SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kansallismielisen liikkeen suuntaviivoja 2020-luvulle

JARKKO PESONEN

2010-luku on ollut liikkeemme heräämisen ja tasaisen kasvun aikaa. Tulkoon 2020-luku olemaan aikaa kiihtyvälle poliittiselle taistelulle, joka ratkaisee maamme ja maanosamme kohtalon joko eduksemme tai turmioksemme. Joulukuussa 2016 kirjoitin Suomen kansallismielisen liikkeen tilasta kuluneella vuosikymmenellä ja nyt keväällä 2019 tuntuu otolliselta tarkastaa näkemyksiään ja suunnata katse tulevalle vuosikymmenelle. Niin omat kuin vastustajiemme saavutukset, epäonnistumiset, vahvuudet ja heikkoudet on tarpeen arvioida, jotta tiedämme minne olemme matkalla ja mihin on syytä varautua. Vailla jaettua näkemystä tulevasta haparoisimme vain pimeässä toisiimme törmeillen.

Liikkeemme saavutukset

Vuosikymmenen loppua kohden olemme onnistuneet lisäämään liikkeen kiinnostavuutta, kasvattamaan mukana aktiivisesti toimivien määrää ja avanneet yhteyksiä muiden maiden kansallismielisiin. Siinä missä vuosikymmen sitten toiminta oli rajoittunut lähinnä blogikirjoitteluun ja yksittäisiin seppeleenlaskutilaisuuksiin kansallissankareiden haudoille, on meillä nyt vuodesta toiseen tuhansia ihmisiä riveihinsä houkuttelevia itsenäisyyspäivän soihtukulkue, taloudellisesti menestyvää kirjankustannustoimintaa, kiinnostusta herättäviä puhetilaisuuksia ja eri alakulttuureja liikkemme yhteyteen tuovia tapahtumia. Näiden vaikutusta ei ole syytä vähätellä, sillä päivänpoliittisten asiakysymysten taustalla liikkeen menestyksen lopulta määrää kehittyvä positiivinen identiteetti. Vallitsevan yhteiskunnallisen negaation ja vastareaktioiden perustalle voidaan luoda hetkellisesti menestyviä protestiliikkeitä, mutta ilman taustalla olevaa positiivista vakaumusta kuluttavat ne käyttövoimansa nopeasti loppuun ja hajaantuvat yhteisen päämäärän puuttuessa. Voidaksemme menestyksellisesti ja pitkäjaksoisesti vastustaa yhteiskuntamme turmiollisia kehityskulkuja on meidän tarjottava tilalle jotain parempaa, kestävämpää ja kauniimpaa.

Parlamentaarisessa vaikuttamisessa toiminta on kehittynyt merkittävästi. Aiemmin hajanaisemmin toimineet kansallismieliset pyrkivät kukin tahoillaan luomaan kompromissittomia pienpuolueita, joissa kannat asiakysymyksiin olivat kirjavia, eikä niistä haluttu antaa tuumaakaan periksi. Saavutukset jäivät ennalta-arvattavan laihoiksi, eivätkä lukuisat eri puolueprojektit onnistuneet saamaan ehdokkaitaan läpi eduskuntaan. Hyvänä tuloksena pidettiin sitä, että kannattajakortit saatiin kerättyä. On sanomattakin selvää, että tällaisen puuhastelun vaikutus valtiolliseen päätöksentekoon oli täysin olematon. Vaikuttaminen jo olemassaolevien puolueiden sisältä käsin osoittautuikin toimivammaksi strategiaksi. Kokonaisen eduskuntapuolueen valtaaminen kansallismielisten käsiin vaikutti kuitenkin useimpien mielisissä toiveajattelulta. Kuinka väärässä olimmekaan! Puoluepolitiikassa aikaisemmin hajanainen ja sisäisesti ristiriitainen Perussuomalaiset on kesän 2017 dramaattisen puoluekokousen jälkeen jalostunut selkeälinjaiseksi ja uskottavaksi kansallismieliseksi vaihtoehdoksi. Tapahtuneessa oli mukana silkkaa tuuria, sillä ilman Timo Soinin talutusnuorassa kulkeneen vanhan puoluejohdon toteuttamaa lupausten pettämistä ei kehityskulku olisi koskaan tapahtunut. Lyhytnäköisessä oman edun tavoittelussaan syrjäytetty johto teki vielä toisenkin palveluksen puhdistamalla itse itsensä puolueesta pois.

Vastustajiemme toiminta Pyrrhoksen voittoina

Liikkeemme kiistattomien edistysaskeleiden myötä ovat myös vastustajamme kiihdyttäneet toimiaan. Menestymisemme on heille ollut järkytys, ja vastareaktiot lyhytnäköistä kiukkua ja vihanpurkauksia. He eivät osaa päättää tulisiko liikkeemme toimintaa kauhistella vai vähätellä, joten he varmuuden vuoksi tekevät molempia. Tähän mennessä toimintaamme on onnistuttu hankaloittamaan muttei estämään, ja usein vastustajiemme toimet ovat lopulta koituneet meidän eduksemme.

Yhteiskunnan valtarakenteisiin pesiytyneet sosialistit ja heidän ajatustensa myötäilijät ovat tiukentaneet otettaan. Tämä on näkynyt avoimesti kansallissosialistisen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen (PVL) lakkauttamisena, ja voi edetä myös muiden nationalististen järjestöjen painostamiseen. Viitteitä tästä on jo olemassa. Kiuas Kustannus heitettiin ulos Helsingin kirjamessuilta ja Turun kirjamessuille kustantamon osallistuminen torjuttiin jo etukäteen. Molemmat messut perustelivat päätöstään messujen arvoilla, mutta kummaltakaan messujärjestäjältä ei tullut selvitystä siitä, mitä nämä arvot ovat ja miten Kiuas niitä rikkoo. Kustantamo ei ole koskaan julkaissut mitään lain tai hyvin tapojen vastaista materiaalia, joten ainoa jäljelle jäävä selitys on se, että julkaisutoiminnan kansallismielinen ja länsimaisuutta positiivisessa valossa tarkasteleva lähestymistapa itsessään on messujen arvojen vastaista. Kiukaan tapauksessa sensuuriin ryhtyneet ovat kärsineet vakavia arvovaltatappioita joutuessaan maksamaan kustantamolle tuhansien eurojen korvauksia sopimusrikkomuksista. He ovat tahattomasti antaneet kustantamolle enemmän hyvää mainosta kuin Kiuas olisi muuten voinut toivoa.

Kun Sarastus ja Monokulttuuri FM järjestivät jo toistamiseen Awakening-konferenssin huhtikuussa 2019, näyttäytyi vastareaktioissa vanhan itäblokin totalitaristista mielenlaatua henkivä aatemaailma kaikessa raadollisuudessaan. Missä tahansa klassisen liberalismin periaatteita kunnioittavassa yhteiskunnassa ei pitäisi olla ongelma, että satakunta ihmistä kokoontuu tapaamaan toisiaan, kuuntelemaan puheita ja keskustelemaan kokemistaan yhteiskunnallisista epäkohdista. Suomessa vuonna 2019 tämä ei kuitenkaan ole kyseenalaistamaton perusoikeus. Media pelotteli tapahtuman aiheuttavan uhkaa menneillään oleville vaaleille, joiden rauhaa turvaamaan tarvitaan poliisin massiivista läsnäoloa panssariautoineen. Lehtijutuissa muistutettiin PVL:n olevan oikeuden päätöksellä lakkautettu järjestö ja kuvituksena käytettiin kuvia PVL:n tapahtumista. Tässä kohtaa journalismi muuttui kyyniseksi propagandaksi, sillä toimittajat tiesivät hyvin, ettei tapahtuma ollut PVL:n järjestämä. Tämä olisi tullut selväksi myös haastattelemalla tapahtuman järjestäjiä, mutta sitä MTV3:n toimittaja ei halunnut tehdä, kun asiaa häneltä kysyttiin. Lopulta media päätyi vaikenemaan tapahtumasta, kun uutisoitavaa ei ennakkoon viritellyn kauhistelun mukaisella tavalla ollut. Paikalle ilmaantuneet neljä mielenosoittajaa ”No nazis”-kyltin kanssa eivät hekään tarjonneet mediaseksikästä kerrottavaa.

Suurimman riskin toiminnallemme muodostaa Yhdysvalloista omaksuttu ”No platform”-politiikka, jota antifasistit pyrkivät kiivaasti toteuttamaan. Yksittäisiä kansallismielisiä he eivät enää pysty leimaamaan ja siten pelottelemaan hiljaisiksi, sillä omin nimin ja kasvoin julki tulevia on jo niin paljon, ettei monikaan välitä, mitä joku demarieläkeläinen, krustipunkkari tai apurahakapinallinen hänestä ajattelee. Miksi pitäisikään, kun meillä on nykyään parhaat bileet ja kauneimmat naiset? Konflikteja karttaviin ja leimaamista pelkääviin ravintoloiden ja muiden liikkeiden omistajiin he kuitenkin pystyvät vaikuttamaan. Suomi on toisen maailmansodan ja jälleenrakennuskauden jälkeen ollut suuren yhteiskunnallisen koherenssin maa, jossa nonkonformismi on nähty uhkana. Pikkuporvarillisessa turvallisuushakuisuudessaan monet yrittäjät haluavat välttää sotkeutumista yhteiskunnallisen kahtiajaon ilmiöihin, ja anarkistien aloittaessa kiukuttelunsa he herkästi perääntyvät.

Sosiaalisessa mediassa noplatformismi näkyy jo naurettavuuteen asti edenneinä käyttäjätunnusten ja sisältöjen estoina. Kansallismieliset ajatukset ja niiden esittäjät suljetaan pois vakiintuneilta alustoilta, lähinnä Facebookista ja YouTubesta. Toisin kuin halutaan kertoa, ei estopolitiikka rajoitu missään nimessä avoimen rasistisiin kansanryhmäkiihotuksiin, uhkailuihin, selkeisiin laittomuksiin tai huonoon käytökseen, vaan myös maltilliset ja lain turvaamat mielipiteet yritetään vaientaa. Vaalien alla tämä on näkynyt kymmenien perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaiden estämisenä kommunikoimasta potentiaalisten äänestäjiensä kanssa.

Tilannetta tarkasteltaessa piirtyy selkeä kuva: liikkeemme suurin ongelma tällä hetkellä on tapahtumiemme järjestämisen epävarmuus ja lisääntyvä julkisten kannanottojen estäminen. Nationalismista on tullut jo siinä määrin merkittävä tekijä, että vastustajamme on siirtynyt sivuuttamisesta ja pilkanteosta suoraan hyökkäykseen. Meitä ei voi enää sivuuttaa eikä pilkanteko tuota tulosta – niinpä he yrittävät vaientaa meidät sulkemalla viestintämme ja ajamalla meidät pois tapahtumapaikoista. Äärimmäisissä tapauksissa niskoittelevan ravintolan omistajan kotiin hyökätään polttopullojen kanssa.

Toiminallaan he syventävät yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Heidän aatteensa voi saada myötäkarvaista kohtelua Tampereen yliopiston tiedotusopissa marinoitujen toimittajien puheissa, mutta se antaa vääristyneen kuvan kansalaisten mielialoista. Kiukaan potkiminen ulos kirjamessuilta tuotti Kiukaan verkkokauppaan jättimäisen tilaussuman. Yhtään tapahtumaamme ei ole lopulta onnistuttu estämään, vaan hyökkäykset ovat toimineet meille positiivisena mainontana. Mitä näkyvämmin toimintaamme yritetään estää, sitä useampi kiinnostuu ottamaan selvää, keitä nämä kohutut ”äärioikeistolaiset” ovat ja mitä he ajattelevat. Ja otettuaan selvää monet heistä liittyvät joukkoomme. Meillä on puolellamme positiivinen näkemys siitä, mitä kansamme ja Eurooppalaisen sivilisaation tulisi olla sukupolvia ylittävänä ajallisena jatkumona. Vastustajillamme ei ole reaalisosialismin romahtamisen jälkeisenä aikana mielekästä ja koherenttia yhteiskunnallista näkemystä, vaan ajattelu ja toiminta keskittyy lähes yksinomaan kansallismielisten demonisointiin ja vastustamiseen. Toki heillä on haaveensa monikulttuurisesta yhteiskunnasta, maailmasta ilman rajoja ja ilmaisista lounaista kaikille, mutta maailmankylän todellisuuden iskiessä kansalaisten kasvoille Oulun kymmenien raiskausten tai Turun terrori-iskun muodossa, yhä harvempi enää nielee heidän illuusioitaan. Jos he saavatkin potkittua julkaisumme ulos kirjamessuilta, estettyä meitä käyttämästä jotakin ravintolaa tapahtumaamme varten tai poistettua kirjoituksiamme sosiaalisesta mediasta, keräämme silti lisää kannatusta. Mitä suurempaan ääneen he vaativat meitä vaikenemaan ja yrittävät tukkia suumme, sitä kiinnostavammaksi sanomamme käy.

Tulevaisuuden tavoitteet

Tapahtumien järjestäminen paikoissa, jotka ovat vaarassa mennä alta tai kertakäyttöisiä, ei ole kestävää toimintaa. Pidemmän ajan ratkaisuna ei voi olla rimpuilu Facebookin estobottien ja ilmiantonappuloiden ikeessä. Monilla kansallismielisillä on sosiaalisessa mediassa varaprofiili, jota käytetään aina kulloisenkin bannin keston ajan, mutta tällaisen tulee olla vain väliaikainen hätäratkaisu.

Meidän on löydettävä toiminnallemme omat tilat ja asiallemme häiriöttömät viestintävälineet. Joitakin lupaavia paikkoja tilaisuuksien järjestämiselle on jo tiedossa. Vastustajiemme pettymykseksi voin kertoa, etteivät nationalistiset puhetilaisuudet ja konsertit lopu siihen, että joku arjen sankari käy painamassa alapeukun liiketilan omistajan sivuilla tai kirjoittamassa haukut sähköpostiin.

Facebookin rapautuminen näkyy jo nyt käyttäjäkatona, joka ei johdu pelkästään estopolitiikasta, vaan myös muista yksityisyyden suojaa vaarantavista käytännöistä. Vaihtoehtoja Facebookille on kuitenkin olemassa. Yksi mielenkiintoisimmista on MeWe-palvelu, joka muistuttaa rakenteeltaan Facebookia, mutta lupaa kunnioittaa käyttäjiensä yksityisyyttä ja sananvapautta.

Kun meidän ei tarvitse haaskata aikaamme ja resurssejamme perusoikeuksiemme puolustamiseen, voimme paremmin keskittyä asiaamme. Järjestötoiminnassa meillä onkin vielä kehitettävää. Kansallismielisistä järjestöistä Suomen Sisu on jäsenmäärältään suurin, taloudellisesti varakkain ja ajallisesti vakiintunein. Järjestön ongelmana on jättäytyminen taustavaikuttajaksi, jolloin ulkopuoliselle voi tulla kuva, ettei Sisu tee mitään. Kansallismielisessä liikkeessä kaivataan vahvaa johtoaseman ottavaa liikettä, joka on arvoiltaan on riittävän lavea, että eri suuntauksien kannattajat voivat siihen samaistua, mutta toisaalta niin selkeä, että jäseneksi aikova käsittää järjestön arvolupauksen.

Meidän ei tule kuvitella, että vastustajamme jäisivät nuolemaan näppejään, vaan he pyrkinevät kehittämään uusia strategioita huomatessaan vanhojen tehottomuuden. Yksi ilmeinen haitanteon muoto on pyrkimys soluttautua liikkeeseen ja vahingoittaa sitä sisältä käsin. Tyhjästä ilmestyvään imartelijaan, joka tunnustautuu kannattajaksi ja tarjoaa apuaan, tulisi suhtautua terveen varautuneesti. Ihmiset harvoin ryhtyvät yhtäkkiä kannattamaan mitään liikettä ketään siihen kuuluvaa henkilökohtaisesti tuntematta. On selvää, että uusia innokkaita tulee, mutta ei ole syytä tarjota heille täyttä luottamusta ennen kuin he ovat ajan kanssa osoittaneet vilpittömyytensä ja hyödyllisyytensä. Naamaria kantamalla voi hetken hämätä ketä tahansa, muttei kaikkia loputtomiin.

Eräs varoituksen sana koskee liikkemme jäsenten omaa toimintaa. Kaikki saavutuksemme ovat pitkällisen kehittämisen tulosta. Kokeilua, epäonnistumista ja niistä oppimista. Joillekin kärsimättömille tämä on liian liian hidasta, ja asioiden halutaan tapahtuvan välittömästi. Niin suositeltavaa kuin toimintatarmo onkin, ei ole syytä kompastua samoihin vanhoihin kivikkoihin. On siedettävä sitä, että jokaista kiinnostavaa ideaa ei lopulta lähdetäkään toteuttamaan. Jokainen päivä ei tuo uutta taistelua eikä jokainen taistelu voittoa. Ideoihin tartuttaessa on tarkkaan punnittava vaadittuja resursseja suhteessa saavutettaviin hyötyihin. Voimakas panostaminen suuren riskin ja pienen hyödyn tuottavaan toimintaan aiheuttaa – mahdollisten satunnaisten voittojen ohella – matemaattisen varman häviön pitkällä aikavälillä.

Loputtomasti meillä ei tietenkään ole aikaa, mutta sitä suuremmalla syyllä on keskityttävä niihin asioihin mitkä ovat tärkeitä juuri tällä hetkellä ja vaativat välitöntä muutosta – vaikka sitten joutuisimme tekemään kompromisseja muissa tavoitteissamme. Jos maan alkuperäinen kantaväestö muuttuu vähemmistöksi omassa pääkaupungissaan, kuten Isossa-Britanniassa on jo tapahtunut, on turha enää kinastella vapaakauppasopimuksista, Natosta tai talouspolitiikasta. On turhaa ja typerää väitellä kodin tapettien väristä, jos kellarissa on vesivahinko.

Joillekin nationalisteille demokratia ei kelpaa, eivätkä he halua äänestämällä osallistua parlamentarismiin. He eivät usko, että äänestämällä voidaan todellisuudessa saada aikaan muuta kuin illuusio vaikuttamismahdollisuuksista. Toiset taas eivät ymmärrä metapolitiikan merkitystä yhteiskunnallisten muutosten mahdollistajana ja ihmettelevät, miten isänmaallista uhoa tihkuvan rokin kuuntelu tuoppi kädessä muuttaa mitään. Rohkenen torjua molemmat ajatustavat. Unkari ja Puola ovat osoittaneet, että kansallismielinen kumous de facto on mahdollinen parlamentarismin kautta. Toki Unkarin ja Puolan hallituksia voi oikeutetusti kritisoida myös kansallisen ajattelun näkökulmasta, mutta näyttäkääpä minulle nationalisti, joka voidessaan valita eläisi mieluummin Ruotsissa. Jos demokraattinen tie ei tuokaan edistystä, ovat Ranskan keltaliivien mellakat ovat näyttäneet, että poliittinen hegemonia saadaan horjumaan määrätietoisella kansalaisaktivismilla kun yhteiskunnallinen tilanne alkaa käydä sietämättömäksi. Niinpä liikkeemme tulee harjoittaa samanaikaisesti sekä ruohonjuuritason metapoliittista työtä että vaikuttamista vallitsevan järjestelmän sisällä toimivien puolueiden kautta.

Tulevissa eduskuntavaaleissa on Juha Sipilän hallituksen jäljiltä varteenotettava uhkakuva, että maahan muodostuu sosiaalidemokraattien, vihreiden ja vasemmiston sosialistihallitus. Sellainen painajaishallitus tarkoittaisi yhteiskuntaa, jossa tuottavaa työtä tekeviltä revittäisiin yhä enemmän rahaa mielipuolisen yhteiskuntautopian rakenteluun, perustavanlaatuisia poliittisen toiminnan ja sananvapauden rajoituksia asetettaisiin voimaan, työpaikkoja tarjoavaa teollisuutta ja yritystoimintaa ajettaisiin maasta pois ja tavallista töihin autolla ajavaa ja illalla makaronilaatikon paistavaa kansalaista kuritettaisiin yhä rajummin. Traagisena optimistina kuitenkin uskon, että tämä olisi lopullinen herätys kansallemme ja johtaisi järjestelmän poliittiseen ja sosiaaliseen vararikkoon. Tällaisessa skenaariossa kansallisen liikkeen tehtävä on aktivoitua varteenotettavan vaihtoehtoyhteiskunnan luomiseen, vaikka se johtaisi yksilötasolla taloudellisiin katastrofeihin ja mahdollisesti myös oikeustoimiin.

Todennäköisempää kuitenkin lienee, että Suomi saa pitkien ja hankalien neuvottelujen jälkeen Ruotsin tavoin jonkinlaisen kompromissihallituksen, joka pyrkii pitämään status quon yllä ja lieventämään edelleen harjoitetun politiikan välittömiä seurauksia kiihtyvällä valtionvelan kasvattamisella. Tuolloin valveutumattomat kansalaiset saadaan pidettyä tyytyväisinä tuhoisan kehityksen jatkuessa taustalla. Tuolloin tehtävämme on jatkaa kansan herättelyä ja osoittaa järjestelmän perustavanlaatuinen kehnous lapsillemme.

Kansallismielisen liikkeen on mahdollistaa saavuttaa ne tavoitteet ja sellainen maailma, joiden toivossa siihen liitytään. Sen on mahdollista torjua ne yhteiskunnalliset kehityskulut, jotka uhkaavat kansallista olemasaoloamme, kulttuuriamme ja länsimaista sivilisaatiota sellaisina kuin ne perinteisesti ymmärretään. Se vaatii uhrauksia, vaivannäköä ja epämukavuuden sietämistä yksilötasolla, mutta eikö vastuuton ja mukavuushakuinen elämä ole juurikin sitä, jota monet meistä kavahtavat?

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

%d bloggers like this: