojärjestelmä sai tyrmäävän iskun, ja omasta suuresta syystään. Suomeen on muodostunut verkosto, jossa samanmieliset jakavat julkista rahaa kavereilleen ja muille samanmielisille. Leimallista sille on, että niin jakajien kuin saajien toiminnan mahdollistaa heidän vihaamiensa makkaransyöjien ja yksityisautoilijoiden tuottama ylijäämä. Kiitokseksi maksumiehiä syljetään kasvoille Integraatioteatterin kaltaisilla projekteilla. Asetelman irvokkuudesta huomauttava saa oikopäätä kulttuurinvihaajan leiman.

Mutta pahinta järjestelmässä on sen mahdollistama ja edellyttämä härski, yököttävä opportunismi. Hakijat liehittelevät lautakuntia toistelemalla fraaseja toiseudesta, intersektionaalisuudesta, ilmastoahdistuksesta, identiteetistä, integraatiosta… Ankkapuhe on helppo kääntää suomeksi: teen mitä tahansa, antakaa rahaa. Taide on lyhyehkön autonomian kauden jälkeen palaamassa aikoihin, jolloin sen tehtävä oli miellyttää hallitsijoita ja vahvistaa yleisesti hyväksyttyjä totuuksia. Mutta kuninkaan ja aateliston tilalla on nyt joukko satraappeja, jotka haluavat nähdä itsensä koko maailman hyväntekijöinä ja oman heimonsa ylenkatsojina. Integraatioteatteri Baltzar on heidän päiväuniensa kuvastin.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.