SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Käsitteellinen penis poliittisena lyömäaseena

TERO TÄHTINEN

Vuonna 2017 Cogent Social Sciences -niminen tiedelehti julkaisi Jamie Lindsayn ja Peter Boylen kirjoittaman tieteellisen artikkelin ”The Conceptual Penis as a Social Construct”. Heti artikkelin johdanto-osiossa kirjoittajat lähtevät haastamaan tieteen ja metatieteen antroposentristä todistusaineistoa, jonka mukaan penis on ymmärrettävissä ainoastaan miessukupuolen lisääntymiselimenä.

Koska maailmassa on lukuisia peniksellisiä olentoja, jotka eivät käytä kyseistä elintä lisääntymistarkoituksessa, koko ajatus peniksestä fysikaalisena entiteettinä pitäisi heidän mielestään hylätä. Sen tilalle he ehdottavat ajatusta käsitteellisestä peniksestä, jota ei kirjoittajien mukaan tule ymmärtää ”anatomisena elimenä vaan sukupuoliperformatiivisena, äärimmäisen liukuvana sosiaalisena konstruktiona.”

Kun kirjoittajat pääsevät hitaasti avautuvan johdannon jälkeen todella vauhtiin, seuraa sivukaupalla hulvatonta verbaali-ilotulitusta, jossa Lindsay ja Boyle antavat palaa koko arkijärjen ja normaalilogiikan kahleista irtautuneen tajunnanvirtakaahauksen vimmalla: hypermaskuliiniset cis- miehet esittävät peniksen miehisen voiman, hallinnan, kontrollin, kyvykkyyden, haluttavuuden ja aggression symbolina. Tämä näkyy kiistatta siinä, että sitä on julkisuudessa kutsuttu muun muassa ”majavan lyttääjäksi”, ”rakokirveeksi”, ”lämpöohjautuvaksi kosteusohjukseksi” ja ”jugurttihaulikoksi”.

Teksti ei jätä kääntämättä ainuttakaan maskuliinisen alistusvallan metaforista kiveä. Kirjoittajien mukaan esimerkiksi manspreading (miesten tapa istua jalat harallaan) on nähtävissä ympärillä olevan tyhjän tilan raiskaamisena. Lisäksi sekaan heitetään sellaisia täsmäkäsitteitä kuin ”diskursiivinen”, ”isomorfinen” ja ”pre-post-patriarkaalinen yhteiskunta” sekä luonnollisesti muutama vaikeaselkoinen ja irralliselta tuntuva sitaatti Judith Butlerilta ja Michel Foucaultilta. Yksi sosiotieteellistä jargonpuhetta taitavasti mukailevan tekstin ideologisista kiteytymistä löytyy artikkelin puolivälin tienoilta:

Itse-objektikaation myötä käsitteellinen penis, hypermaskuliinisuus, joka kammoaa kaikkia heikkouden muotoja, pyrkii uudelleenpositioimaan itsensä voimattomasta subjektipositiosta voimakkaaksi.

Eli itseensä kohdistuvan refleksiivisyyden avulla mies yrittää saavuttaa sosiaalisen aseman, josta käsin hän kykenee alistamaan ei-miehiä. Jokainen tietää, mitä tästä aksioomasta seuraa: hypermaskuliininen käytös ja seksuaalisella kyvykkyydellä rehentely johtavat useissa tapauksissa ”toksiseen maskuliinisuuteen” ja “raiskauskulttuuriin” eli “sosiaalisesti problemaattiseen sukupuolidemonstratiiviseen käytökseen”.

Vaikka artikkelin argumentaatio nojaa pelkkiin epämääräisiin abstraktioihin, sen käyttämä kieli on tahallisen sekavaa ja sen rakenne kiertää yhtä ja samaa todistelukehää, lukijalle käy viimeistään sivulla 3 selväksi, että kaikki maailman kavaluus asuu miessukupuolessa ja tuon transsendenttisen pahuuden keskeisin ilmenemismuoto on miehen sukupuolielin. Artikkelin yhteenvetoluvussa kirjoittajat päätyvät lopulta väittämään, että myös ilmastonmuutos on ”käsitteellisesti” penisten aiheuttamaa.

Kun artikkelin kirjoittajat – joiden oikeat nimet ovat James Lindsay ja Peter Boghossian – myönsivät julkisesti, että koko teksti oli alusta loppuun pelkkää pilaa, Cogent Social Sciences poisti sen nopeasti sivustoltaan. Myöhemmin Lindsay ja Boghossian kirjoittivat tempauksestaan seikkaperäisen selvityksen, jossa he kertovat motiiveistaan:

Artikkeli oli pyrkimyksessään naurettava, sillä se olennaisesti väitti, ettei peniksiä tulisi ajatella miehisinä sukupuolieliminä vaan vahingollisina sosiaalisina konstruktioina. Emme vähimmissäkään määrin edes yrittäneet ottaa selville, mitä ”poststrukturaalinen diskursiivinen sukupuoliteoria” todellisuudessa tarkoittaa. Oletimme vain, että kunhan olemme johdonmukaisia moraalisissa väitteissämme, joiden mukaan miehisyys on itsessään pahaa ja penis jollakin tavalla sen juuri, saisimme paperin julkaistuksi arvostetussa tiedelehdessä.

Jälkikirjoituksessaan Lindsay ja Boghossian myös avoimesti tunnustavat, etteivät he lukeneet sanaakaan niitä tieteellisiä lähteitä, joita he tekstissään siteeraavat. Ja saatuaan artikkelin valmiiksi he lukivat sen vielä kertaalleen tarkasti läpi varmistukseen, ettei siinä ole pienintäkään järjen tai logiikan häivääkään. Kaikesta tästä huolimatta tiedelehden vertaisarvioijat ja sensorit katsoivat sen julkaisukelpoiseksi.

Toisin sanoen ”tieteellisen” artikkelin sisällöllä tai edes kirjoittajien asiantuntijuudella ei tiettyjen oppialojen tapauksessa ole mitään väliä. Tekstin julkaisemisen kriteeriksi riittää, että se edustaa oikeaoppista poliittista ideologiaa ja osallistuu sekavalla mutta hyökkäävällä retoriikallaan antimaskuliiniseen taisteluun patriarkaalisia rakenteita vastaan.

Kuten jokainen aikaansa seuraava ihminen tietää, samanlaisia tieteellisyyden kaapuun puettuja huijauksia on viime vuosina tapahtunut maailmalla kymmenittäin. Erityisesti niiden kohteeksi ovat joutuneet yhteiskuntatieteen militanteimpien alajaostojen eli sukupuolen-, nais- ja queer-tutkimuksen julkaisut.

Kerta toisensa jälkeen kyseisten alojen journaalit ovat päästäneet sivuilleen täysin tolkuttomia ja kaistapäisiä avauksia, kunhan ne vain kierrättävät aikakauden pseudotieteellisiä muotitermejä ja näennäisesti mukailevat vallitsevan feminismihegemonian mukaista ideologiaa. Se, ettei tämä ole johtanut laajaan, avoimeen ja itsekriittiseen keskusteluun sukupuolentutkimuksen kentällä, on äärimmäisen suuri ongelma, joka heittää kyseenalaisen varjon koko ”tutkimusalan” ylle.

Identiteettipoliittista liikettä on analysoitu yhteiskunnallisista ja poliittisista lähtökohdista käsin, mutta toistaiseksi ei ole juurikaan pohdittu tuhoa, jota se on tehnyt ja parhaillaan tekee kielelle ja sen myötä väkisin myös ajattelulle. Sukupuoliteoreetikoiden kelvoton kirjoitustaito on yleisesti tunnettu asia, mutta sen olemusta ja vaikutuksia yhteiskunnalliseen todellisuuteen on syytä tarkastella paljon aiempaa perusteellisemmin ja yksityiskohtaisemmin.

Philosophy and Literature -lehti palkitsi vuonna 1998 huonon kirjoittamisen palkinnollaan Judith Butlerin, joka on Kalifornian yliopiston professorioletettu sekä nykypäivän poststrukturalistisen gender-hölynpölyn Pontifex Maximus. Palkinto lohkesi Butlerin virkkeestä, joka sisältyy hänen ”Further Reflections on the Conversations of Our Time” -nimiseen artikkeliinsa:

The move from a structuralist account in which capital is understood to structure social relations in relatively homologous ways to a view of hegemony in which power relations are subject to repetition, convergence, and rearticulation brought the question of temporality into the thinking of structure, and marked a shift from a form of Althusserian theory that takes structural totalities as theoretical objects to one in which the insights into the contingent possibility of structure inaugurate a renewed conception of hegemony as bound up with the contingent sites and strategies of the rearticulation of power.

Ymmärsitkö? Et, koska tällaisen tekstin ei ole tarkoituskaan lisätä lukijansa ymmärrystä vaan päinvastoin hämärtää, sekoittaa ja harhauttaa ja samalla luoda illuusio, että sekavuutensa ja käsittämättömyytensä vuoksi siinä liikutaan syvien metafyysisten totuuksien äärellä. Butlerin tekstuaalinen alieni on äärimmilleen viritetty käsitteellinen penis, jonka fysikaalinen ulottuvuus on haihtunut pois ja josta on jäänyt jäljelle vain merkityssfäärin aavemaisessa tyhjyydessä kelluvat käsitteet.

Judith Butler

Kirjassaan Fools, Frauds and Firebrands konservatiivifilosofi Roger Scruton kutsuu tällaisia ajatuskukkasia – ranskalaista filosofiaperinnettä sattuvasti ironisoiden – ”nonseemeiksi” (nonseme). Scrutonin ilmeinen oppipoika ja eräänlainen työn jatkaja Douglas Murray taas toteaa Butlerin virkekummajaisesta kirjassaan The Madness of Crowd: ”Näin huonoa proosaa voi syntyä ainoastaan silloin, kun kirjoittaja yrittää piilotella jotakin.”

Filosofi Martha Nussbaum analysoi kriittisesti Butlerin teorioita ja kirjoitustyyliä laveassa ja perinpohjaisessa artikkelissaan ”The Professor of Parody”. Tosin Nussbaumkin joutuu heti kättelyssä toteamaan projektinsa hankaluuden: ”Butlerin ajatuksista on vaikea saada otetta, sillä on vaikea saada selkoa, mitä ne ovat.”

Nussbaum siteeraa näytteeksi pätkiä Butlerin kirjoittamista teksteistä ja ihmettelee niiden kiusaannuttavaa ja ärsyttävää tyyliä. Joka kerta kun Butler on sanomaisillaan jotakin jostakin, teksti kääntyy kuin taikaiskusta (usein retorisiksi tarkoitettujen) kysymyslauseiden sarjatuleksi. Nussbaum summaa näkemyksensä:

Tällä tavoin hämäryys synnyttää tärkeyden auran. Lisäksi se palvelee toista pyrkimystä. Se pakottaa lukijan vakuuttuneeksi, että koska hän ei kykene ymmärtämään mitä on meneillään, jotakin merkityksellistä täytyy olla meneillään, jokin monimutkainen ajatuskulku, vaikka tosiasiassa kyseessä on usein vain tavanomaisia tai jopa kulahtaneita huomioita, joihin on viitattu liian yksinkertaisesti ja pinnallisesti, jotta ne kykenisivät lisäämään ymmärrykseen uusia ulottuvuuksia. Kun Butlerin teosten vastentahtoiset lukijat keräävät rohkeutensa tajuta tämän, he huomaavat, että kirjoissa esitetyt ajatukset ovat ohuita. Kun Butlerin huomiot on ilmaistu selkeästi ja ytimekkäästi, lukija näkee, että vailla useita muita erotteluja ja väitteitä ne eivät kanna kovinkaan pitkälle ja etteivät ne ole erityisen uusia. Täten hämäryys täyttää tyhjyyden, jonka monimutkaisten ajatuskulkujen ja argumenttien poissaolo jättää jälkeensä.

Myöhemmin Nussbaum myös miettii, pitäisikö Butlerin ajattelua ja kirjoittamista lainkaan laskea osaksi filosofian perinnettä vaan pitäisikö ne pikemminkin sijoittaa sofismin ja retoriikan alueelle, jotka ovat toki lähellä filosofiaa mutta silti oikeastaan sille vastakkaisia traditioita.

Viimeistään tässä vaiheessa kriittinen lukija havahtuu kysymään, mikä koko tämän obskurantin käsitekoneiston, näiden nykyään joka suunnalla vastaan tulevien käsitteellisten penisten ja nonseemien, pyrkimys oikein on. Lyhyt ja selkein vastaus on, että koko tämä normaaliajattelua turruttava, sekoittava ja hämärtävä massiivinen teoria-apparaatti tarvitaan synnyttämään ideologinen savuverho, jonka myötä ihmisille voidaan vakavalla naamalla syöttää uskomuksia, jotka ovat sekä arkikokemuksen että tieteellisen tutkimustiedon vastaisia. Esimerkiksi Butlerin tapauksessa väite, että sukupuolet eivät ole biologisesti määräytyviä vaan sosiaalisesti konstruoituja.

Tahallisen sekavalla ja käsittämättömällä kirjoitustyylillä pyritään peittämään se ikävä tosiseikka, että pohjimmiltaan gender-teoria ei ole tiedettä vaan ideologiaa. Kun lukija ei ymmärrä, mitä kirjoittaja tarkalleen ottaen väittää, hänen on hyvin hankala lähteä väittämään sitä vastaan. Tässä mielessä käsitteellinen peris on täydellinen poliittinen lyömäase: koska se ei tarkoita yhtään mitään, sillä voidaan perustella miä tahansa. Mutta kuten Nussbaum yksikantaan toteaa, Butlerin tunnetuin teos Hankala sukupuoli ”ei sisällä minkäänlaista yksityiskohtaista argumenttia [sukupuolten välisen] ’luonnollisen’ eron biologisia väitteitä vastaan”. Toisin sanoen Butlerin näkemys sukupuolesta pelkkänä performatiivisuutena perustuu ainoastaan kirjoittajansa intuitioon, ja sen tieteellinen pohja on täsmälleen yhtä vankka kuin käsitteellisellä peniksellä.

Sosiotieteilijöiden ja sukupuolenteoreetikoiden huonolla kirjoitustavalla on äärimmäisen vahingollinen vaikutus nykypäivän julkiseen keskusteluun. Edellä mainitussa kirjassaan Douglas Murray tekee tarkan havainnon:

Kun toisinaan on hankala sanoa, mitä joku yrittää sanoa, mitä tahansa voidaan sanoa ja poikkeuksellisen epärehellisiä argumentteja voidaan salakuljettaa mukaan monimutkaisuuden kaapuun verhottuina. Tämä on yksi syy, miksi Butler ja muut kirjoittavat niin huonosti. Jos he kirjoittaisivat selkeästi, se saisivat osakseen enemmän raivoa ja pilkkaa. Se on myös yksi syy sille, miksi tämän alan on niin hankala paljastaa, mikä on aitoa ja mikä satiiria.

Sama ongelma ilmenee nykyään myös Suomessa, jossa esimerkiksi ”vihapuhepoliisi” Keijo Kaarisade -parodianimimerkki on toistuvasti onnistunut ujuttamaan maan päälehtiin täysin älyvapaita mielipidekirjoituksia, jotka pinnalta katsoen toisintavat feminististä ja miesvastaista terminologiaa ja aatemaailmaa. Yksi Kaarisateen huikeimmista saavutuksista on Aamulehden julkaisema lukijakirje ”Äijäkulttuuri ei startupeihin kuulu”, joka kritisoi pontevasti nykymaailman yrityskulttuurin vulgaarimaskuliinisia ulottuvuuksia. Kirjoituksen finaalikappale todellinen absurdin kirjallisuuden helmi, joka nostaa mieleen Konsta Pylkkäsen pohdinnat ”välikäden” olemuksesta ja joka toivottavasti jää ikiajoiksi suomalaisen hölynpölyhuumorin kaanoniin:

Sukupuolittuneisuus elää myös talouden kielessä: markkinoita mm. ”penetroidaan”. Sen sijaan yrityksiä ei feminiinisesti ”synnytetä”, vaan niitä ”perustetaan”. Startup-kulttuuri on ollut toiveikas mahdollisuus uudistaa elinkeinoelämää. On kuitenkin tehtävä töitä, ettei se vahingossa ota mallia menneiden vuosikymmenien konerasvaisesta irvikuvastaan.

Tätä hulvattomampaan asentoon ei käsitteellinen penis enää taivu! Mutta jos Kaarisateen väitelauseiden todellista sisältöä pysähtyy miettimään edes hetkeksi, on vaikea käsittää, miten ammattimainen journalisti ei kykene huomamaan niiden irvailevaa järjettömyyttä. Ehkä modernin talouspuheen sukupuolittuneiden ja seksististen kielikuvien paljastaminen on nykymaailmassa yksinkertaisesti niin kutkuttava pyrkimys, että se saa sensorin älylliset toiminnot hetkellisesti pettämään.

Keijo Kaarisade

Mutta aidon ja parodian välinen hämärävyöhyke tuntuu nykymaailmassa vuotavan myös toiseen suuntaan. Moni Helsingin Sanomien lukija hieroi 19.10. silmiään, kun lehden Vieraskynä-palstalla tuli vastaan ”Klassisen musiikin pitää kohdata sortohistoriansa” -otsikoitu kirjoitus, joka herätti lukijakunnassaan laajaa hämmentyneisyyttä.

Satuin seuraavana päivänä puhumaan puhelimessa erään ystäväni kanssa, joka edelleen poti syvää epätietoisuutta artikkelin äärellä. Hän kertoi tekstiä lukiessaan nauraneensa ääneen, olleensa täysin vakuuttunut, että kyseessä on uusi Kaarisateen kepponen, ja ihmetelleensä, miten Hesari ei vieläkään ole oppinut mitään. Mutta kun tekstin alla olikin Kaarisateelle tyypillisen sanaleikkiin perustuvan huumorinimen sijasta Helsingin musiikkitieteen dosentin Juha Torvisen allekirjoitus, hekotus olikin vaihtunut eksistentiaaliseksi kummastukseksi.

Seuraavien päivien aikana sosiaalisessa mediassa pohdittiin kuumeisesti, voiko kirjoitus tosiaan olla tosissaan kirjoitettu. Kukapa sen kertoisi? Mikäli näin todella on, kyseessä on yksi inhimillisen ajattelukyvyttömyyden uljaimmista monumenteista. Kirjoituksessaan dosentti Torvinen haluaa paljastaa klassisen musiikin ”pimeän puolen” ja ”monikerrroksisen sortohistorian”, joista esimerkkeinä hän mainitsee se, ettei RSO:n ylikapellimestari Hannu Linnun mielestä miesten säveltämien mestariteosten esittämistä pitäisi vähentää sukupuolitasapainon korvaamiseksi.

Dosentti Torvinen kirjoittaa tuohtuneesti kuin feminismiin havahtunut teini-ikäinen, joka kuvittelee ensimmäisenä ihmisenä maailmassa tajunneensa, että naisia on historiallisesti sorrettu. Hänen soveltamansa terminologia huokuu kauttaaltaan puoluekurin omaksuneen demagogin puhdasoppineisuutta, jonka feministisesti virittynyt oikeamielisyys kimmeltää kirkkaana sädekehänä kirjoittajansa pään yllä. Tekstissä mainitaan ”sukupuolisensitiivisyys” ja ”patriarkaaliset rakenteet” ja lisäksi Richard Wagner todetaan ”rasistisäveltäjäksi”. Jos dosentti Torvinen olisi vielä onnistunut ujuttamaan tekstiinsä ”heteronormatiivisuuden”, ”hypermaskuliinisuuden” ja ”isomorfisuuden”, suoritus olisi lähennellyt täydellisyyttä.

On kiistaton tosiasia, että lähestulkoon kaikissa tunnetuissa kulttuureissa naista on kautta aikojen pidetty ”toisena sukupuolena”, kuten Simone de Beauvoir aikoinaan asian ilmaisi (huomaa toinen-sanan useat merkitysulottuvuudet suomen kielessä). Alma Mahler ei nauttinut elinaikanaan samanlaisista oikeuksista ja mahdollisuuksista kuin Gustav-miehensä, eikä Fanny Mendelssohnia nostettu Felix-veljensä rinnalle vasta kuin 150 vuotta kuolemansa jälkeen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Mutta samalla on olennaista tiedostaa, että ajatus naisen ja miehen tasa-arvoisuudesta on äärimmäisen moderni keksintö, joka esimerkiksi Euroopassa on levinnyt laajempaan tietoisuuteen vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä yhteydessä lienee turha edes mainita, että länsimaisen kulttuurin ulkopuolella idea odottaa edelleen läpilyöntiään. Tämän vuoksi on tärkeä ymmärtää, etteivät vuosikymmeniä tai -satoja sitten eläneet ihmiset kohdelleet naisia alentavasti siksi, että he olisivat olleet sadistisia misogyynejä, julmia patriarkkoja tai sieluttomia naisvihaajia, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että naisen sosiaalinen ja poliittinen alempiarvoisuus oli tuohon aikaan yleisesti hyväksytty kulttuurinen normi.

Siksi menneisyyden ihmisten arvottaminen nykypäivän moraalisten normien mukaan on sekä älyllisesti epärehellistä että hyvin vaarallista. Kaikkina aikakausina ihmiskunnalla on ollut käsityksiä, käytäntöjä ja toimintatapoja, joita myöhemnät sukupolvet ovat pitäneet primitiivisiä, julmina ja käsittämättöminä. Tämän ymmärtämisen soisi tuovan hieman suhteellisuudentajua näille vendettaa peräänkuuluttaville kultturihistorioitsijoille. Naisten oikeuksien lisääntyminen ja sukupuolten välinen tasa-arvo ovat kantoja, joita jokainen täysipäinen ihminen kannattaa, mutta ”historiallisten vääryyksien” hyödyntäminen oman moraaliposeereuksen tai hyvesignaloinnin välikappaleena on ainoastaan halpamaista.

Oikeamielisyytensä vimmassa dosentti Torvinen kirjoittaa kuin anfetamiinia vetänyt Jürgen Habermas. Hänen tekstinsä etenee levottomasti ja asiasta toiseen hyppien, mikä on tyypillistä ihmiselle, jolla on mielessään selkeä poliittinen agenda mutta joka ei täysin itsekään hahmota, miten sanallistaisi sen loogiseksi väitteeksi. Kiistakirjoituksensa loppupuolella hän kuitenkin iskee pöytään raivokkaan syytteen, jonka looginen vastaansanomattomuus ei vähääkään kalpene Kaarisateen kirkkaimpien välähdysten rinnalla: eurooppalaisen taidemusiikin historia on ”eurosentristä”. Niin, kukapa olisi tullut ajatelleeksi? Tämän kaikesta omaperäisyydestä riisutun havainnon myötä hän astuu aatteelliselle sotatantereelle, jossa ontot itsestäänselvyydet ja tautologiat sotkeutuvat moraalisen sokeuden ohdakkeistoon.

Joku irvileuka saattaisi nimittäin huomauttaa, että samassa hengessä dosentti Torvinen voisi syyttää kiinalaista runoperinnettä ”sinosentrisyydestä”, chamba-heimon veistostaidetta ”afrosentrisyydestä” ja pasodoble-tanssia ”latinosentrisyydestä”. Kun ongelmaa tarkastelee globaalissa mittakaavassa, näyttää pahasti siltä, että maailma on pullollaan eksklusiivisia ja kulttuurisesti pystytettyjä sortorakennelmia, jotka suorastaan huutavat hurmahenkistä paljastajaa ja dekonstruoijaa puoleensa.

Mutta vielä syvemmälle vainoharhaisen poliittisen tiedostamisen suohon dosentti Torvinen uppoaa, kun hän nostaa sukupuolikortin esiin suhteessa kysymykseen taiteellisen laadun arvioimisesta:

On huolestuttavaa, jos esityksen tai sävellyksen ”laatua” pidetään tärkeämpänä asiana kuin sukupuolten tasa-arvoa. Vastoin yhteiskunnan muuta kehitystä annetaan ymmärtää, ettei tasa-arvon edistäminen ole musiikissa tärkeää.

Kenties. Mutta on paljon huolestuttavampaa, jos esitystä tai sävellystä aletaan esteettisten kriteereiden sijaan arvioida yksisilmäisen ja kyseenalaisiin teorioihin perustuvan poliittisen ideologian mittapuilla. Onko dosentti Torvinen todella pysähtynyt miettimään, mitä hän näillä summittaisen tuntuisilla teeseillään itse asiassa tulee vaatineeksi? Onko hän todella sitä mieltä, että esimerkiksi musiikillisen taideteoksen arvioinnissa pitäisi ottaa huomioon myös säveltäjän sukupuoli?

Sen lisäksi, että tällainen vaatimus on vastoin kaikkea todellista sukupuolten välistä tasa-arvoa, se synnyttää lukemattomia muita kysymyksiä. Pitäisikö sukupuolen lisäksi myös säveltäjän seksuaalinen suuntautuminen ottaa huomioon? Entä jos säveltäjä kokee olevansa sukupuoleltaan ei-binäärinen? Entä jos hän ei halua kertoa sukupuoltaan? Ja millaista roolia etnisyys tässä yhteydessä näyttelee? Entä ikä? Pituus? Paino? Hiustenväri?

Tällaisten kysymysten myötä avautuu poliittisen korrektiuden loputon aavikko, jonka päässä häämöttää vain ironian vino hymy kuin armoa vailla oleva kangastus. Tämä ei jäänyt huomaamatta Hesarin lukijoilta, jotka kommenttipalstalla alkoivat pohtia, millainen musiikki olisi dosentti Torvisen mielestä tasa-arvoa edistävää. Esimerkiksi nimimerkki Ricky Random kysyi, miksi yleisölle ei patriarkaalisen ja eurosentrisen klassisen musiikin sijaan tarjota naisen säveltämää papua-uusi-guinealaista barokkimusiikkia. Se on hyvä kysymys. Kenties samassa konsertissa voitaisiin esittää myös tummaihoisen transseksuaali-inuiitin säveltämä, pohjoiskorealaisilla jazz-fraseerauksilla leikittelevä reggaesinfonia.

Viime vuosina muutkaan taiteenalat eivät ole säästyneet oikeamielisten ikonoklastiselta vimmalta. Kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen puolusti viime vuonna kaunokirjallisuuden autonomiaa pääkirjoituksessaan ”Poliittisesti raiskattu”. Hänen mukaansa taidekritiikin ei pitäisi olla poliittisesti motivoitua vaan taidetta tulee lähestyä taiteellisista lähtökohdista. Ei ollut hankala ennustaa, että tällaisia ääritaantumuksellisia ja ei-tiedostavia arvoja kannattanut Hämäläinen sai identiteettipolitiikasta ammentavan liberaaliälymystön kiivastumaan. Heidi Kangas kirjoitti lehden seuraavan numeroon tulikivenkatkuisen vastineen, joka jauhaa ennalta arvattavaa terminologiaa kuin paikoilleen juuttunut äänilevy:

Ketä tai millaista positiota Hämäläinen kirjoituksessaan puolustaa? Minusta vaikuttaa siltä, että Karo Hämäläinen puolustaa taidekritiikkiä ja taidetta vaatimuksilta, joita esittävät ryhmät, kuten rodullistetut ja miehiksi identifioitumattomat, joilla ei ole ollut valtaa taiteen instituutioissa.

Minusta taas kovasti vaikuttaa siltä, ettei kirjoittajalla ole minkäänlaista selkeää argumenttia Hämäläistä vastaan, minkä hän yrittää piilottaa käyttämällä kömpelöä virkerakennetta ja toistelemalla muodikkaalta kuulostavia, rotuun ja identiteettiin liittyviä termejä.

Butlerin ja muiden retorisesti sekavien nykyajattelijoiden tavoin Kangas vyöryttää teesejään loputtomilla kysymyksillä, jotka kaikki jäävät tietysti vastaamatta, mikä vain lisää niiden painostavaa syytösmäisyyttä. Mutta paljon suurempi ongelma on, että kysymykset ja irralliset välihuomautukset sotkeutuvat tekstissä tavalla, joka jälleen kerran tekee mahdottomaksi päätellä, onko teksti kirjoitettu tosissaan vai onko se tarkoitettu parodiaksi:

Miksi Parnasso ei voi myöntää moninaisuutta arvona, jota tulee tavoitella ja toimia siten, että moninaisuus kirjallisuuden kentällä kasvaisi? Instituutiot voivat tehdä valintoja. Ne voivat kyseenalaistaa representaatioiden valtarakenteita ja avata keskustelua siitä, ketkä kertovat ja kenestä. Tai ne voivat olla kyseenalaistamatta. Ja sekin on poliittista.

Eli instituutiot voivat kyseenalaistaa mutta voivat yhtä hyvin olla kyseenalaistamattakin? Aivan varmasti, ja yhtä lailla syksyllä saattaa sataa tai voi myös olla satamattakin. Tässä vaiheessa vainoharhainen toimituspäällikkö alkaa jo epäillä, että kyseessä on Kaarisateen virittelemä pilasanailu. Tosin se voi yhtä hyvin olla olemattakin. Mutta joka tapauksessa on selvää, että kaikki on viime kädessä poliittista.

Kaikki tämä johtaa viime kädessä kysymykseen: mitä kaiken tämän taustalla on? Miksi vasemmalle kallellaan olevat queer-feministit, sukupuoliteoreetikot ja identiteettipoliitikot tuottavat loputtomasti täysin lukukelvottomia tekstejä, joita edes alan ammattilainen ei pysty erottamaan parodiasta? Roger Scruton toteaa edellä mainitussa kirjassaan:

Vasemmistolaisten vallankumousliikkeiden ensimmäinen huolenaihe on ollut kielen haltuunotto ja pyrkimys muuttaa todellisuutta muutamalla tapaa, jolla sitä kuvaamme ja miten sen koemme.

Käyttämämme kieli muokkaa ajatteluamme ja ajatuksemme puolestaan muokkaavat käytöstämme. Tuottamalla kirjastokaupalla usvaista käsitejokeltelua Butler ja kumppanit yrittävät luoda hermeettisen taikaviitan, jonka katveessa he voivat salakuljettaa akateemisille estradeille tolkuttomia mielipiteitään ja esittää ne edistyksellisenä tieteenä. Vasemmistolla on pitkä perinne kielipeleistä, joiden avulla todellisuutta ei ole ainoastaan pyritty hallitsemaan vaan kääntämään se tarvittaessa päälaelleen. Tästä hyvä esimerkki on Maon masinoima ”kulttuurivallankumous”, jolla ei ollut mitään tekemistä kulttuurin kanssa ja joka ei ollut vallankumous.

Tarvitaan suuri määrä intellektuaalista sumutusta ja määrätietoista indoktrinaatiota, jotta esimerkiksi avoin, demokraattinen ja tasa-arvoinen yhteiskuntajärjestelmä saadaan näyttämään epäinhimilliseltä ja kaikkia osapuolia silmittömästi polkevalta sortokoneistolta. Mutta kuten dosentti Torvisen ja Heidi Kankaan kirjoitukset osoittavat, aina on olemassa heitä, jotka hyppäävät ajan muotidiskurssien aallonharjalle, alkavat toistella ulkoa oppimiaan fraaseja ja nähdä niiden ohjastamina kaikkialla vain rasismia, seksismiä ja sortoa. Vaikka nämä teesit puetaan aina poliittisesti motivoituneen polemiikin valeasuun, todellisuudessa niiden ainoana pyrkimyksenä on viestittää samanmielisten falangille kirjoittajansa moraalista valveutuneisuutta.

Tällä on kuitenkin musertava vaikutus inhimilliseen kulttuuriin, ajatteluun ja kieleen. Maailmassa, jossa tieteellistä artikkelia tai vakavaksi tarkoitettua mielipidekirjoitusta ei enää kykene erottamaan sellaisen parodiasta, on mahdoton sanoa mitään järkevää, todellista tai merkityksellistä. Kun ideologisen liikkeen johtohahmoksi nostetaan ajattelija, jonka ajatuksista kukaan ei saa tolkkua, tuloksena voi olla vain kaaosta ja anarkiaa. Kun normaalin keskustelun ja kriittisen ajattelun sijaan aletaan toistaa ulkoisesti omaksuttua liturgiaa tai sekavia oppisanoja, joiden tarkkaa merkitystä ei kukaan tiedä, saavutaan diskursiiviseen umpikujaan, jossa kaikki häviävät.

Peter Panin opetus oli, että totuudeksi käy se, mihin tarpeeksi moni suostuu uskomaan. Kun tieteellisen julkaisun editorit suostuvat uskomaan, että penis on pohjimmiltaan käsitteellinen olio, biologian ja anatomian kaltaiset oppialat – ja samalla koko inhimillinen todellisuus – ovat vaarassa muuttua järjettömiksi. Ja kun koko maailma on ajautunut hulluuden valtaan, terveestä järjestä tulee provokaatio.

Lähteet:

Kaarisade, Keijo: ”Äijäkulttuuri ei startupeihin kuulu”. Aamulehti 23.11.2019. https://www.aamulehti.fi/a/28477e6b-7a50-4ff7-ba4f-18a76d2cae08

Kangas, Heidi: ”Poliittisesti raiskattu?” Parnasso, 6-7 2018.

Lindsay, James & Peter Boghossian: ”The Conceptual Penis as a Social Construct: A Sokal-Style

Hoax on Gender Studies.” The Sceptic. https://www.skeptic.com/reading_room/conceptual-penis-social-contruct-sokal-style-hoax-on-gender-studies/

Lindsay, Jamie & Peter Boyle: ”The Conceptual Penis as a Social Construct.” Cogent Social

Sciences (2017), 3: 1330439

Murray, Douglas: The Madness of Crowds. Gender, Race and Identity. Bloomsbury, 2019

Nussbaum, Martha C: ”The Professor of Parody. The Hip Defeatism of Judith Butler” The New

Republic, February 22, 1999. https://newrepublic.com/article/150687/professor-parody

Scruton, Roger: Fools, Frauds and Firebrands. Thinkers of the New Left. Bloomsbury, 2015.

Tero Tähtinen on kirjailija ja kiinankieliseen runouteen erikoistunut kääntäjä. Viimeisin teos ”Yö Kitkitdizzessä – Esseitä kirjallisuudesta” (2019).

Tietoja

This entry was posted on 19 joulukuun, 2019 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , , , .
%d bloggers like this: