SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Nihilismin vaara

TIMO HÄNNIKÄINEN

Uudessa-Seelannissa tapahtunut verilöyly, jossa australialainen Brenton Tarrant ampui 49 muslimia kahdessa moskeijassa, oli eilisen pääuutisaihe. Odotettavissa on, että sen puinti mediassa jatkuu ainakin kevään eurovaaleihin saakka. Vielä muutama vuosi sitten olisin tuominnut tapahtuneen muodon vuoksi, enää en jaksa vaivautua. Terrorista ja järjestelmällisestä seksuaalisesta väkivallasta on tullut kiinteä osa useimpien länsimaiden elämää, ja yllättävää on lähinnä se, ettei tällaisia kantaväestön reaktioita ole ollut enemmän.

Suomenkin kansallismielisiltä epäilemättä vaaditaan irtisanoutumista tapahtuneesta. Vaatijoille kannattaa vastata, että irtisanoutukaa te ensin monikulttuurisuuden hankkeesta joka väkivallan kierteen on käynnistänyt, sitten voimme harkita. Christchurchin ampujan poliittinen ajattelu on jokseenkin sekavaa; aiemmin vuoroin kommunismia, anarkismia ja libertarismia kannattanut Tarrant määrittelee itsensä nykyään ”ekofasistiksi” ja pitää ihanneyhteiskuntanaan Kiinan Kansantasavaltaa. Mutta hänen ajatuksiinsa länsimaiden demografisesta kehityksestä ei ole kovin paljon huomauttamista. Kantaväestöjen korvautuminen kolmannen maailman siirtolaisilla ei ole salaliittoteoria, vaan mitattavista tosiasioista johdettu kehityskulku. Sitä on syytä vastustaa, vaikkei joukkomurhia hyväksykään.

Tarrantin tekoa ei toisaalta ole mitään syytä myötäilläkään. Kansallismielisille siitä on yksiselitteisesti vain haittaa. Tarrant, Alexandre Bissonnette, Dylann Roof ja Wade Michael Page edustavat ilmiötä, joka on viime vuosina syntynyt nationalismin laitamille. Sitä voisi nimittää kansallisnihilismiksi.

Nihilismi sai poliittisen, sanan filosofisesta taustasta erillisen merkityksen 1860-luvun Venäjällä. Tsaari Aleksanteri II:n salamurhan jälkeen nihilisteiksi alettiin kutsua niitä, jotka uskoivat voivansa väkivallan avulla käynnistää poliittisen mullistuksen. Näiden kumouksellisten mielestä vallitseva yhteiskuntajärjestys oli niin läpikotaisin turmeltunut, että se oli ensin saatettava kaaoksen ja luhistumisen tilaan. Sen jälkeen tieteellisille ja utilitaristisille periaatteille perustuva tasa-arvoinen yhteiskunta voitaisiin rakentaa puhtaalta pöydältä. Nihilismin aktiivisessa vaiheessa 1870-luvulta 1880-luvun alkuun ajatussuunnan kannattajat tekivät useita attentaatteja ja attentaattiyrityksiä, ja Moskovassa toimi jopa salainen poikakoulu, jossa slummien lapsia koulutettiin terroristeiksi. Venäläisessä kirjallisuudessa nihilistin hahmo on jäänyt elämään Dostojevskin Riivaajissa ja Turgenevin romaanissa Isät ja pojat. Ehkä mieleenpainuvimmin poliittisen nihilistin mielenmaisemaa on kuvannut puolalais-englantilainen Joseph Conrad vuonna 1907 ilmestyneessä romaanissaan Anarkistit:

Tulevaisuutta hänellä ei ollut. Hän ylenkatsoi sitä. Hän oli voima. Hänen ajatuksensa hyväilivät perikadon ja tuhon mielikuvia. Hän kulki heiveröisenä, mitättömänä, nukkavieruna, kurjana – ja hirmuisena sen yksinkertaisen aatteensa vallassa, joka kutsui hulluutta ja epätoivoa luomaan maailmaa uudestaan.

Tämän hetken läntistä maailmaa voi sanoa globaaliksi versioksi Aleksanteri II:n Venäjästä. Keisarillinen hallinto ei joko osannut tulkita selviäkään tyytymättömyyden signaaleja tai vastasi niihin ylimielisillä ja rutiininomaisilla sortotoimilla. Se teki käytännössä kaiken mahdollisen nostattaakseen kapinoita ja maanalaisia terroristisoluja. Samalla tavoin nykyinen länsimainen valtaeliitti pyrkii kaikin keinoin pitämään kansallismieliset liikkeet poissa poliittisen vaikutusvallan piiristä ja reagoi kasvavaan protestimielialaan vanhalla tutulla tavalla: lisätään maahanmuuttoa, säädetään vihapuhelakeja, pumpataan rahaa tehottomiin kotouttamisohjelmiin ja niin edelleen. Seurauksena on tietenkin väkivaltaa.

Meidän aikamme nihilistejä ovat kansallismieliset yksinäiset sudet, jotka ovat menettäneet uskonsa puoluepolitiikan ja tavanomaisen kansalaisaktivismin mahdollisuuksiin. Jäljelle jää väkivalta, jolla olemassaolevia jännitteitä pyritään kiristämään entisestään, jotta ne puhkeaisivat laajamittaiseksi kansannousuksi. Kansallisnihilistien näkökulmasta on ilmeisesti vain hyvä asia, että järjestelmä reagoi heidän toimiinsa rajoittamalla sananvapautta, kiristämällä aselakeja ja tehostamalla propagandan pakkosyöttöä.

Mutta tämä kaikki on nähty ennenkin. Terrori lisää kyllä repressiota, mutta kansannousua ei vain kuulu. Poliittinen eliitti ei piittaa väkivallasta, koska on turvassa siltä, ja saa sen myötä vain tilaisuuden ajaa agendaansa entistä määrätietoisemmin. Kaikenlaiset pakkotoimet myös hyväksytään helpommin, kun tavalliset ihmiset tuntevat olonsa turvattomaksi. Tien päässä saattaa odottaa Singaporen kaltainen kuriyhteiskunta, jossa etnistä tilkkutäkkiä pidetään koossa rautanyrkillä. Kansallisnihilistien touhussa saattaisi olla järkeä, jos he kohdistaisivat iskunsa niihin, jotka todella ovat vastuussa nykytilanteesta – siis poliittisen ja talouselämän johtajiin. Kenties suunta muuttuisi, kun päättäjät ja heidän omaisensa saisivat osansa monikulttuurisuuden väkivaltaisista lieveilmiöistä.

Väkivallalla saavutetusta voitosta on kuitenkin turha haaveilla, kuten moni esimerkki muiden poliittisten liikkeiden parista osoittaa. RAF ja Punaiset prikaatit eivät lopulta saaneet aikaan mitään, mutta rauhanomaisesti toimineet vasemmistoryhmät ovat tehneet maailmankatsomuksestaan valtavirtaa kouluissa, yliopistoissa ja mediassa. Jihadistisia terroristiryhmiä paljon pahempi uhka Euroopalle ovat väkivallattomat poliittisen islamin edustajat, jotka levittävät oppiaan muslimiyhteisöissä.

Vaikka kansallisnihilistit onnistuisivatkin pyrkimyksessään syöstä vallitseva järjestys sekasortoon, mikään ei takaa että sen raunioista nousisi toivotunlainen uusi järjestys. Nihilistinen kehityskulku on kyllä mahdollista aloittaa, mutta sitä ei voi pysäyttää haluamaansa kohtaan. Anarkian oloissa voiton vie vahvin ja häikäilemättömin, eikä kansallismielisillä ole ainakaan tällä hetkellä sellaista organisaatiota, joka kykenisi täyttämään valtatyhjiön.

Kansallismieliset voivat ajaa tehokkaasti asiaansa vain, jos perustavanlaatuiset kansalaisvapaudet säilyvät. Vaikka meillä on paremmat argumentit, vihollisillamme on hallussaan massiivinen pakottamisen ja aivopesun koneisto, jolle meistä ei ole vastusta. On pelkästään itsetuhoista antaa heille veruke käyttää sitä. Lisäksi summittainen väkivalta vahvistaa median narratiivia vaarallisesta, moraalittomasta ja sekopäisestä äärioikeistosta ja vieraannuttaa potentiaalisesti myötämieliset. Kansallisnihilistit vahingoittavat liikettä, ja siksi heitä tulee vastustaa vaikkei irtisanoutumisteatteriin olekaan mieltä osallistua.

Tarrantin kaltaisia yksilöitä saattaa olla missä tahansa kansallismielisessä järjestössä tai sellaisten liepeillä. Niinpä jokaisen vastuullisen nationalistin pitäisi olla valppaana ja tunnistaa hälytysmerkit ennen kuin ne muuttuvat teoiksi. Juuri oman puolen väelle on annettava signaali, että poliittinen väkivalta on vahingollista ja ettemme hyväksy sitä. Ja jos joku meikäläinen alkaa ihannoida Tarrantin kaltaisia hahmoja tai vakavissaan puhua joukkoampumisten toteuttamisesta, hänestä tulee ilmoittaa viranomaisille. Meidän tavoitteemme ei ole etnisen väkivallan lisääminen vaan siitä eroon pääseminen, ja tämä on tehtävä selväksi kaikille.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: