Saksan viimeinen myytti

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Rolf Peter Sieferlen (1949-2016) nimi ei hänen elinaikanaan ollut suuren yleisön huulilla. Sieferle kirjoitti akateemisia tutkimuksia ja filosofisia esseitä, joita luettiin asiantuntijapiireissä. Hänen aiheitaan olivat muun muassa marxilaisuus, yhteiskunnan ekologinen kantokyky, sosiaalinen pääoma, Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeiset oikeistolaiset älymystöliikkeet ja kommunismin romahdus. Tutkimustyönsä ohella hän oli mukana laatimassa ilmastonmuutosta ja kestävää elämäntapaa koskevaa raporttia Angela Merkelin hallitukselle vuonna 2010. Sieferle teki itsemurhan 17. syyskuuta 2016, ja hänen maineensa olisi todennäköisesti elänyt aikansa akateemisen maailman rajojen sisällä ja sitten hiipunut, ellei erästä hänen jälkeensä jättämää tekstiä olisi julkaistu. Kyseessä oli ohut, lähes vihkomainen kirja nimeltä Finis Germania, joka näki päivänvalon helmikuussa 2017.

Sieferlen aiempi tuotanto oli ilmestynyt Saksan vanhoilta arvovaltaisilta kustannustaloilta (Suhrkamp, Fischer, Beck, jne.), mutta postuumin teoksen julkaisi pieni äärioikeistolaisena pidetty Antaios, jonka nimikelistoilta löytyy Alain de Benoist’n, Jack Donovanin, Jean Raspailin ja Armin Mohlerin kaltaisia nimiä. Aluksi kirja ei herättänyt suurta huomiota, mutta muutaman kuukauden kuluttua erikoislaatuinen skandaali siivitti sen menestystä. Finis Germania pääsi Südddeutsche Zeitungin ja NDR-yleisradioyhtiön asiantuntijaraadin kokoamalle Kuukauden tietokirja -listalle. Jotkut kirjan sisältöön perehtyneet nostivat tästä metelin, ja samalla paljastui, että teos oli saanut paikkansa erään raadin jäsenen keskitettyä sille äänensä usean kuukauden ajan. Tämä jäsen oli Der Spiegelin toimittaja Johannes Saltzwedel, ja hän sanoi edistäneensä kirjan näkyvyyttä ”vastalauseena ajan hengelle, joka propagoi eurooppalaisen ja saksalaisen kulttuurin alasajoa epämääräisen maailmankansalaisuuden hyväksi.” Samalla Saltzwedel ilmoitti eroavansa raadin jäsenyydestä. Skandaalin seurauksena kirjalistan julkaiseminen keskeytettiin, ja sitä jatkettiin vasta vuoden 2017 lopussa muutetuin äänestyssäännöin ja uudella raadilla.

Skandaalia seurasi pian toinen. Finis Germanian kasvanut myynti oli saattanut kirjan Der Spiegelin myydyimpien tietokirjojen listan kuudennelle sijalle, ja yhtäkkiä lehti poisti teoksen listaltaan ilman selityksiä. Lopulta poistamista perusteltiin sillä, että vaikka lista perustuukin objektiivisiin myyntilukuihin, sitä pidetään myös lukusuosituksena, eikä Spiegel halunnut edistää tämänkaltaisen kirjan myyntiä. Tässä vaiheessa suuret julkaisut kokivat olevansa pakotettuja ottamaan kantaa Finis Germaniaa vastaan: Die Zeit luonnehti teosta ”julkeaksi ja hävyttömäksi”, Berliner Zeitung sanoi sen heijastelevan tekijänsä ”älyllistä rappiota”. Seurauksena oli tietenkin vain myynnin kiihtyminen entisestään. Yhdessä vaiheessa kirja myi 250 kappaleen tuntivauhtia, ja Saksan Amazonin bestsellerlistan ykkösenä se oli kaksi viikkoa kunnes painos loppui.

Mikä sitten teki Finis Germaniasta niin kuuman perunan? Ensi selailulla se ei tunnu potentiaaliselta kohukirjalta. Muodoltaan kirja on kokoelma lyhyitä, fragmenttimaisia pohdintoja monenkirjavista aiheista. Tyyliltään se on filosofista tiivistettä, jossa mutkikkaat ajatuskokonaisuudet on puristettu näennäisen yksinkertaisiksi lauseiksi. Finis Germania sisältää paljon enemmän kuin päältä päin näyttää: Sieferlen ajatusproosa avautuu usein vasta monen lukukerran jälkeen, hänen lauseitaan pitää punnita yhä uudelleen ja keriä kiireettömästi auki. Vaikka monet hänen johtopäätöksensä ja ennustuksensa ovat omiaan aiheuttamaan kylmiä väreitä, niistä puuttuu vaikkapa Spenglerin tuotannolle ominainen lyyrisyys ja romanttinen jylhyys, eikä niitä myöskään syydetä lukijan silmille vihaisen pamfletistin vimmalla. Sieferlen ote on miltei luonnottoman kylmä ja rauhallinen, lähellä omien tunteittensa paljastamista hän on korkeintaan joissakin purevissa sivuhuomautuksissa.

Pitäisi luultavasti olla saksalainen ymmärtääkseen täysin, miksi Sieferle osui niin kipeään hermoon. Juuri Saksa ja sen historia ovat hänen monitahoisen analyysinsä leikkauspisteessä. Kirjan nimi on latinankielinen sanaleikki: Sieferle on pudottanut viimeisen kirjaimen pois ”Saksan loppua” tarkoittavasta latinankielisestä ilmauksesta ”Finis Germaniae”. Hän ei siis ennusta Saksan loppua, vaan tokaisee: ”Loppusi on koittanut, Saksa!” – tai, äidinkielellään: ”Kaputt, Deutschland!” Traktaattinsa (tämä sana lienee paras kuvaamaan Finis Germanian luonnetta kirjana) ensimmäisessä osassa Sieferle sanoo suoraan, että Saksan aika maailmanhistoriallisesti merkittävänä valtiona on ohi eikä siihen ole paluuta. Itse asiassa saksalaiset näyttävät haluavan kadota niin maailmanhistoriasta kuin maailmankartalta: ikääntyvän väestön keski-ikä on 46 vuotta, ja Saksa on ollut aktiivisimmin rakentamassa Euroopan unionia liittovaltioksi, jonka päämääränä on syrjäyttää Saksan oma hallintokoneisto. Vuoden 2015 siirtolaiskriisin käynnistyttyä Saksa ilmoitti ensimmäisenä halukkuutensa ottaa mahdollisimman monta tulijaa vastaan.

Etninen masokismi on yleislänsimainen ilmiö, mutta tuskin missään se on saanut niin räikeitä virallisia muotoja kuin Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen aloitettu denatsifikaatioprosessi, joka on nykyaikaisen poliittisen korrektiuden kantamuoto muuallakin kuin Saksassa, jatkuu yhä. Maan poliittiset johtajat ja älymystö selvästikin uskovat, että ilman jatkuvaa valvontaa ja valistusta saksalaiset voivat milloin tahansa ottaa ruskeat univormut esiin vaatekaappien perukoilta. Julkisille paikoille pystytettyjen keskitysleirivankeja esittävien patsaiden muotokieli on niin rujoa, että ne on ilmeisesti itsessään tarkoitettu jonkinlaiseksi rangaistukseksi katsojille. Berliinin katuihin on upotettu muistolaattoja murhatuille juutalaisille, jotta jokainen varmasti muistaisi kollektiivisen syyllisyytensä astuessaan niiden päälle. Siirtolaiskriisin aikana saksalaisessa mediassa on kuultu loputtomia hälytyssignaaleja äärioikeiston noususta ja kaduilla on nähty julisteita, joiden mukaan saksalaisten tulee ottaa turvapaikanhakijat avosylin vastaan ”koska jokainen on ulkomaalainen jossain”.

Sieferlen mukaan vuoden 1945 jälkeen vakiintui käsitys Saksan ”erillistiestä” historiassa. Saksan menneisyys ja oikeastaan koko saksalainen kansanluonne leimattiin joksikin esimoderniksi, antidemokraattiseksi, olemuksellisesti liberaalista ”lännestä” poikkeavaksi. Saksalaisista tehtiin perin juurin epäluotettava, puolibarbaarinen joukko, jolta saattoi odottaa valloitusretkiä ja hirmutekoja. Tämä menneisyydentulkinta on jatkanut elämäänsä, vaikka se on ajat sitten tyhjentynyt merkityksistä:

Sinä hetkenä, jona Saksa oli käytännössä poistettu länsimaiden listalta, menneisyydenhallinnan rituaalista tuli pelkkää poliittista kitschiä, silkkaa omahyväisen mielenlaadun abstraktia näytelmää. Se ei enää kohdistu yhteenkään todelliseen viholliseen, vaan operoi puhtaan kuvitteellisilla rintamilla.

Voidaan toisaalta kysyä, olisiko saksalainen itseinho säilynyt niin voimakkaana, jos se olisi saanut alkunsa vasta toisesta maailmansodasta? Kenties sen juuret ovat syvemmällä reformaation kotimaassa ja ulottuvat luterilaiseen syyllisyydentuntoon ja armo-oppiin. Lutherille ihminen oli läpikotaisin kehno ja turmeltunut, ja päätyisi ansaitusti helvetin liekkeihin ilman Jumalan armoa. Poliittinen korrektius on ajatusmallin toisinto ilman pelastuksen ulottuvuutta: saksalaisen osaksi jää pelkkä loputon katumus vailla toivoa armosta.

Sieferle ei suoraan puhu luterilaisuuden vaikutuksesta, mutta käsittelee kyllä kollektiivisen syyllisyyden kulttia sekulaarina uskonnollisuutena. Hän väittää, että valistuneen nykyajan sekulaarissa mytologiassa saksalainen on ”ikuinen natsi”, jota uskovaiset tarvitsevat ollakseen varmoja moraalisesta ylemmyydestään. Tämä myyttinen hahmo palvelee siis samaa päämäärää kuin juutalainen kristinuskon valta-aikoina, tosin sillä erotuksella, että juutalaiset eivät itse hyväksyneet kristittyjen heihin kohdistamaa arvostelua eivätkä pitäneet itseään syyllisinä Messiaan ristiinnaulitsemiseen. Ero löytyy siitäkin, että kristityt eivät missään vaiheessa pyrkineet hävittämään juutalaisia maan päältä (vasta natsit yrittivät sitä), vaan pitivät heidän olemassaoloaan tärkeänä muistutuksena ihmisen syntisyydestä ja Jumalan armon hylkäämisen vaaroista. Saksalaiset sen sijaan ovat itse päättäneet poistaa itsensä maailmasta, tehdä geneettisen ja kulttuurisen itsemurhan.

Saksalaisten, jotka myöntävät armoa ansaitsemattoman syyllisyytensä, täytyy sen sijaan hävitä historian virrasta, heidän pitää muuttua ikuiseksi myytiksi hyvittääkseen syyllisyytensä. Ikuinen natsi rikoksineen on vielä kauan kummitteleva koristamassa uskonnon jälkeisen maailman triviaalia mytologiaa. Maailma sen sijaan pestään puhtaaksi tästä häpeäpilkusta vasta sitten, kun saksalaiset ovat hävinneet täydellisesti, toisin sanoen sulautuneet osaksi abstraktia ”ihmiskuntaa”. Mutta ehkä maailma tarvitsee silloin toisia juutalaisia.

Provokatiivista tekstiä epäilemättä, varsinkin saksalaiselle lukijalle. Rajuin läimäytys yleisön kasvoille lienee kuitenkin se, että Sieferle kutsuu holokaustia ”myytiksi”. Tällä hän ei tarkoita, ettei holokaustia olisi tapahtunut, vaan että se on irronnut todellisen historian kehyksistä myyttiseksi tapahtumaksi. Myytti on jotakin pyhää, kajoamatonta, normaalin mielipiteenvaihdon yläpuolelle korotettua. Holokaustin kiistäminen on Saksassa rangaistava rikos, ja sen vertaamista muihin historian tapahtumiin pidetään sopimattomana. Siitä kirjoitettaessa tai julkisesti puhuttaessa on tapana toistella sopivia fraaseja (”hirvittävä”, ”sanoinkuvaamaton”, ”rikos ihmisyyttä vastaan”, jne.), jotka alleviivaavat puhujan osallistumista yhteiseen suremisen ja tuomitsemisen rituaaliin. Julkiset katumusharjoitukset koituvat jokaisen sellaisen osaksi, joka ei osallistu rituaaliin sen edellyttämällä vakavuudella. Historiallinen tapahtuma on sulautettu osaksi modernia valtionuskontoa.

Finis Germania onkin ennen kaikkea älyllisesti rehellisen historioitsijan puheenvuoro. Sen armottomin kritiikki iskee tapaan siirtää loputtoman monimutkainen historiallinen todellisuus tv-sarjan sentimentaaliseen ja välittömästi ymmärrettävään kuvamaailmaan. Tämä pyrkimyshän ei suinkaan sulkeudu Saksan rajojen sisäpuolelle – Suomessa sen havaitakseen tarvitsee vain vilkaista Ylen loputonta natsidokumenttien tarjontaa tai lukea Oula Silvennoisen kaltaisten akateemisten rituaalipappien twitter-päivityksiä. Kaikkialla länsimaissa historia latistetaan infantiiliksi näytelmäksi, jossa laajat sosiaaliset järjestelmät, aineelliset olosuhteet ja sekavat syy-seuraussuhteet supistuvat kysymyksiksi syyllisistä ja syyttömistä, uhreista ja pyöveleistä.

Vesittäminen ja yksinkertaistaminen on tietenkin luonnollista modernissa massakulttuurissa, jonka analyysi on Finis Germanian varsinainen punainen lanka. Atomistis-individualististen kuluttajien joukko ei tee historialla mitään, se kaipaa sankareita ja konnia, opportunisteja ja pyhimyksiä. Kertomus natseista ja juutalaisista on Sieferlelle läpikotaisin rationalisoituneen hyötyajattelumaailman viimeinen myytti, jotakin jota tuo maailma välttämättä tarvitsee ennen kuin se käyttää moraaliset resurssinsa loppuun ja joutuu imaistuksi itse luomansa loputtoman suhteellisuuden mustaan aukkoon.

(Rolf Peter Sieferlen ”Finis Germania” on juuri ilmestynyt suomeksi Kiukaan julkaisemana ja Olli Virtasen suomentamana. Kirjaa voi tilata Kiukaan verkkokaupasta.)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.