Väestönvaihdosta

MIKA KERÄNEN

–

Pauli Vahtera julkaisi jokin aika sitten kerrassaan mainion blogitekstin jossain määrin kontroversiaalisesta teemasta nimeltä väestönvaihto. Erityisen ilahduttavaksi asian tekee se, että kirjoitus ilmestyi Alma Median omistamassa Iltalehdessä. Juuri ns. valtamedian puolella näitä juttuja tarvittaisiin nykyistä enemmän, ja uskonpa, että niitä tullaan jo lähitulevaisuudessa kasvavassa määrin myös näkemään; maahanmuuton ongelmathan eivät lyhyellä aikavälillä ainakaan helpotu, ja siksi yhä useammat silmät tulevat avautumaan. En nyt puutu iltapäivälehden blogiksi pitkähkön tekstin yksityiskohtiin sen kummemmin, mutta tätä väestönvaihto-tematiikkaa käsittelen hieman. Oman juttuni painopiste on Ranskassa.

–

***

–

Ranskalainen Renaud Camus ymmärtääkseni oli ensimmäinen, joka käytti termiä le grand remplacement (kirjaimellisesti ”suuri [väestön]vaihto”) täsmälleen tuossa muodossa vuonna 2012 ilmestyneessä saman nimisessä kirjassaan. Asiallisesti ottaen väestönvaihto-skenaariota on aavisteltu jo paljon aikaisemmin. Niinkin varhain kuin 1970-luvun alussa Jean Raspail (s. 1925) nosti tämän pahaenteisen mahdollisuuden esiin romaanissaan Le camp de saints (1973). Romaani on dystooppinen fiktio tulevaisuudesta, jossa Ranska joutuu antautumaan massiivisen maahanmuuttoaallon edessä. Kaikki maahanmuuttokriittisetkään Raspailin lukijat eivät pitäneet romaanin tulevaisuusnäkyä erityisen uskottavana, mutta vuoden 2015 tapahtumien myötä monen asenne sattuneesta syystä muuttui…

Ns. suvaitsevaisissa piireissä väestönvaihtoteoria on leimattu puhtaaksi huuhaaksi, paranoidiksi salaliittoteoriaksi, joka ei saa vähäisintäkään tukea päteviin tilastointimenetelmiin perustuvista väestöennusteista. Tietty vainoharhaisuuden vaikutelma onkin ilmeinen, mikäli väestönvaihdolla ajatellaan sellaista tilannetta, jossa Euroopan alkuperäisväestö miltei kokonaisuudessaan katoaisi, sanokaamme lähimmän vuosisadan kuluessa, islamilaisesta Lähi-idästä, Saharan eteläpuolisesta Afrikasta ja muualta kolmannesta maailmasta tulvivien siirtolaismassojen tieltä samaan tapaan kuin Amerikan kaksoismantereen alkuasukkaat joutuivat väistymään (sukupuuton tai sulautumisen kautta) eurooppalaisten maahantunkeutujien jaloista. Ei vaikuta järin uskottavalta sekään, että missään Euroopan maassa – saati koko Euroopassa – olisi muslimienemmistö vuoteen 2050 mennessä, kuten asia joissakin villeimmissä tulkinnoissa saatetaan esittää.

Mutta takertuminen näihin ääritulkintoihin ja koko väestönvaihtoteorian lyttääminen niiden perusteella vaikuttaa minusta internetin keskustelupalstoilla sinänsä tavanomaista olkiukkoilua pahemmalta sofismilta. Sillä haitallisten ja vuosikymmenten kokemuksen perusteella näköjään kroonisella tavalla oloihimme sopeutumattomien vierasväestöjen kasvu on joka tapauksessa kiistaton tosiasia, ja kaikkein maltillisempienkin väestöennusteiden – joiden lähtöoletuksena on täysin epärealistinen nollan prosentin maahanmuutto – mukaan islamilaisten väestöjen osuus useimmissa Länsi- ja Pohjois-Euroopan maissa tulee pelkästään suuremman syntyvyyden takia merkittävästi kasvamaan nykyisistä vielä jotenkin siedettävistä lukemista. Ranskan muslimiväestö tulee uskottavien ennusteiden mukaan vuoteen 2050 mennessä parhaassakin tapauksessa ylittämään kymmenen prosentin rajan, ja pahimmassa tapauksessa se tulee lähelle kahtakymmentä prosenttia; vaikka tämäkään ei koko valtakunnan tasolla tietenkään merkitse kirjaimellisesti sitä, että väestö vaihtuisi, niin skenaario on ihan riittävän kauhea jo sellaisenaankin.

Asian tekee entistä pahemmaksi se tosiasia, että kaikissa maissa vierasväestöt jakautuvat alueellisesti hyvin epätasaisesti keskittyen suurimpiin kaupunkeihin ja niissäkin tiettyihin kaupunginosiin. Juuri tällä lokaalitasolla väestönvaihto ei ole ainoastaan huolestuttava tulevaisuusskenaario vaan monin paikoin jo toteutunut tosiasia. Meitä vanhemmissa maahanmuuton kohdemaissa on jo iät ja ajat tunnettu ns. white flight -ilmiö eli kantaväestön poismuutto tietyistä kaupunginosista sen jälkeen, kun vierasväestön osuus alueella ylittää tietyn kipurajan; muistaakseni tuon kriittisen massan raja on parinkymmenen prosentin hujakoilla. Suomessakin ilmiö on jo alkanut. (Toivottavasti kukaan lukija ei tulkitse tätä kappaletta siten, että kannattaisin lähiöiden maahanmuuttajavaltaistumisen vastapainoksi tuota yhtä moraalitonta kuin tehotontakin kuntapoliittista ilveilyä nimeltä ”sosiaalinen sekoittaminen”; siitä ei todellakaan ole kyse, minä uskon aivan toisenlaisiin lääkkeisiin…)

–

***

–

Ranskassa on lukemattomia, todennäköisesti satoja sellaisia lähiöitä tai taajamia, joiden väestörakenne on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana muuttunut siinä määrin totaalisesti, että puhe väestönvaihdosta on aivan paikallaan. Käsittelen tässä vain yhtä tapausta, mutta se onkin eräässä mielessä pahin kaikista. Pariisin pohjoispuolella noin vartin junamatkan päässä Gare du Nordilta sijaitsee ikivanha taajama nimeltä Saint-Denis, joka on nykyään käytännössä Pariisin esikaupunki ja sen lisäksi Seine-Saint-Denis -nimisen departementin henkinen joskaan ei hallinnollinen keskus. Nimikkokuntansa lisäksi tähän Pariisin keskustan pohjois- ja itälaidan ulkopuolelle reunoiltaan kuunsirpin (!) muotoisena kaareutuvaan reilusti yli puolentoista miljoonan asukkaan departementtiin kuuluu sellaisia asuinalueita kuin Clichy-sous-Bois ja Bobigny, jotka ovat mm. säännöllisin väliajoin toistuvista autonpolttajaisistaan tunnettuja pahamaineisen monikulttuurisia lähiöitä. Ulkoiselta asultaan läheskään kaikki departementin kunnat eivät ole erityisen epäsiistejä eikä niitä kaikkia varsinaisesti voine pitää slummeina, mutta ne ovat yhtä kaikki monella tapaa räjähdysherkkiä ja moniongelmaisia vierasväestöjen kasautumia, joilla yhä harvempi normaalijärkinen kantaväestön jäsen viihtyy – ellei sitten ole matalan tulotason takia pakko vain yrittää viihtyä…

Ylipäätään Seine-Saint-Denis on koko Ranskan maahanmuuttajavaltaisin departementti, mutta tuskallisimmalta tämän tosiasian ajatteleminen sittenkin tuntuu itsensä Saint-Denis’n kunnan kohdalla. Miksi? Siksi, että tällä nykyään noin sadantuhannen asukkaan taajamalla on erittäin suuri kulttuuri- ja sivilisaatiohistoriallinen merkitys paitsi Ranskalle koko Euroopalle. Saint-Denis’n sydämessä on ikivanha, joskus myöhäisantiikin päivinä marttyyrikuoleman kärsineelle puolilegendaariselle Dionysios-piispalle (ransk. Denis) nimetty basilikakatedraali. Tämä varhaisgoottilaisen arkkitehtuurin helmi on rakennettu pääosin 1100-luvulla, mutta samalla paikalla on ollut kirkko jo vuosisatoja aikaisemminkin. Juuri sydänkeskiajalla Saint-Denis’n merkitys kuitenkin oli poikkeuksellisen suuri paitsi tuolloin uuden mutta nopeasti lähes kaikkialle läntiseen ja pohjoiseen Eurooppaan levinneen goottilaisen taidesuuntauksen keskuksena myös monien aineettomampien kulttuuri-ilmiöiden kohtauspaikkana. Saint-Denis’n basilikan ja sen ympärille syntyneen luostarin liepeillä on vaikuttanut muiden muassa sellaisia hahmoja kuin abbé Suger, pyhä Bernard de Clairvaux, oppinut Pierre Abélard ja nunna Héloïse; näiden kahden viimeksi mainitun rakkaustarina kuuluu länsimaisen sivilisaation suuriin avainkertomuksiin. Saint-Denis’n basilika on vuosisatojen ajan palvellut myös Ranskan kuninkaiden viimeisenä leposijana, mikä kohottaa sen kansallista arvoa isänmaallisten ranskalaisten näkökulmasta entisestään. Tosin kuningashaudat vandalisoitiin ja ryöstettiin vallankumouksen pimeimpinä vuosina joskus 1790-luvun alussa, mutta restauraatiossa ainakin osa haudoista saatiin jollain tapaa ennallistettua. Ranskan vanhan vallan viimeisen kuningasparin, murhattujen Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten maallisten jäännösten aitoudesta ei ole aivan täyttä varmuutta, mutta joka tapauksessa he saivat basilikaan hyvin ansaitun hautamuistomerkin. Saint-Denis on siis Lieu de Mémoire, eli ”muistin (t. muiston) tyyssija”, käyttääkseni historioitsija Pierre Noran tunnetuksi tekemää ilmausta.

Tällaisen merkitykseltään valtaisan kulttuurimonumentin ympärille levittäytyy sitten Saint-Denis’n pikkukaupunki, jonka nyttemmin rapistunut rakennuskanta on pääosin peräisin 1800- ja 1900-luvuilta. Saint-Denis’n nykyinen noin sadantuhannen hengen asujaimisto puolestaan koostuu lähes kokonaisuudessaan islamilaisista ja afrikkalaisista muukalaisista, jotka eivät tiedä mitään uuden ”kotiseutunsa” historiasta eivätkä ole siitä edes kiinnostuneita. Maghrebilaiset ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta peräisin olevat kulttuurit hallitsevat Saint-Denis’n maisemaa täyttäen sen törkyiset kadut ja kujat monikielisellä metelillään; sikäli kuin ranskaa ylipäätään kuulee, kyseessä on lähinnä arabien ja mustien afrikkalaisten välisen kommunikaation mahdollistava lingua franca, äidinkielenään sitä ei näillä kujilla enää moni puhu. Sanalla sanoen: vanhan ja muistorikkaan katedraalin ulkopuolella levittäytyy kirjava monikulttuurinen sikolätti, jota vain täydellinen kulttuuriummikko voisi pitää millään tavoin ”pittoreskina” ilmiönä, saati kulttuurisena ”rikkautena”. Ellei joku nyt ymmärrä, miksi väestönvaihdon todellisuus tuntuu erityisen ahdistavalta juuri täällä, niin en voi auttaa. Kun itse vierailin ensimmäistä kertaa Saint-Denis’ssa vuonna 2005, kokemani järkytys osaltaan auttoi minua vapautumaan siihen saakka hellimistäni illuusioista maahanmuuttokysymyksen suhteen. Edellä mainittu Jean Raspail on kuvannut väestönvaihtoa erakkorapumetaforalla. Erakkoravuthan (Paguroidea) ovat siitä erikoisia äyriäisiä, että ne käyttävät pehmeiden ruumiinosiensa suojana vieraiden eläinten, lähinnä kai eri nilviäislajien hylkäämiä kuoria. Saint-Denis’ssa ranskalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta on jäljellä pelkät kuoret, joten ainakin siellä Raspailin metafora toimii liiankin hyvin.

–

***

–

Väestönvaihtoa on pyritty havainnollistamaan myös eläin- ja kasvimaantieteestä lainatulla vieraslajianalogialla. Paikalliseen ekosysteemiin kuulumattomien ja kotoperäisille lajeille mahdollisesti haitallisten vieraiden kasvi- ja eläinlajien pesiytyminen tietyn luonnonmaantieteellisen alueen flooran ja faunan sekaan ymmärretään yleensä ongelmaksi. Monien maahanmuuttokriittisten mielestä vieraiden kulttuurien pesiytymiseen omalle reviirille tulisi suhtautua samoin. No, tähän tietysti ns. suvaitsevaisten kansalaispiirien aina yhtä omahyväiset sofistit vastaavat, että ihmislajin (Homo sapiens sapiens) kaikki muunnokset kuuluvat yhteen ja samaan lajiin ja että siten analogia on virheellinen. Tämä ajatus kuitenkin sisältää olkiukon vailla vertaa. Totta kai kaikki (tai ainakin useimmat) analogian käyttäjät ovat selvillä siitä, että ihmislaji on geneettisesti varsin yhtenäinen, itse asiassa yhtenäisempi kuin vaikkapa lähisukulaisemme simpanssit. Mutta kun ihmisyydessä on kyse paljon enemmästä kuin biologiasta. Jos biologinen ihmislaji onkin yhtenäinen kokonaisuus niin kulttuurisessa mielessä mitään ihmiskuntaa ei ole olemassakaan, se on puhdas fiktio, johon lähinnä vain länsimaiset liberaali-intellektuellit uskovat (tai ainakin uskottelevat uskovansa). Vaikka vieraslajianalogian alkuperä onkin biologiassa, niin maahanmuuttokritiikissä sitä siis sovelletaan pikemminkin kulttuuriantropologian kehyksissä. Toisin sanoen se toimii aivan toisella taksonomisella tasolla. Ja erittäin hyvin toimiikin.

Kaduilla paarustavat päästä varpaisiin säkitetyt musliminaiset tai kahviloissa notkuvat nuoret afrikkalaiset joutomiehet eivät kuulu Saint-Denis’n eurooppalaiseen kulttuurimaisemaan sen enempää kuin espanjansiruetana kuuluu suomalaiseen puutarhaan, supikoira suomalaiseen metsään tai lupiini suomalaiselle tienpenkalle. Jo näiden vierasväestöjen massiivisen läsnäolon muodostama esteettinen haitta on täysin todellinen, mutta tietenkään se ei ole monikulttuurisuuden pahin seuraus. Saint-Denis oli, kuten muistettaneen, Pariisin marraskuun 2015 terrori-iskun tärkeimpiä tukialueita. Vihamielisyyden länsimaista kulttuuria ja elämäntapaa kohtaan äidinmaidossaan imeneet vierastaistelijat sulautuvat helposti muukalaiseen massaan, jolla ei ole sen enempää halua kuin kykyäkään ”kotoutumiseen” ja josta laillisen järjestysvallan on avoimen yhteiskunnan oloissa vaikeata saada pitävää otetta. Mikään ei viittaa siihen, että olisimme islamistisen terrorismin osalta vielä edes kokeneet pahinta.

–

***

–

Väestönvaihtoa kiihdyttävä kehitys olisi jollain tavoin saatava pysäytettyä. Mutta miten? Suoraan sanoen en tiedä. Ilman muuta Euroopassa nykyään vallitsevat arvot tulisi arvioida radikaalisti uudelleen, mutta onko tällaisesta revisiosta realistisia toiveita? Joitakin rohkaisevia signaaleja on ilmassa. Itä-Euroopan Visegrad-ryhmän esimerkki vaikuttaa lupaavalta. Lännempänä Ruotsidemokraattien menestys aivan naapurissa, AfD:n nousu Saksassa, Tanskan ja Itävallan koventuneet maahanmuuttoasenteet, Andalusian Vox -puolueen tuoreehko paikallisvaalivoitto Espanjassa ja Ranskan (ideologisesti sinänsä monenkirjavan) keltaliivikapinan sitkeys herättävät kaikki toiveita pysyvästä muutoksesta. Vaikka suvaitsevaisto heiluttelee kaikkialla natsikorttia, niin ilmassa on tosiaan merkkejä siitä, että ”fasismin” möröllä pelottelu ei enää pure kansojen syviin riveihin. Mutta ei voi kieltää sitä, että nämä signaalit ovat yhä kovin heikkoja. Saattaa olla, että tilanteen täytyy vielä pahentua reilusti, ennen kuin riittävän monet silmät avautuvat. Voiko sellaista kuitenkaan varsinaisesti toivoa?

Bolsevikkijohtaja ja tuleva diktaattori Vladimir Iljitš Lenin nautti häpeilemättä tsaarin Venäjän viimeisten vuosien kasvavista vaikeuksista. ”Mitä pahempaa, sen parempi [meidän asiallemme]”, hykerteli hän tyytyväisenä kuultuaan Volgan hirvittävän nälänhädän kansalle aiheuttamista kärsimyksistä joskus 1890-luvulla. Tämän kyynisyydessään puistattavan ilon taustalla oli tietenkin ajatus siitä, että vanhan vallan kyvyttömyys hoitaa kriisiä kasvattaisi vallankumouksellisten voimien suosiota kansan keskuudessa. Näin epäilemättä kävikin. Mitä tämä meidän tilanteemme kohdalla käytännössä tarkoittaisi? Uusien ”spontaanien” maahanmuuttoaaltojen tuloa, terrori-iskujen jatkumista ja pahentumista, seksuaalisen ahdistelun ja pahimmillaan Oulun lapsiraiskausrinkien kaltaisten ilmiöiden jatkumista… Ja tällaistahan ei todellakaan kukaan voi toivoa! Mutta kun näistä ilmiöistä ei tulla pääsemään nykyään vallitsevan poliittisen kulttuurin suosimilla metodeilla eroon millään ilveellä, kaikkein vähiten lähinnä magiaa muistuttavilla ”kotouttamisohjelmilla”. Jossain vaiheessa putoaa se viimeinen korsi, joka lopulta katkaisee kamelin selän, ja sellaistahan on jokaisen tolkun ihmisen pakko toivoa.

Tuntemamme maailman loppua odotellessa voisi tietysti yrittää vielä muuttaa tuhoisaa kehityskulkua vaikkapa äänestyskopissa. Menkää siis huhtikuussa uurnille ja valitkaa meille täysijärkiset lainsäätäjät, älkääkä suotta nukkuko eurovaaleissakaan seuraavassa kuussa; kaikki eurooppalaiset ovat tämän ongelman kanssa samassa veneessä.

–

–

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää blogia Uudessa Suomessa.