SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Tahto politiikkaan

 

FRÓDI MIDJORD   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Puhe Etnofutur III -konferenssissa Tallinnassa 23.2.2019

Haluan tänään puhua eräästä asiasta, joka saa poliittisen liikkeen menestymään ja jonka puute johtaa tappioon. Kyseessä on maaginen ainesosa. Kutsun sitä ”tahdoksi politiikkaan”, ja juuri tämä osanen puuttuu konservatiivisuudesta. Juuri sen puute tekee konservatismista täysin hyödytöntä politiikan kentällä ja muuttaa konservatismin poliittiseksi aisankannattajuudeksi.

Poliittinen oikeisto on sisäistänyt uhrin roolin, ja sellaisessa roolissa meidän on mahdoton voittaa. Meidän on luovuttava poliittisesta arkuudestamme ja oltava määrätietoisempia. Olemme liian defensiivisiä ja epävarmoja. Meidän on alettava nähdä poliittinen kilpailu luonnollisena asiana, sillä loppujen lopuksi politiikassa on kyse tulesta ja tarmosta, niin mielessä kuin sydämessä, ja siitä mihin tuo tarmo suunnataan.

Meidän täytyy vaatia ja olettaa että voitamme, ei että meitä simputetaan tai parhaassa tapauksessa suvaitaan.

Nietzsche sanoi ”vallantahdoksi” kykyä muovata todellisuutta taiteen ja muun luovan toiminnan avulla. Ensin mielessäsi on idea, visio, ja teet sen todeksi muuttamalla maailmaa tahdonvoimasi ja tekojesi avulla. Ylität esteet ja täytät paikkasi ihmisenä, koska ihmisyys ei ole pelkkää olemassaoloa ja kuluttamista. Meillä on myös luova vietti. Ja täyttymyksen tuottaa tuon sisäisen luovuuden ilmaiseminen, pelon ja heikkouden voittaminen, sisäisen tahdon mukaan toimiminen. Ja juuri se tekee meistä subjekteja eikä objekteja: subjekteja, jotka vaikuttavat maailmaan eivätkä pelkästään ole maailman vaikutuksen kohteena. Se antaa meille paikkamme. Se, mitä kutsun tahdoksi politiikkaan, on vain yksi esimerkki vallantahdosta. Se tarkoittaa selkeän poliittisen idean omaksumista ja sen pakottamista esteiden läpi.

Kerron nyt teille erään tositapauksen havainnollistaakseni mitä tarkoitan. Eräs ystäväni kohtasi äskettäin ongelman työssään. Hänen kollegansa olivat saaneet tietää hänen poliittisesta toiminnastaan, ja se poiki siinä määrin juoruja, että hänen pomonsa katsoi tarpeelliseksi tehdä jotain. Niinpä pomo pyysi ystäväni puheilleen ja alkoi kysellä hänen poliittisista näkemyksistään – aluksi sävy oli ystävällinen, mutta lopulta hän vaati myönnytyksiä. ”Haluan että arvioit uudelleen tekemisiäsi. Kunnioitan mielipiteenvapauttasi, mutta auttaisi paljon jos vetäytyisit vain tästä yhdestä jutusta.”

Ystäväni taipui – vähän vastahakoisesti, mutta kuitenkin – koska hänellä oli hyvät välit pomoonsa. Työpaikalla oli rento ja hauska ilmapiiri, eikä hän halunnut ruveta hankalaksi. Ellei ihminen ole jonkinlainen kummajainen, hän haluaa sopeutua sosiaaliseen ympäristöönsä, koska välittää toistenkin mukavuudesta.

Kertomukseni havainnollistaa ilmiötä, joka on liiankin tuttu. Se osoittaa, millaisina meidät nähdään ja millaisina oletamme meidät nähtävän… ja kun kaikki menee odotuksiemme mukaan, kohautamme vain olkiamme ja sanomme itsellemme: ”Näin se vain on.” Me siis oletamme häviävämme ja että meitä kohdellaan toisen luokan kansalaisina poliittisten näkemystemme takia.

Mutta sitten ystäväni sai ajatuksen: ”Entäpä jos…” Tämä on oma mantrani joka kerta kun joudun poliittiseen eturistiriitaan, ja kehotan aina ystäviäni tekemään samoin.

Joka tilanteessa, jossa poliittinen osallistumiseni aiheuttaa pientäkin sosiaalista kitkaa, kysyn: ”Entä jos asetelma olisi päinvastainen?” Entä jos itse olisin vasemmistolainen? Entä jos olisin juutalainen? Suostuisinko tällaiseen kohteluun? Usein vastaus on ei.

Niinpä ystäväni kysyi itseltään: ”Suostuisiko vasemmistolainen siihen, että häntä kuulustellaan työpaikalla poliittisista näkemyksistään? Eikö hän alkaisikin syyttää pomoa mccarthyismista? Suostuisiko juutalainen moiseen kuulusteluun?” Voitteko kuvitella tilannetta, jossa työnantaja kyselee juutalaiselta hänen uskostaan tai identiteetistään? ”Oletko juutalainen?” Silloin firma saisi kimppuunsa kokonaisen parven juutalaisia lakimiehiä, jotka yrittäisivät lopettaa sen liiketoiminnan. Yrityksen maine tuhottaisiin armotta mediassa, jotta kaikki oppisivat ettei tämän ryhmän silmille hypitä.

Tämä johtuu siitä, että juutalaisten tahto politiikkaan on vahva. He ovat valmiita runnomaan ajatuksensa ja tahtonsa läpi esteistä ja vastaväitteistä piittaamatta. Mutta meidän oletetaan hyväksyvän, että olemme vapaata riistaa heti kun kerromme mielipiteemme.

Lopulta ystäväni sanoi: ”Ei helvetissä, en suostu tähän.” Hän alkoi panna vastaan. Hän otti yhteyttä lakimieheen ja sanoi, ettei missään tapauksessa antaisi periksi. Ja lopulta hän sai ansaitsemansa kunnioituksen ja näytti esimerkkiä. Tällainen on nimittäin kovin harvinaista.

Ruotsalaiset tai norjalaiset eivät juuri koskaan pane vastaan tällaisissa tilanteissa. Yleensä he hyväksyvät tappionsa oletusarvona. Ja tässä tahto politiikkaan tiivistyy: on puskettava läpi, ristiriitatilanteissakin, puskettava läpi vaikka se saisi muut pahalle mielelle, puskettava läpi vaikka se saisi sinut pahalle mielelle.

Menestys seuraa epämukavuuden sietämisestä, siitä ettei romahda vaikka kohdeltaisiin epäreilusti. Tämä kuulostaa kliseeltä, koska se on totta. Mike Tyson sanoi aina, että pystyi vastustajan silmiin katsomalla näkemään ottelun lopputuloksen jo ennen kehään nousemista, koska hän osasi nähdä kuka oli peloissaan ja kuka oikeasti halusi olla siellä. Hän pystyi näkemään, kuka murtuisi helposti ja kuka nauttisi taistelusta.

Tiedän, ettei tällainen poliittinen mielenlaatu ole meille luontaista kansana. Se ei ole luontaista minullekaan, mutta sen yli pitää vain päästä.

Tämän takia juutalaiset ovat niin menestyviä ryhmänä: heidän asenteensa on oikea. Meidän mielenlaatuumme kuuluu äärimmäinen kohteliaisuus ja konfliktin välttäminen. Pyrimme olemaan reiluja ja välttämme mielipahan aiheuttamista. Juutalaisilla on vastakkainen ihanne, chutzpah, joka tarkoittaa rohkeutta tai julkeutta. Kun tarve vaatii, he sietävät inhottavan tyypin mainetta, kunhan vain saavat tahtonsa läpi. Me saatamme taipua heidän tahtoonsa vastahakoisesti, mutta me kuitenkin taivumme. Ja lopulta he saavat mitä haluavat. Ja vain sillä on heidän kannaltaan merkitystä. He tuntuvat rakastavan konflikteja siinä missä me teemme parhaamme välttääksemme niitä. Me pyrimme kaikin keinoin yhteistyöhön, he yrittävät kaikin keinoin kilpailla.

Meidän on tajuttava, että tietyissä oloissa oma tapamme toimia oli adaptiivinen. Kasvoin itse hyvin tyypillisessä skandinaavisessa protestanttiperheessä. Jos joku korotti ääntään, kaikki muut katsoivat häneen paheksuvasti. Piti puhua hiljaa. Olla tyyni. Pysyä paikallaan. Välttää konfliktia! Ja tällä tavoin saavutimme rikollisuudesta melkein vapaan yhteiskunnan, äärimmäisen korkean luottamuksen yhteiskunnan. Mutta sellainen korkeaan luottamukseen perustuva käytös toimii vain homogeenisessa yhteiskunnassa, jossa on voimassa vastavuoroisuusperiaate ja kaikki pelaavat samoilla säännöillä.

Mutta vapaamatkustajien määrän kasvaessa sellainen järjestelmä romahtaa. Kun muut ryhmät pitävät korkeaa sosiaalista luottamustamme heikkoutena jota voi hyödyntää, kuvaamani käyttäytymismallit eivät enää ole adaptiivisia, sillä omia hyveitämme käytetään meitä vastaan. Silloin meidän pitää herätä ja sopeuttaa käyttäytymisemme uuteen tilanteeseen. Muuten adaptiivisemmin toimivat ryhmät tuhoavat meidät.

Jos siis oikeasti haluamme voittaa, meidän pitää lakata olemasta mukavia. Meidän pitää lakata olemasta heittopusseja.

Kyse on taistelusta, halusimmepa tai emme. Ja jos me emme usko ihanteisiimme niin paljon että taistelisimme niiden puolesta, ei niihin usko kukaan muukaan. Silloin liikkeemme pysyy voimattomana protestiliikkeenä, yrityksenä hävitä kunniallisesti.

Luvan kyselemiselle pitää tulla loppu. Älkää kysykö lupaa, ainakaan sellaisilta jotka haluavat teidän häviävän! Tämä tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että on lakattava olemasta poika ja tultava mieheksi. Poika voi hyvin hakea äitinsä hyväksyntää. Mutta miehen ei pidä enää kysyä lupaa. Nyt on sinun vuorosi ajaa sudet pois.

Nykyään ihmiset ovat koukussa toistensa hyväksyntään, koska heiltä puuttuu itseluottamus. Ja kyse on itseluottamuksesta, sillä kun kysyy lupaa ja hakee hyväksyntää, työntää oman vastuunsa pois. Ihmiseltä puuttuu luottamus omiin päätöksiinsä, ja muut huomaavat sen. Se on kuin sanoisi: ”Päätä sinä minun puolestani. Kerro sinä mikä on oikein ja mikä väärin. Ota sinä vastuu.” Nykyihmisillä ei ole tarpeeksi itseluottamusta tekemään vahvoja päätöksiä ja ottamaan radikaali vastuu. Jos haluat voittaa, sinun pitää hallitta tilannetta eikä odottaa vastauksia muilta. Sinun pitää olla se, joka antaa hyväksyntää, ei se joka saa sitä.

Tällainen heikkous tuo mieleeni jotkut tuntemani naiset, jotka kertovat avuttomien miesten lähestymisyrityksistä – miesten, joita nykykielellä sanottaisiin ”betauroksiksi”. Nämä miehet esittävät heikkoa ja hakevat myötätuntoa naisilta. He jopa valittavat naisille. He näyttävät uskovan, että jos nainen vain ymmärtäisi heidän surkeutensa ja rakkaudenkaipuunsa, nainen antaa heille rakkautta silkkaa hyvyyttään. He näyttävät uskovan, että naiset antavat heille seksiä myötätunnosta. Säälistä.

Mitä luulette, toimiiko se? Saako se naisen kiihottumaan? Lankeaako nainen polvilleen miehen edessä, koska ymmärtää luonnostaan miehen tarvitsevan sitä?

Ei ole mitenkään omaperäistä verrata sukupuolten välisiä suhteita politiikkaan. Niin on tehty ennenkin. Mutta vertausta käytetään koska se on totta. Se on pätevä analogia. En tarkoita, että miehet ajattelisivat tietoisesti edellä kuvaamallani tavalla. Kysyttäessä he kiistäisivät ajattelevansa niin. Mutta tunnetasolla heidän toiminnastaan voi päätellä niin.

Samalla tavoin monet oikeistolaiset näyttävät tunnetasolla – alitajuisesti – uskovan, että jos saamme vihollisemme ymmärtämään, kuinka epäreilusti meitä kohdellaan, kuinka viattomia me olemme, kuinka hyviä tarkoitusperämme ovat ja kuinka suuria uhreja me olemme, saavutamme lopulta heidän myötätuntonsa ja säälinsä. Sitten he sanovat: ”Olet kärsinyt tarpeeksi, kaveri.” Talosi arvo romahti, kun naapuriin avattiin vastaanottokeskus. Pomosi kovisteli sinua töissä saatuaan selville, että olet mukana politiikassa. Sellainen ei käy. Maahanmuuttajajengi ahdisteli vaimoasi hänen mennessään bussipysäkille, ja ”nuoriso” huuteli tyttärellesi rivouksia arabiaksi. Tai pahempaa. Kotialueellasi ei uskalla enää kulkea, joten et halua poistua kotoa.

Niinpä me mietimme, että olet kärsinyt tarpeeksi ja nyt on sinun vuorosi loistaa. Luovutamme valtamme sinulle. Ymmärrämme nyt virheemme. Tässä, ole hyvä!

Mitä luulette, noinko politiikka toimii? Noinko yhteiskunnallinen valta toimii? Enpä usko. Lakatkaa siis odottamasta poliittista säälipanoa. Pitää ottaa riski jos on ihastunut naiseen ja luottaa itseensä miehenä. Täytyy uskoa siihen mitä itsellä on tarjottavana, sillä muuten hänkään ei usko siihen.

Samoin täytyy uskoa poliittisiin vakaumuksiinsa ja seistä niiden takana. Kun joku tulee tönimään, tai kun kaikki tulevat tönimään, tönikää takaisin! Eikä vastustajan pidä odottaa hyväksyvän sitä, mitä teillä on sanottavana. Älkää kysykö heidän lupaansa, koska muuten on mahdoton voittaa kenenkään muunkaan luottamusta.

Kaikki kiteytyy omakuvaan. Millaisena ihmisenä pidät itseäsi? Millaista kohtelua odotat? Ja millaista kohtelua me poliittisena liikkeenä odotamme muilta? Ja kuinka vahvoja vakaumuksemme ovat?

Kuinka paljon te haluatte muuttaa yhteiskuntaa? Sanotteko: ”Niin, etnovaltio ja terve kasvuympäristö lapsillemme olisi kiva. Mutta ei sosiaalisen epämukavuuden hinnalla, eikä silloin jos joku tulee pahalle mielelle kun puhun asiasta. Eikä silloin jos joku ei suvaitse minua sen takia.”

Tähän koko juttu nimittäin kiteytyy. Ei ihmisiä pelota, että heitä lyödään naamaan. He antavat lastensa tulevaisuuden pois, koska he pelkäävät että joku katsoisi heitä pahasti. Sitä ihmiset pelkäävät.

Fyysisen hyökkäyksen riski on pieni. Nälkään kuolemisen riski on erittäin pieni. Vain pieni sosiaalinen vieroksunta… näin heikkoja meistä on tullut. Ihmiset eivät pelkää, että heidät kuristettaisiin garrotella tai revittäisiin neljäksi kappaleeksi mielipiteittensä takia. He pelkäävät vain, että joku katsoo heitä vähän ilkeästi.

Vai haluatteko tulevaisuuttanne niin paljon, ettei ole väliä miten he teitä kohtelevat? Sanotteko: ”Voitte antaa minulle potkut. En peräänny. Voitta häpäistä minut mediassa. En peräänny. Voitte tappaa minut, mutta tulen haudan takaa kummittelemaan teille, koska en ikinä peräänny!”

Niinkö kovasti haluatte sitä? Kaikessa on nimittäin kyse asenteesta ja omakuvasta. Teidän täytyy tietää keitä olette ja mitä haluatte. Silloin saatte vihollistenne kunnioituksen, ette heidän sääliään tai armoaan. Ja mikä tärkeintä, silloin kunnioitatte itseänne.

Ja silloin voitatte ihmisten sydämet puolellenne.

Fróði Midjord on Färsaarilta kotoisin oleva poliittinen aktivisti ja Scandza-forumin pääjärjestäjä.

 

Information

This entry was posted on helmikuu 28, 2019 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: