Antifasismin umpikuja

TIINA WIIK

–

Vihervasemmisto on parhaat päivänsä nähnyt. Vuoden 2015 unelmapäivistä on tultu vauhdilla maan pinnalle, ja kansallismieliset tuulet puhaltavat läpi länsimaiden. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että varsinkaan äärivasemmisto tunnustaisi jossain vaiheessa hävinneensä pelin demokratian kentällä. Heillä ei ole aikomustakaan luovuttaa suosiolla, ja itse asiassa eräs alkavan vuosikymmenen vallitseva poliittinen teema on äärivasemmiston yritykset hillitä nationalismin nousua keinolla millä hyvänsä. Häirintä ja sensuuriyritykset tulevat toistaiseksi yltymään, mutta viime kädessä ne ovat vain kuolevan viimeisiä ärähdyksiä, joten tavalla tai toisella sellainen jää väliaikaiseksi. Se, korvaako laitavasemmiston öyhötyksen ja liberaalin maailmanhalaamisen kansallismielisyyden nousu vai lännen luhistuminen kehitysmaiden tasolle kolmannen maailman maahanmuuton seurauksena, on ainoa olennainen kysymys. Selvää on, että pridetykset ja pullahalaamiset päättyvät.

Kuolevan aatteensa nimissä vallankumousta hautova antifa-bloggaaja Julmaria on kirjoittanut kansallismielisiin kohdistuvasta poliittisesta väkivallasta, jota hän hupaisasti kutsuu antifasistiseksi itsepuolustukseksi. Kirjoitus on hyvä esimerkki antifasistien maailmankuvasta ja ajattelutavasta, joten puran tässä muutamia poimintoja tekstistä. Jo kirjoituksen otsikko on lupaava: Antifasismi on itsepuolustusta – enemmän kuin pelkkä slogan. Kursivoidut osat ovat suoria lainauksia, tosin olen selkeyden nimissä korjannut yksittäisiä kielioppivirheitä.

Kirjoittaja aloittaa kertomalla, että hänen sanojaan ei ole suunnattu radikalismia viimeiseen saakka vältteleville sentristeille vaan liberaaleille, jotka ovat valmiita toimimaan äärioikeistoa vastaan mutta pitävät suoraa toimintaa ja antifasistista itsepuolustusta vastenmielisinä. Tuo kuvaus yksinään kertoo, kuinka kauas liberalismi on tullut alkuperäisestä merkityksestään. Sanalla, jolla ennen kuvattiin yksilönvapauden kannattajia ja mielivallan vastustajia, kuvataan nyt niitä kaikelle inhimilliselle toiminnalle lain säätelyä toivovia kukkahattuja, jotka ovat tiellä kohti totalitarismia ja vain yhden töytäisyn päässä poliittisesta väkivallasta.

Seuraavaksi kirjoittaja kertoo olevansa suoran toiminnan harjoittaja ja toistaa tutun antifa-mantran, jonka mukaan suora toiminta on ainoa keino estää fasismin nousu.

Keskustelemalla ja kompromisseja tekemällä ei olla koskaan saatu aikaan muuta kuin äärioikeiston voiman kasvua, jonka seurauksena vähemmistöt ja monet muut kärsivät, kunnes äärioikeisto lopulta kaadetaan voimakeinoin.

Olen nähnyt lukemattomien antifasistien toistavan hokemaa, että natsien nousu olisi malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun fasismia vastustavat ihmiset vain hyssyttelevät. Tämä osoittaa, että he eivät tunne edes oman liikkeensä historiaa. Alkuperäinen Antifaschistische Aktion perustettiin juuri estämään fasismin nousua, ja se toimi vuosina 1932-1933. Nykyinen Antifa-lippu on mukaelma heidän logostaan. Liikkeellä oli jatkuvia väkivaltaisia yhteenottoja kansallissosialistien kanssa, eikä vain nujakointia vaan ampuma-asein käytyjä katutaisteluja. Tavallisia kansalaisia KPD-puolueen katutaistelujoukkoina toimivan Antifan väkivaltakampanja hirvitti, ja KPD:n kannatus jäikin puoleen NSDAP:n kannatuksesta vuoden 1932 vaaleissa. Koska antifasistit olivat syyllistyneet murhiin ja jatkuvaan mellakointiin, oli Hitlerin helppo oikeuttaa kommunistien laajamittaiset pidätykset valtakunnankansleriksi nousemisensa ja valtiopäivätalon palon jälkeen. Ketään ei ollut vaikeaa saada vakuuttuneeksi, että kommunistit olivat palon takana – olihan heidän tilillään kahden vuoden väkivaltakampanja. Tosiasiat eivät tue antifan haaveilua, että väkivaltainen antifasismi olisi estänyt natsien valtaannousun. Itse asiassa se edisti sitä ja sinetöi Hitlerin aseman antamalla oikeutuksen kommunistien toiminnan tukahduttamiselle.

Kun Julmaria siirtyy kuvailemaan suoraa toimintaa, hän vakuuttaa, ettei se tarkoita ainoastaan väkivaltaa. Ihmettelen vilpittömästi, millaista kaikupohjaa Julmaria olettaa suomalaisten keskuudesta viestilleen löytyvän. Hyvin pieni marginaali ihmisistä ylipäänsä hyväksyy poliittisen väkivallan, ja heistäkään kaikki eivät ole Antifaan tai sen suuntaiseen aktivismiin taipuvaisia. Eikä kyse ole vain poliittisen väkivallan vastustamisesta periaatteen tasolla, vaan myös siihen liittyvistä mielikuvista. Harva haluaa tulla liitetyksi kadulla kaljatölkin kanssa ikkunoita hajottaviin ja ihmisiä pahoinpiteleviin öykkäreihin, ja vielä harvempi lähtisi itse menoon mukaan. Ihmiset ovat enemmänkin taipuvaisia assosioitumaan ylöspäin, ei alaspäin katuhuligaanien tasolle: työväenluokkainen mieltää itsensä mielellään keskiluokkaiseksi ja keskiluokkainen ylemmäksi keskiluokaksi. Suomalaisittain ilmiötä voidaan kutsua myös Kansalliseksi Kokoomukseksi.

Tästä päästäänkin luontevasti siihen, mikä antifan suunnitelmissa on pielessä. Joku voi ihmetellä, miksi kansallismielinen vieroksuisi vahvimman ja aggressiivisimman osapuolen voittoa yhteiskunnan hallinnasta käydyssä ottelussa, kun kyseessä on pohjimmiltaan oikeistolainen ajatus. Ongelma ei olekaan ajatuksessa vahvimman voitosta sinänsä, vaan siinä että antifa ei ymmärrä sen toimivan vain silloin, kun valta todellakin on jommalla kummalla taistelun osapuolista. Koska elämme demokratiassa, tilanteessa on kolmas osapuoli, joka on vaikutusvaltaisempi kuin tappelijat yhteensä: suuri yleisö. Juuri tämän Saksan Antifa unohti väkivaltaisessa fasisminvastustuksessaan, ja näköjään läksyä ei ole opittu vieläkään.

Julmaria ja muut väkivaltaisen antifasismin kannattajat arvioivat tilannetta kuin maailma jakautuisi fasisteihin ja antifasisteihin, vaikka nämä ryhmät tosiasiassa edustavat pientä osaa vaaleissa äänestävästä väestöstä, ja siksi molempien olisi paras pitää visusti mielessä, miltä heidän toimensa näyttävät suuren yleisön silmissä. Saksan Antifa ei hävinnyt taisteluaan liian vähäisen väkivallan takia vaan siksi, että he fiksoituivat fasisteihin ja sivuuttivat sen, että maailmassa on muitakin ihmisiä. Vaalien alla toteutettu Antifan terroriaalto, joka tänäkin päivänä tunnetaan Saksan historian väkivaltaisimpana vaalikampanjana, herätti niin syvää inhoa valtaväestössä, että kommunistien peli vaaleissa oli pelattu. Täytyy muistaa, miltä tilanne tavallisesta saksalaisesta näytti. Kommunistit edustivat mielivaltaista voimankäyttöä, ja harva äänestäisi lakiin perustuvan hallinnon tilalle arvaamattoman väkivaltahallinnon, jossa kiistoja ei selvitetä oikeudessa tai parlamentissa vaan katutappeluissa.

Eli toisin kuin antifasistit luulevat, saksalaiset tyrmäsivät Antifan, koska he nimenomaan halusivat pitää kiinni oikeuksistaan ja laillisesta järjestyksestä ja pelkäsivät öykkäreiden vahvistumista. Ratkaiseva taistelu ei ole se, joka käydään kaduilla, vaan se, joka käydään valtaväestön kannatuksesta. Tämä kansallismielisten toimijoidenkin on syytä pitää mielessä Antifan provokaatioiden ja häirinnän edessä. Länsimaiden tulevaisuutta ei ratkaista niin, että katutappelun voittaja voittaisi myös yhteiskunnallisen pelin. Kaikkien toimien tulisi aina tähdätä kansallismielisyyden valtavirtaistumiseen ja suuren yleisön voittamiseen puolellemme, ja tämän vuoksi Antifan provokaatioita kohdatessa maltti on valttia. Kuten Jared Taylor on sanonut, on hyvä jos sinulla on intohimoa taistella asiamme puolesta, mutta viime kädessä sitä hyödyllisempää on rohkeus vuotaa verta asiansa puolesta. Väkivallan jättäminen Antifalle palvelee paremmin lopullista tarkoitusta eli suuren yleisön sympatian saamista, vaikka tilanteen ollessa päällä kävisikin ylpeydelle olla reagoimatta provokaatioihin ja säilyttää väkivallaton linja.

Julmarian esittämät suoran toiminnan keinot – väkivallan ohella – ovat kaikki suuren enemmistön silmissä epädemokraattista mielivaltaa, puhuttiin sitten muiden sananvapauden häiritsemisestä tai yksilöihin kohdistetusta mielipidevainosta. Tavalliselle kansalaiselle tilanne näyttäytyy samana kuin aikanaan Saksassa: tuki Antifalle on tukea omien oikeuksiesi ja laillisuuden lakkauttamiselle, ja mikäli antifalla olisi riittävästi valtaa, kaikki laillisuus korvautuisi sattumanvaraisella terrorilla, jolle ei koeta edes tarpeelliseksi hakea demokraattista hyväksyntää.

[—] äärivasemmistolainen väkivalta keskittyy fasistisen ja muun äärioikeistoliikehdinnän vastustamiseen ja estämiseen, kun taas äärioikeistolainen keskittyy, vasemmiston kanssa käytyjä yhteenottoja lukuunottamatta, yksinomaan hyökkäämään ihmisten ominaisuuksia vastaan, ominaisuuksia, joita he eivät voi valita ja jotka ovat tärkeä osa heidän minuuttaan. Poliittisen ideologian voi hylätä, ihonväriään tai sukupuoltaan ei. Tästä syystä fasistinen politiikka on väkivaltainen teko, se on pyrkimys siihen, että fasismin vihollisiin kohdistetaan rakenteellista väkivaltaa ja heidän olemassaolonsa estetään.

Julmaria toistaa edellisen ajatuksen myöhemmin siteeratessaan äärivasemmistolaisen tubettajan näkemyksiä, ja tämän logiikan ongelmat ovat niin ilmeiset, että tuntuu hölmöltä edes mainita tätä: Julmarian kaltaisten antifasistien häiriköimien ”fasistien” joukossa on vähemmistöjen edustajia. Etnisiä vähemmistöjä, homoja ja uskonnollisia vähemmistöjä. Fasistit eivät ole näitä ihmisiä vainonneet heidän ominaisuuksiensa takia, vaan antifa on yksin asiansa kanssa. Julmaria siis oikeuttaa väkivallan Junes Lokkaa tai Greg Johnsonia vastaan sillä, että ellei hän hyökkää, fasistit ryhtyvät sortamaan näitä henkilöitä.

Logiikan laajempi ongelma on myös ilmeinen: kuka tahansa voi keksiä vastaavanlaisen selityksen väkivallalle. Oikeistolainen voisi todeta: katsokaa, Antifa aikoo rajoittaa ihmisten perusoikeuksia mielivaltaisella riehunnalla, joten väkivalta Antifaa vastaan on vain itsepuolustusta ja demokratian ja laillisuuden turvaamista. Tämän takia lakeja on olemassa. Koska kuka hyvänsä voi keksiä oikeutuksia väkivallalle, eikä yksikään niistä ole objektiivisesti toista parempi, yhteiset pelisäännöt ovat tarpeen. Ihmiset elävät mieluummin yhteiskunnissa, joissa on tällaiset säännöt ja joissa niitä noudatetaan, kuin kaaoksessa ja anarkiassa.

Nykyiset poliittiset ja taloudelliset järjestelmämme vaativat poliittisen väkivallan olemassaoloa. Rajavartioiden väkivaltainen toiminta rajoilla on poliittista väkivaltaa, sillä rajapolitiikka koostuu poliittisista päätöksistä, kuten myös rajojen olemassaolo itsessään. Sodat ovat poliittista väkivaltaa. Poliisien kohdistama väkivalta mielenosoittajia kohtaan on poliittista väkivaltaa, nykyisen yhteiskuntajärjestelmän nimissä. Samoin esimerkiksi poliisien väkivaltainen talonvaltaajien poisto tyhjistä taloista on poliittista väkivaltaa, sillä tyhjien asuntojen omistusoikeus on poliittinen päätös ja sen poliittisen päätöksen ylläpitäminen väkivaltaisin keinoin on poliittista väkivaltaa.

Tässä kohdassa kirjoitusta ryhdyin pohtimaan, onko kirjoittaja itse vilpittömästi niin heikko ymmärrykseltään, ettei hän erota poliisin käyttämän väkivallan ja oman riehuntansa eroa, vai onko niin, että tosiasiassa hän ymmärtää asian mutta pyrkii vetoamaan tyhmempiin lukijoihin, jotka eivät välttämättä huomaa hänen järkeilynsä ongelmia. Syyt sille, miksi kansa on valmis tukemaan poliisin voimankäyttöä tai rajavartioston toimintaa muttei Julmarian katutappeluita, on tuskastuttavan itsestäänselvä: koska poliisi ja rajavartiosto toimivat kansan valitseman hallinnon alaisuudessa, Antifat omilla valtuuksillaan. Viranomaisten keinot hyväksytään, koska niiden tarkoitus on ylläpitää kansan tahtomaa yhteiskunnan tilaa, ei järkyttää sitä. Kansa on äänestänyt edustajansa, jotka säätävät lait, joiden noudattamista virkavalta valvoo. He käyttävät voimaa, jotta emme joutuisi omankädenoikeuden tilaan, ja siksi on ehdottoman tärkeää, että kansan luottamus viranomaisten toiminnan laillisuuteen ja oikeusjärjestelmään säilyy.

Julmaria taas ei edusta ketään. Hänen mielipiteensä ovat yhden ihmisen mielipiteitä, ja hänen väkivaltansa on hänen omaa mielivaltaansa, ei yhteisön tahdon toteuttamista ja yhteiskuntarauhan valvontaa. Vaikka Antifa esiintyy sorretun kansan äänenä, tosiasiassa he riehunnallaan rikkovat juuri kansan tahtoa vastaan. Mikäli kansa toivoisi tilannetta, jossa yhteiskunnan poliittiset kiistat ratkaistaan katutappeluin, he olisivat sellaisen lainsäädännön tuottaneet. Mutta antifasistit eivät tietenkään aidosti välitä siitä, mitä kansa ajattelee. Kuten alkuperäinen Antifakin, nykypäivän vastineet ovat totalitaristisia kommunistiliikkeitä, eikä kommunistihallinnon alla kansalta kysellä mitään.

Tähän kritiikkiin antifasistien vastaus yleensä on, että teon tai tilanteen demokraattisuus ei tarkoita sen moraalisuutta, sillä monet hirmuteot ovat olleet laillisia ja enemmistön tahdon tuotosta. Eli käytännössä demokratia hallintomuotona hylätään ja todetaan, että demokratia sopii silloin kun kansan enemmistön mielipide on samansuuntainen antifasistien kannan kanssa, mutta demokratia muuttuu arvottomaksi ja epävalidiksi heti, kun antifasistit häviävät siinä. Ymmärrän sinänsä kritiikin edustuksellista demokratiaamme kohtaan, koska siinä on monia ilmeisiä puutteita ja valuvikoja, mutta mikäli liike on tyystin demokratiavastainen, kuten Antifa, ristiriitoja välttääkseen olisi järkevää lopettaa puheet demokratian tärkeydestä.

Lisäksi heidän järkeilynsä demokratian avaamasta mahdollisuudesta sortoon ei yksinkertaisesti pidä vettä. Mikäli vaihtoehdot yhteiskunnan tilalle ovat demokraattinen hallinto, joka saattaa mahdollisesti sortaa vähemmistöjä, ja kommunistisen vähemmistön mielivalta, jossa varmasti sorretaan enemmistöä, ensimmäinen on useimpien mielestä selvästi pienempi paha. Ensimmäisessä vaihtoehdossa valta on kansalla ja puhutaan vain kansan tekemien päätösten laadusta, jolloin tällainen järjestelmästä tulee aina enemmistön kannalta miellyttävä. Jälkimmäisessä ihmisiä sorretaan myös, mutta sorto ei tapahdu enemmistön vaan vähemmistön tahdon mukaan, ja olen sen verran taipuvainen utilitarismiin, että pidän ongelmallista mutta enemmistölle hyvää yhteiskuntaa parempana kuin pelkästään vähemmistölle hyvää ongelmallista yhteiskuntaa.

Antifasistien ajattelu on nurinkurista. Heidän mielestään demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen turvaavat toimet, kuten poliisin voimankäyttö, ovat epäreiluja, mutta omaa väkivaltaansa he pitävät oikeutettuna, vaikka ensimmäinen edustaa enemmistön tahtoa ja jälkimmäinen pienen vähemmistön. He katsovat oikeudekseen häiriköidä muita, harjoittaa väkivaltaa tai vaikkapa viedä muiden omaisuutta, mutta kun kansan enemmistö tulee poliisin välityksellä koputtamaan heidän ovelleen ja heittää heidät ulos vallatusta talosta, he uhriutuvat. Joissakin maissa, kuten kommunistivaltioissa, poliisi ei edusta kansaa, koska hallinto ja siten lainsäädäntö eivät ole demokraattisesti valvottuja. Tällöin on ymmärrettävää kiistää poliisin toimien oikeutus, mutta demokraattisessa maassa pukkaa olemaan niin, että poliisin toimia tukee aina suurempi joukko kuin omavaltaista terroria.

Ja mitä tulee vallattuihin taloihin, jotka Julmariakin mainitsee, olisi hauskaa nähdä kommunistien reaktio heidän joutuessaan maistamaan omaa lääkettään. He oikeuttavat tyhjien talojen valtaamisen sillä, että omistusoikeus on sosiaalinen konstruktio ja oikeasti omaisuutta kuuluisi jakaa ihmisten tarpeen mukaan. Mitäköhän Julmaria miettisi, jos hän palatessaan viikonlopun talonvaltauskerhosta löytäisi kotoaan juoppoköörin, joka olisi sosialisoinut köyhempien tarpeisiin koko Julmarian omaisuuden jääkaapin sisällöstä vaatteisiin? Veikkaan, että hän ei vain kääntyisi kiltisti kannoillaan ja hyväksyisi tilannetta vaan soittaisi poliisit.

Kirjoituksensa päätteeksi Julmaria vetoaa lukijoita hyväksymään Antifan poliittisen väkivallan sillä verukkeella, että he hyväksyvät poliisinkin voimatoimet. Veikkaan, että tällainen viesti ei kovin laajalti kansan keskuudessa resonoi. Miksipä kansa siirtyisi kannattamaan Julmarian ja toverien väkivaltaa vaihtoehtona nykytilanteelle, jossa väkivaltakoneisto on kansan alaisuudessa? Blogikirjoituksesta on havaittavissa, että kirjoittaja ei yksinkertaisesti ymmärrä kohdeyleisöään. Ongelman huomaa yhdellä vilkaisulla vaikkapa itsenäisyyspäivänä riehuvien antifasistien riveihin. Väki koostuu pitkälti kapinoivista nuorista, syrjäytyneistä ja päihdeongelmaisista, eli ihmisistä joilla ei ole paikkaa yhteiskunnassa tai paljoa menetettävää – ja tällaisen joukon toimintaa ei ohjaa ideologia vaan jännitys ja suuttumus. Sille on syynsä, miksi samaan väkeen voi törmätä jalkapallofanien riehunnoissa: mellakoijat hakevat toimintaa, eikä sen asiayhteydellä ole juuri merkitystä. Julmaria tekee siis turhaa työtä yrittäessään tarjota lukijoilleen ideologista tai filosofista oikeutusta väkivallalle. Eivät väkivaltaan taipuvaiset sellaista pyydä. Heille tarvitsee vain kertoa päivämäärä ja riittävän myöhäinen kellonaika, jona pääsee leikkimään katutaistelijaa, ehkä jopa ryöstelemään, ja änkyröimään oman elämänsä mahdollistavaa järjestelmää vastaan. Vahvasti aatteelliset organisaattorityypit ovat vähemmistö Antifan mellakoijien riveissä.

Saman koostumuksen löytää vihervasemmiston maltillisemmistakin piireistä. Sosiaalisen kentän äärilaidat ovat vahvasti edustettuina, mutta keskivertoihmisiä on perin vähän. Jakauma näkyy myös vihervasemmiston puolueiden kannattajatilastoissa. Vaikka kansallismielisiä äänestäjiä, kuten Perussuomalaisia äänestäviä, on pyritty leimaamaan kouluttamattomiksi junteiksi, itse asiassa persujen kannattajakunta on mahdollisesti koko poliittisen kentän kirjavin, ja korkeasti koulutetuista useampi äänestää perussuomalaisia kuin demareita tai keskustaa. Eikä tässä pitäisi hiemankaan asiaa ajatelleelle olla mitään yllättävää. Kansalliskonservatismi kun tarjoaa jokaiselle jotain, ja niin pienituloinen työtön kuin varakas yritysjohtajakin voi helposti löytää syyn äänestää kansallismielisiä. Kommunismilla taas ei ole juuri tarjottavaa keskiluokalle. Älykkäät ideologit voivat toivoa paikkaa puolueen tai organisaatioiden korkeassa johdossa ja vihervasemmiston akateemikot ovat luontaisia sosialisteja, koska heidän oma elantonsa perustuu tulonsiirtoihin. Jotkut pienituloiset taas voivat äänestää luvattujen tulonsiirtojen takia, mutta keskivertoihminen on aatteen väliinputoaja.

Viime kädessä on merkityksetöntä, minkä tien vasemmisto valitsee fasisminvastustuksessa. Kuten sanottua, kello käy heitä vastaan. Taistelu länsimaiden hallinnasta käydään kansallismielisten ja hallitsemattoman maahanmuuton välillä, eikä liberaaleilla vasemmistolaisilla tai väkivaltaisilla antifasisteilla ole siinä jakoa. Mikäli kansallismielisten nousu riittävän suureksi poliittiseksi voimaksi tapahtuu ajoissa ja eurooppalaisten kansojen asema heidän kotimaissaan turvataan, vihervasemmisto häviää. Mikäli maahanmuutto kehitysmaista ja islamisaatio jatkuvat vallitsevaan malliin, vihervasemmisto häviää myös. Tästä meillä on jo käytännön esimerkkejä ympäri Eurooppaa: kaupunkeja ja kaupunginosia, joissa eletään patriarkaalisen kehitysmaakulttuurin mukaan, eivätkä niissä trans-aktivistit ja miesfeministit hihhuloi.

Vaikka Antifan osalta pelin lopputulos on jo ratkaistu, kallistuisin ratkaisua nopeuttaakseni kuitenkin väkivaltaisen antifasismin kannalle. On ollut ilahduttavaa nähdä, miten aiemmin maltillista teeskennelleet vihervasemmistolaiset ovat luopuneet naamioista ja ryhtyneet avoimesti puhumaan poliittisen väkivallan puolesta. Se vahinko, jota väkivaltaiset antifasistit voivat kansallismielisille tehdä, on rajallista, mutta suuren yleisön silmissä he ajavat itsensä koko ajan vahvemmin marginaaliin. Lisäksi väkivaltaa julistava ja kaduilla öykkäröivä vasemmisto kehystää kansallismieliset uhreiksi, eikä kansallismielisten tarvitse osoittaa yleisölle vasemmiston väkivaltaisuutta vaan vasemmisto tekee sen itse. Laillisesti toimiva Antifa taas tuottaisi vähemmän häiriötä katutasolla, mutta viime kädessä ei ole väliä, häiritäänkö minua tai aatetovereitani. Suuren yleisön mielipide ratkaisee, ja väkivaltainen antifasismi kääntää sitä tehokkaammin meidän puolellemme. Hyötyyn nähden tapahtumien tai yksilöiden kokema häirintä on pieni hinta.

Joskus kuulen muilta kansallismielisiltä, ettei minun kannattaisi avata strategista ajatteluani tällä tavalla, koska vastapuolelle ei pidä paljastaa suunnitelmiaan. Yleisesti ottaen se pitää paikkansa, mutta mikään sanomani ei muuta Antifan toimintatapaa. Heidän metodinsa johti murskatappioon jo Weimarin tasavallassa, ja he toistavat samoja virheitä edelleen. Minun blogipäivitykseni tuskin on niin vaikutusvaltainen, että se saa heidät muuttamaan suunnitelmiaan. Tällekin on syynsä: toisin kuin kansallismielisille, jotka toivovat maahanmuuttotilanteen ratkeavan, jotta he voisivat vain palata arkielämäänsä, Antifa-aktiiveille aktivismi on koko elämä. Edes teoriassa sellaista päivää ei ole tulossa, jolloin he katsoisivat taistelunsa valmiiksi. Aina löytyy jotain, minkä vuoksi jatkaa aktivismia. Koska he eivät itsekään odota voivansa lyödä hanskat naulaan, eivät he myöskään tehokkaasti pyri sellaiseen tavoitteeseen. On tarpeetonta pelätä heidän hiovan taktiikkaansa, koska heidän missionsa on päättymätön tarina, jossa taistelu on tärkeämpää kuin voitto.

–

–

Tiina Wiik on oululainen varakaupunginvaltuutettu ja blogisti.