Maltillisen oikeiston kaventuva elintila

TUUKKA KURU

–

Lukuisten kannatusmittausten perusteella oikeistopopulistiset puolueet tulevat olemaan toukokuun eurovaalien suurimmat voittajat. Kansallismielisten puolueiden kannatuksen nousu useissa Euroopan maissa on kasvattanut entisestään kansallisen oikeiston ja liberaalin markkinaoikeiston välistä kuilua, jonka vuoksi liberaali oikeisto on enemmissä määrin alkanut liittoutumaan poliittisen vasemmiston kanssa kansallismielistä liikehdintää ja sen edustamia arvoja vastaan. Parlamenttiryhmä ALDE:n (liberaalit) puheenjohtaja Guy Verhofstadt‏ vaatii videossaan euroopanlaajuista yhdistymistä kansallismielisyyttä vastaan. Pitkäaikainen kokoomusvaikuttaja Sirpa Pietikäinen on Kansan Uutisten haastattelun perusteella samoilla linjoilla:

Pietikäisen mukaan Euroopan mittakaavassa isoin jännite ei ole työn ja pääoman tai vasemmiston ja oikeiston välillä.

Hän näkee perinteisten puolueiden – demareiden, keskustalaisten, kokoomuslaisten, vihreiden ja vasemmistoliittolaisten – olevan samalla puolella, jos toisella puolella on nationalistisia, uusfasistisia ja populistisia liikkeitä noin kolmanneksen kannatuksella.

– Perinteisissä puolueissa noudatetaan perusihmisoikeuksia, perussopimuksia ja perustuslakia. Säädöt veroprosenteista tai yksityistetäänkö terveysasemia ovat silloin pieniä kysymyksiä, Pietikäinen huomauttaa.

Nihkeä suhtautuminen kansallismielisyyteen on havaittavissa myös konservatiivisissa puolueissa, kuten parlamenttiryhmä EPP:ssä, jonka johtaja Manfred Weber on todennut julkisesti vastustavansa kansallismielisyydestään tunnetun Viktor Orbánin toimintaa, samaan aikaan kun monet EPP:n jäsenpuolueet, Suomen Kokoomus mukaanlukien, ovat vaatineet Orbanin johtaman Fidészin erottamista EPP:n ryhmästä. Weber, joka kävi aiemmin EPP:n puheenjohtajuuskampanjaansa konservatiivisilla ja maahanmuuttokriittisillä teemoilla, on kuitenkin julkisesti arvostellut Salvinin, Orbánin ja Kaczynskin kaltaisia johtajia, jotka ovat aktiivisesti pyrkineet kansallismielisiin ja konservatiivisiin päämääriin, eivätkä tyytyneet vain varovaisesti vihjailemaan niistä osana puolueidensa vaalikampanjaa.

Se, miksi kansallinen oikeisto koetaan niin maltillisen oikeiston kuin vasemmistonkin riveissä suurimmaksi liberaalia demokratiaa uhkaavaksi voimaksi, ei ole millään tavoin yllättävää. Ideologisesta näkövinkkelistä katsottuna markkinaoikeisto ja poliittinen vasemmisto ammentavat oppinsa ja ihanteensa samasta valistuksen ja 1960-luvun opiskelijaradikalismin muovaamasta maaperästä, vaikkakin niiden esittämät keinot ihanteidensa saavuttamiseksi eroavatkin toisistaan. Molemmat osapuolet esimerkiksi hyväksyvät sen, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti yksilöitä, joiden ihmisarvo on sisäsyntyistä ja muusta yhteisöstä riippumatonta. Molemmat osapuolet ovat lähtökohtaisesti sekulaareja, jonka vuoksi ne vastustavat niitä uskonnollisia instituutioita, joiden opetus on ristiriidassa naisten oikeuksien ja seksuaalisen itseilmaisun kanssa. Molemmat peräänkuuluttavat suvaitsevaisuutta ja egalitarismia yhteiskunnan suurimpina hyveinä, ja asettavat ne länsimaisuuden synonyymeiksi. Molemmat osapuolet mittaavat hyvinvointia ja onnellisuutta taloudellisilla mittareilla, ja rinnastavat hyvän elämän ja konsumerismin toisiinsa. Molemmat osapuolet myös vastustavat valkoista nationalismia ja kaikkia muita ideologioita, jotka näkevät kantaväestöön kuuluvan ihmisen olevan osa jotain suurempaa etnistä eturyhmää, jolla on muista väestöryhmistä eriäviä intressejä.

Voidaankin siis todeta, että niin vasemmisto kuin oikeistokin tavoittelevat suuressa mittakaavassa pitkälti samoja päämääriä, mutta toisistaan poikkeavilla työkaluilla. Oikeistoa ja vasemmistoa äänestävät ihmiset eivät siten äänestä erilaisista päämääristä vaan erilaisista keinoista. Pitkällä aikavälillä tällaisen politiikan lopputulos olisi eräänlainen utopistinen versio Brasiliasta, jossa aiemmat kansallisvaltiot ja niitä asuttavat kansat oltaisiin korvattu ruskealla, eurooppalaisia helpommin hallittavalla massalla, jonka elämä pyörisi homoparaatien, roskaviihteen ja holtittoman kuluttamisen ympärillä. Oikeiston ja vasemmiston erot perustuisivat tässä vaiheessa toissijaisiin erimielisyyksiin kulutusverojen prosenteista, tai siihen, kumman osapuolen poliittiset toimenpiteet edistäisivät tulevaisuudessakin parhaiten suvaitsevaisuutta, materiaalista hyvinvointia ja vapaata seksuaalisuutta. Selvimmät erimielisyydet osapuolten välillä perustuisivat todennäköisimmin siihen, kuinka tulisi kohdella niitä kansakuntia, jotka haluavat jäädä tämän utopistisen kehityksen ulkopuolelle.

Utopia olisi kuitenkin alisteinen samoille lainalaisuuksille kuin kaikki muutkin ihmisten muodostamat yhteisöt. Ensinnäkin sen toimivuus vaatisi sosiaalista koheesiota, eli sen alaisuudessa elävien ihmisten sitoutumista järjestelmän ylläpitämiseen ja haluun taistella sitä uhkaavia voimia vastaan. Sillä tulisi olla oma maantieteellinen alueensa, ja kyky jaotella siellä asuvat omaan sisäryhmään ja ulkopuolisiin. Sen hallinnollisen hierarkian tulisi olla niin tasapuolisen oikeudenmukainen, että kaikki sen alaisuudessa elävät rodulliset, uskonnolliset ja etniset vähemmistöt voisivat tuntea saumatonta lojaliteettia keskushallintoa kohtaan. Sen tulisi pystyä ylläpitämään tarpeeksi korkeaa elintasoa henkilökohtaisen kurjuuden välttämiseksi. Sen edustaman laajemman ylikansallisen ryhmäidentiteetin tulisi myös olla luonnollisempi, elinvoimaisempi ja voimakkaampi kuin yksikään alakulttuurinen identiteetti, ja lisäksi sen tulisi pystyä varmistamaan väestöllinen jatkuvuutensa tarpeeksi korkealla syntyvyydellä. Sen tulisi kyetä täyttämään kaikki, tai vähintään suurin osa näistä ehdoista samaan aikaan kun sen sisällä käytäisiin jatkuvaa kulttuurivallankumousta patriarkaattia, valkonormatiivisuutta ja muita läntisiä valtarakenteita vastaan.

Todellisuudessa tällaisen tilanteen saavuttaminen vaikuttaa kaikin puolin mahdottomalta tehtävältä. Etnisten erityispiirteiden hioutumisen ja kuparinruskeaksi massaksi muuttumisen sijasta populaatioita erottavat rotulinjat ovat edelleen täyttä todellisuutta, sillä suurin osa ihmisistä asuu, työskentelee, avioituu ja tekee lapsia oman rotunsa edustajien kanssa. Sama etninen ajautuminen on havaittavissa niin ihmisten koulutusvalinnoissa, uskonnollisissa elämässä kuin myös ryhmäidentiteettien kirjossa. Etninen diversiteetti ei siten sulata toisistaan poikkeavia väestöjä yhdeksi komponentiksi, vaan synnyttää lukuisten etnisten, uskonnollisten ja rodullisten ryhmien mosaiikin, jossa eri väestöryhmät yrittävät miten kuten sietää toisiansa, siinä kuitenkaan aina onnistumatta.

Etninen diversiteetti heikentää yhteiskunnan sisäistä luottamusta, minkä vuoksi ihmiset luottavat vähemmän toisiinsa ja valtamediaan, ja lisäksi he myös osallistuvat vähemmän vapaaehtoistyöhön ja yhteiseen päätöksentekoon. Sisäisen luottamuksen heikentyminen selittyy myös sillä, että monietnisissä valtioissa taloudelliset ja etniset luokat alkavat sulautua toisiinsa, jolloin tietystä ihonväristä tai syntyperästä alkaa muodostua huono-osaisuuden ja sosiaalisten ongelmien tunnus, mikä on omiaan synnyttämään epäluuloja etnisyyksien välille. Yhteiskunnan etnisen alaluokan näkökulmasta tämän kaltainen yhteiskuntajärjestelmä on läpikotaisin sortava, sillä se hyödyttää muita etnisyyksiä heidän omaansa enemmän. Menestyvien rotujen, kuten esimerkiksi itäaasialaisten ja valkoisten, näkökulmasta kaikki yhteiskunnan sisäiset tulonsiirrot ja myönnytykset tarkoittavat taasen resurssien siirtämistä heiltä niille muille. Koska etnistä lojaliteettia yhteiskuntaluokkien välillä ei enää ole, jokainen yhteiskuntaluokka (ja samalla etninen eturyhmä) pyrkii maksimoimaan oman etunsa toisten rotujen ja etnisyyksien kustannuksella. Asetelma johtaa myös tilanteeseen, jossa hallitseva ryhmä pyrkii minimoimaan etnisen alaluokan demokraattisen vaikutusvallan lisääntymisen (maahanmuuttokontrolli), siinä missä etnisen alaluokan edustajat kannattavat mahdollisimman vapaata maahanmuuttoa.

Populaatioiden ajautuminen eri yhteiskuntaluokkiin on väistämätöntä, sillä eri populaatioilla on toisistaan poikkeavia kykyjä ja taitoja. Itäaasialaiset ja valkoiset muodostavat kulttuurista riippumatta hallitsevan luokan kaikissa läntisissä yhteiskunnissa, siinä missä kehitysmaista saapuvat kansat ajautuvat väistämättä sen pohjalle. Jako ryhmien välillä on selvästi nähtävissä niin koulumenestyksessä, tulotasossa, rikollisuudessa kuin myös yleisesti elämäntavoissa, joista jokainen ennustaa joko menestystä tai epäonnistumista läntisissä yhteiskunnissa. Etnisen monimuotoisuuden lisääntyessä myös yksilön usko oman itsensä kehittämiseen madaltuu, sillä hän kokee entistä helpommin omien epäonnistumisten johtuvan vallassa olevasta järjestelmästä, joka on etniseen alaluokkaan kuuluvan näkökulmasta vihamielinen hänen omaa kansaansa kohtaan. Näitä ryhmien välisiä eroja ja eturistiriitoja olen käsitellyt tarkemmin Sulatusuuni-sarjani kirjoituksissa [1][2][3][4].

Maltillinen oikeisto on edellä mainittujen etnisten ja poliittisten ristiriitojen edessä täysin hampaaton, sillä se ei tunnusta etnisyyden merkitystä poliittisessa päätöksenteossa. Siinä missä kansallismielinen oikeisto näkee valkoisten maiden kantaväestön olevan yksi etninen eturyhmä muiden joukossa, tolkun konservatiivi yrittää epätoivoisesti nousta tämän tribalistisen ajattelun yläpuolelle. Monimuotoistuva yhteiskunta ei kuitenkaan anna tämän kaltaisille toivomuksille juurikaan tilaa toimia. Yhteiskunnan muuttuessa monimuotoisemmaksi myös ryhmien väliset ristiriidat muuttuvat entistä vaikeammin selvitettäviksi. Etnistä ja rodullista monimuotoisuutta ylistävän Yhdysvaltojen demokraattipuolueen riveissä muhii tällä hetkellä lihava eturistiriita somalitaustaisen kongressiedustaja Ilhan Omarin kritisoidessa juutalaislobbyn yhteiskunnallista valtaa. Omaria vastaan hyökänneet juutalaisaktivistit, jotka muodostavat merkittävän osan niin puolueen rahoittajista kuin myös sen johtohenkilöistä, ovat joutuneet itse rasistisyytösten kohteeksi. New Yorkin latinotaustainen kaupunginvaltuutettu Ruben Diaz Sr. joutui myrskyn silmään kritisoidessaan julkisesti New Yorkin homoblokin politiittista valtaa, minkä vuoksi hänen puoluetoverinsa Corey Johnson (joka on itse HIV-positiivinen ja homoseksuaali) vaati hänen välitöntä eroamistaan.

Vastaavia esimerkkejä etnisistä ristiriidoista löytyy myös Yhdysvaltojen ulkopuolelta. Iso-Britanniassa työväenpuolue Labour on tällä hetkellä julkisen keskustelun kohteena puolueen antisemitistisiksi koettujen ulostulojen takia. Kyseiset ulostulot pohjautuvat pitkälti puolueen johtajan Jeremy Corbynin palestiinamyönteisiin kannanottoihin, jotka ovat enemmissä määrin yhteneviä muslimien kanssa, joiden keskuudessa Labour on ylivoimaisesti suosituin puolue. Samaan aikaan kun Labourista on tulossa entistä selvemmin Britannian kasvavan muslimiväestön etujärjestö, maan juutalaisväestö on siirtynyt konservatiivien kannattajiksi. Konservatiiviset nuorisojärjestöt, kuten esimerkiksi Turning Point UK, ovat toistuvasti yrittäneet käyttää juutalaisvastaisuutta aseena työväenpuoluetta vastaan. Valkoiset äänestäjät joutuvatkin tulevaisuudessa tekemään äänestysvalintansa entistä selvemmin sen perusteella, haluavatko he tukea muslimien vai juutalaisten etnisiä intressejä niin Iso-Britanniassa kuin sen ulkopuolella.

Aiemmin konservatiivit yrittivät epätoivoisesti jättäytyä identiteettiä koskevien kysymysten ulkopuolelle, mutta huomattuaan niiden merkityksen vasemmiston kannatukselle he joutuivat osallistumaan kyseiseen diskurssiin ikään kuin pakotettuina, mikä on myös nähtävissä heidän identiteettipolitiikkansa onttoudessa. Jos poliittinen vasemmisto nostaa keskustelun kohteeksi seksuaalivähemmistöt, myös konservatiivien on pyrittävä samaan. Jos vasemmisto nostaa keskustelun kohteeksi tasa-arvon, konservatiivit ajavatkin sen näennäistä vastavoimaa, eli ”todellista tasa-arvoa”. Jos vasemmisto pyrkii brändäämään itseään etnisesti monimuotoiseksi, myös konservatiivien on etsittävä joukostaan muutama värillinen toteemi, joilla he yrittävät epätoivoisesti rikkoa ideologiansa valkonormatiivisuutta. Pitkällä aikavälillä tämä kilpajuoksu koituu konservatiivisten ja muiden oikeistolaisten arvojen kuolemaksi, sillä niiden kannattajakunta tulee aina muodostumaan valkoisista, joiden ajautuminen marginaaliin on maltillisen oikeistolaisen politiikan vääjäämätön lopputulos. Oikeistolaisuutta ei ole ilman valkoisuutta, siinä missä vasemmistolle etninen monimuotoisuus ja sen synnyttämät päättymättömät konfliktit toimivat ideologisena polttoaineena aina siihen pisteeseen asti, kun heidän aikaansaamansa kaaos tuhoaa viimeisetkin läntisen sivilisaation rippeet.

Tämän etnisesti monimuotoisen ja äärimmäisen kaunaisen muutosvoiman ainoana koossapitävänä voimana toimii tällä hetkellä yhteinen vihollinen, joka muodostuu valkoisesta heteronormatiivisesta kulttuurista ja sitä ylläpitävästä väestöstä. Tässä ns. ruskean allianssin yhteisessä rintamassa esiintyy jo nyt säröjä, jotka ennustavat tulevaisuudessa tapahtuvaa jakaantumista. Hyvä esimerkki tästä hajaannuksesta nähtiin äsken Åbo Akademissa, jossa mustien tutkijoiden kirjoittaman adressin ja aihetta koskevan muun uutisoinnin perusteella yliopistossa vaikuttavat seksuaalivähemmistöt ja afrikkalaiset ovat tukkanuotaisilla rasismin ja syrjinnän eriävistä tulkinnoista. ”Homonationalistisesta gangsterismista” syytetyt Åbo Akademin valkoiset tutkijat ovat mustien mukaan käyttäytyneet rasistisesti, ja valkoiset ovat puolestaan haukkuneet mustia tutkijoita ”vihaisiksi mustiksi naisiksi” ja transfoobikoiksi.

Kaikesta koomisuudestaan huolimatta tapaus toimii hyvänä esimerkkinä siitä, mihin monietnisyyden ja marxilaisen dialektiikan yhdistyminen pahimmilaan johtaa. Mikäli yhteiskunta halutaan hahmottaa sen sisällä vaikuttavien valtasuhteiden (eli käytännössä sortajan ja sorrettavan välisen eturistiriidan) kautta, on myös välttämätöntä määritellä ne väestöryhmät jotka edustavat yhteiskunnallisia vallankäyttäjiä, kuin myös ne, jotka ovat sortotoimenpiteiden uhreja. Tällainen tapa tulkita maailmaa on vielä jokseenkin toimiva, jos sortavaksi luokaksi voidaan määritellä valkoiset heteromiehet, joilla on akateemisen vasemmiston näkökulmasta vähiten yhteiskunnallista uhripotentiaalia. Ruskean allianssin epävakaus tuleekin parhaiten ilmi silloin, kun epätasapainoisen ryhmän liimana toiminut yhteinen vihollinen poistuu, ja uutta sortajaa aletaan etsiä ruskean allianssin omista jäsenistä. Potentiaalisia toistensa kanssa kilpailevia ryhmiä on lukematon määrä, joka kasvaa entisestään yhteiskunnan yleisen atomisaation ja monimuotoistumisen seurauksena. Tulevaisuuden taistelupareja voivat olla esimerkiksi juutalaiset transsukupuoliset sosialistit vastaan berberitaustaiset ylipainoiset muslimihomot, wicca-uskoa tunnustavat valkoiset neliraajahalvaantuneet vastaan afrikkalaiset genderfluidit eläimiinsekaantujat tai vaikkapa insestisuhteessa elävä intialainen panseksuaali vastaan mt-ongelmainen moniavioinen kurditaustainen feministi ja niin edelleen.

Atomisaatio ei kuitenkaan kohtele kaikkia ryhmiä tasapuolisesti, sillä se ilmenee voimakkaimmin valkoisten liittolaisten keskuudessa, joille etnisyyteen pohjautuva eturyhmäajattelu on suurin tabu. Ei-valkoisille vähemmistöryhmille omien etnisten intressien häikäilemätön ajaminen on taas niin vasemmiston kuin maltillisen oikeistonkin näkökulmasta täysin sallittua, jopa suotavaa. Valkoisen väestön jakaantuminen toistensa kanssa kilpaileviin seksuaalisiin, sukupuolisiin ja maailmankatsomuksellisiin fraktioihin nopeuttaa entisestään valkoisten ajatumista marginaaliin poliittisen järjestelmän sisällä, jonka yleisilmettä alkavat määrittää entistä enemmän vähemmistökansojen omat intressit. Lopulta lähestulkoon kaikki puolueet siirtyvät edistämään ei-valkoisten väestöryhmien tarpeita, jotka rahoitetaan valkoisen väestön maksamilla veroilla.

Välillä nämä monimuotoistuvan yhteiskunnan lieveilmiöt synnyttävät kritiikkiä myös maltillisen oikeiston keskuudessa, mikä tulee ilmi esimerkiksi Tuomas Enbusken, Tere Sammallahden, Ulla Appelsinin ja Sanna Ukkolan kaltaisten julkisuuden henkilöiden ulostuloissa. Heidän esittämänsä mielipiteet voidaan tulkita maltilliseksi kritiikiksi feminismin räikeimpiä muotoja kohtaan, kuin myös yleiseksi kritiikiksi ”vasemmistolaista identiteettipolitiikkaa” vastaan, joka heidän mielestä tavalla tai toisella uhkaa länsimaisia ja liberaaleja arvoja. Välillä he saattavat jopa kritisoida maahanmuuttajaväestön edustamaa kulttuuria, mikäli sen nähdään olevan ristiriidassa länsimaisen humanismin ja vapausajattelun kanssa. Vaikka maltilliset oikeistolaiset saattavatkin välillä kritisoida pintapuolisesti etnisen monimuotoisuuden ja vasemmistoradikalismin synnyttämiä lieveilmiöitä, heidän yhteiskunnallinen analyysinsa ei riitä hidastamaan, saati estämään, niiden yleistymistä.

Todellisuudessa maltillisten oikeistolaisten vastustamaa ”telaketjufeminismiä” tai muita radikaaleja ryhmäidentiteetin muotoja ei olisi edes olemassa ilman niiden maltillisia ilmenemismuotoja. Feminismin äärimuotojen kritisointi on turhanpäiväistä, jos maltillinen feminismi on kohonnut jo oikeistonkin keskuudessa vallitsevaksi maailmankatsomukseksi. Samalla tavoin militantin antirasismin kritisoiminen on vain kuriositeetti, jos henkilö muuten hyväksyy antirasistisen maailmankatsomuksen. Transaktivismia ja muuta sukupuoliradikalismia on myös käytännössä mahdotonta kritisoida uskottavasti, jos oikeistolaiset itse kannattavat perinteisten sukupuoliroolien murtamista. Maltillinen oikeisto ei siten todellisuudessa vastusta radikaalin vasemmiston päämääriä, ainoastaan sen käyttämiä metodeja. Vaikka nämä julkisuudessa esiintyvät oikeistolaiset vastustaisivatkin ”identiteettipolitiikkaa”, he tosiasiallisesti itse edesauttavat sen syntymistä edistämällä yhteiskunnan etnistä ja kulttuurillista monimuotoisuutta.

Jos maltillinen oikeisto haluaisi todella vastustaa vasemmistolaisten ja ei-valkoisten arvojen voittokulkua, sen pitäisi muuttua niiden täydelliseksi vastakohdaksi. Perinteisten sukupuoliroolien, nationalismin ja kansallisen kulttuurin puolustaminen on kuitenkin mahdotonta niin kauan kun oikeistolainen politiikka on täysin sidottu markkinatalouden määräämiin puitteisiin. Vaikka Tere Sammallahden, Wille Rydmanin ja Susanna Kosken kaltaiset ”järjen äänet” yrittäisivätkin puolustaa länsimaisia arvoja vasemmistoa vastaan, hekin ovat lopulta yhtä kuuliaisia Elinkeinoelämän Keskusliiton antamille suosituksille kuin muutkin kokoomuslaiset. EK:n ja muiden suuryritysten edustajien silmissä nationalismi ja perinteiset sukupuoliroolit toimivat ainoastaan talouskasvun jarruina, sillä ne ensinnäkin kannustavat naisia valitsemaan äitiyden työnteon sijasta ja estävät halpatyövoiman pääsyn maahan, jonka pääasiallinen tarkoitus on polkea kotimaisten työntekijöiden palkkatasoa alaspäin. Kansallinen itsehallinto tarkoittaa myös tiukempia rajoja maiden välillä, mikä vaikeuttaa pääoman vapaata liikkuvuutta. Yhdysvalloissa tämä markkinatalouden, vasemmistoliberalismin ja konservatismin fuusio on edennyt jo niin pitkälle, että muutamat nimekkäät konservatiivitkin ovat alkaneet kannattaa ”patriarkaatin” murtamista, mikäli se vain tehdään suuryritysten ehdoilla.

Maltillisen oikeiston asema sen nykyisessä poliittisessa ekolokerossa on siten melkoisen tukala. Tärkeimpien taloudellisten tukijoidensa vuoksi se joutuu edistämään maahanmuuttopolitiikkaa, joka korvaa sitä äänestävät valkoiset Euroopan ulkopuolisilla kansoilla, jotka vastavuoroisesti äänestävät voittopuolisesti vasemmistoa. Jos tolkun oikeistolaiset taas yrittävät vastustaa yhteiskunnan atomisoitumista ja etnistä hajaannusta, he joutuvat väistämättä tekemään sen nationalistien poliittisesti epäkorrekteilla termeillä ja näkökulmilla, jotka edustavat melkoista riskiä maltilliselle julkisivulle. Pitkällä aikavälillä tämä epämääräinen hapuilu kahden ryhmän välillä käy kuitenkin mahdottomaksi, sillä etnisyydestä riippumattomalle politiikalle ei löydy enää tilausta.

Kansallismielisten näkökulmasta onkin sitä parempi, mitä nopeammin maltillinen oikeisto luhistuu ja mitä nopeammin sen nykyisiltä kannattajilta riistetään mahdollisuus säyseään, konformistiseen ja helppoon vaikuttamiseen. Kansallismielisten tulisikin tehdä kaikkensa polarisoitumisen edistämiseksi ja toimia röyhkeästi, suoraselkäisesti ja päättäväisesti ylikansallisen vasemmiston ideologisena vastavoimana, ja vaatia maltillisen oikeiston joko omaksumaan kansallismieliset mielipiteet tai työntää heidät samaan karsinaan vasemmiston kanssa.

Monimuotoistuvassa lännessä muuta mahdollisuutta ei enää ole.

–

–

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri ja Suomen Sisun aktiivi, joka toimii Monokulttuuri FM-nettiradion juontajana.