SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Aikamme paradokseja (katkelmia)

ROLF PETER SIEFERLE   (suomentanut Olli Virtanen)

Oheinen teksti on peräisin Rolf Peter Sieferlen kirjasta ”Finis Germania”, joka ilmestyy suomeksi keväällä 2019 Kiuas Kustannukselta. Teksti sisältää katkelmia kirjan toisesta luvusta ”Aikamme paradokseja”. Rolf Peter Sieferle (1949-2016) oli saksalainen historioitsija, joka kirjoitti teoksia laajasta aihepiiristä. Hän tuli tunnetuksi ympäristöhistorian pioneerina Saksassa ja toimi ilmastoasiantuntijana Angela Merkelin hallituksessa. Sieferle edusti 60-luvun uusvasemmistoa, mutta kävi 2000-luvun aikana yhä kriittisemmäksi sukupolvensa idealismia kohtaan. Sieferle teki itsemurhan syyskuussa 2016, ja hänen viimeinen kirjansa ”Finis Germania” ilmestyi postuumisti seuraavana vuonna. Kollektiivisen syyllisyyden myyttiä ja Saksan maahanmuuttopolitiikkaa ruoskiva kirja aiheutti valtavan kohun ja oli yksi viime vuoden suurimpia bestsellereitä Saksassa. Moni älymystön edustaja tuomitsi sen ”ääriaineisten pamfletiksi”, ”taantumukselliseksi” ja ”antisemitistiseksi” ja Der Spiegel poisti sen myydyimpiä kirjoja esittelevältä listaltaan. Tämä ei kuitenkaan heikentänyt kirjan suosiota. Sarastuksessa on aiemmin ilmestynyt Sieferlen kirjoitus ”Auschwitzin opetus” ja Michael Walkerin kaksiosainen Sieferlen ajattelua käsittelevä essee ”Rolf Peter Sieferle ja aikakausien vaihtuminen” (Osa 1 ja Osa 2).

Relativismin historiointi

Yhä uudelleen ällistystä aiheuttava nykyajan oivallus on, ettei ihmiselo ole kosmisen stabiilia ja kaikkialla identtistä, vaan vaihtelee suuresti erilaisissa historiallisissa ja maantieteellisissä olosuhteissa. Näitä eroavaisuuksia ei kuitenkaan tarvitse pitää poikkeamina yhdestä moraalisesta ja luonnollisesta normista, vaan niissä voidaan nähdä erilaisia tapoja olla ihminen. Tämä pätee silloin myös ihmisen omaan elinaikaan, joka väistämättä joutuu relativismin imuun. Toisin kuin kaikki muut kulttuurit, moderni kulttuuri pystyy sulattamaan myös sen ajatuksen, ettei se ole ainoa mahdollinen ja hyväksyttävissä oleva, vaan vain yksi monista. Tätä mullistavaa ajatusta voidaan kuitenkin pehmentää edistysuskolla. Kaikkien kulttuurien relatiivisuus, oma kulttuuri mukaan lukien, tulee tällöin hyväksytyksi; samalla kulttuurit kuitenkin asetetaan huolellisesti järjestykseen edistyneisyytensä mukaan. Arvostelijan omasta kulttuurista tulee näin muista siinä mielessä poikkeava, että se on niitä kaikkia edistyneempi. Edistys muuttuu näin absoluuttiseksi lähtökohdaksi, mikä puolestaan on jälleen omiaan hillitsemään relativismia.

Mutta mitä tapahtuu silloin, jos edistysusko itsessään häviää, jos ihmisten mieliin peräti hiipii epäilys aikakauden lähestyvästä lopusta? Silloin jää jäljelle ainoastaan kaikenkattava relativismi, joka syöpyy jokaiseen elämänalueeseen. Tästä syntyvää peliä on kiintoisaa tarkkailla: relativismiin tartutaan kuin aseeseen, jolla halutaan murtaa luutuneet ideologiset päähänpinttymät. Kaikki tietävät, miten voimakas ase se on; ei mikään eikä kukaan, ei yksikään myytti eikä yksikään totuus tarjoa sille vastusta. Sitä käyttävän partisaanin on kuitenkin oltava varuillaan; eräänä päivänä se kääntyy myös häntä itseään vastaan, ja sitä vahvemmin, mitä vakavammin hän on sen ottanut. Relativismilla ei ole mitään luontaista rajaa; se ei pysähdy tekemään eroa kulttuurien, aikakausien ja ihmisryhmien välille. Se on virus, joka voi tunkeutua myös yksilöön itseensä ja hajottaa hänen identiteettinsä lukemattomiksi sirpaleiksi: mitä merkitystä on sillä, mitä olen nyt, mitä olin eilen ja mitä toissapäivänä?

Omasta kulttuurista, katsomuksesta tai identiteetistä tulee näin vain yksi vaihtoehto loputtoman monen muun joukossa. Kuitenkin meidän kulttuurimme on etuoikeutettu juuri aikakautemme systeemistä maailmaa leimaavassa nykymuodossaan: se ei ole pelkkä teoreettinen mahdollisuus, vaan todella olemassa käytännössä, ja sillä on aidosti valta saattaa ihmiset piiriinsä. Juuri se kulttuuri, joka ainoana todella on kykenevä nousemaan yksinvaltiaaksi, raivaamaan kaikki muut tieltään ja sulkemaan ne museoon, on vakuuttunut omasta relatiivisuudestaan. Tämän käsityksen ehdottomuus käy selväksi, kun se lyö taas seuraavan vastaantulevan vakiintuneen uskomuksen hymy huulillaan pirstaleiksi, lyö siihen sopivaksi katsomansa leiman ja luovuttaa sen estetiikan käyttöön.

Tiede ja avantgarde

Suurten maailmantulkintojen ja moraalisen opastuksen menetettyä uskottavuuttaan herää nykyään monesti kysymys humanististen tieteiden tarkoituksesta. Pitävätkö ne hallussaan korkeakulttuurin perintöä ja ottavat näin osaa yleiseen museointitoimintaan? Rakentavatko ne siltaa vanhan maailman raunioista uuden kulttuurin vaihteleviin oikkuihin suomalla mahdollisuuden sivistyksen jatkuvuudelle? Muodostavatko ne jopa huolehtivaisen etuvartion alati valmiina paikkaamaan puutteita ja täyttämään aukkoja, joita tekniikka ja luonnontieteet ovat synnyttäneet ihmiselämän mielekkyyteen?

Vilkaisu mihin tahansa luento-oppaaseen osoittaa nopeasti, että humanistiset tieteet ovat kaikkea muuta kuin kulttuurin etuvartio. Armeijametaforaa käyttääksemme ne toimivat ennemminkin kulttuurin vääpelinä: ne vastaavat huoltokomppaniasta, inventoivat sotasaaliin, jakavat sairaille lämmintä keittoa. Uutta maata ne sen sijaan eivät valloita. Niiden tehtävänä on ennemminkin valvoa järjestystä niillä alueilla, jotka etujoukko jo on valloittanut ja jättänyt taakseen. Tämän tehtävän merkitystä ei kuitenkaan pidä aliarvioida; logistiikka ei suotta vaadi modernissa armeijassa paljon enemmän miehiä kuin taisteleva joukko itse. Humanististen tieteiden tehtävä on siis kahlita mielikuvitus tradition ketjuun. Järjestelmällisellä kritiikillä älylliset innovaatiot tuodaan takaisin tosiasioiden maaperälle, räjähteet puretaan ja kaikki leikataan oikeisiin mittoihin. Näin humanistiset tieteet auttavat mielikuvituksen hyödyntämisessä. Kun tämä vanha tuuliviiri on vihdoinkin kääntynyt, jokainen huomaa, mikä tuulensuunta on saavuttanut johtavan aseman.

Politiikka ja järjestelmä

Politiikka kuuluu vanhempaan olemassaolon aikakauteen. Sen tarkoituksena on palvella valtiota ja historiaa, ja se ruumiillistuu valtiomiehissä, johtajissa ja ideologioissa. Sen piiriin sisältyy ohjelmia, arvoja ja tavoitteita. Se vaatii hyveitä ja uhrauksia, jotka osoitetaan kaiken muun yläpuolella olevalle kokonaisuudelle. Politiikan ultima ratio on sota: yksilön valmius omistautua korkeammalle asialle, yhteisölle, hänen valmiutensa uhrikuolemaan.

Järjestelmä on monimutkaisempien, muodostumassa olevien yhteiskuntajärjestyksien ominaisuus. Nuo yhteiskuntajärjestykset ajavat politiikkaa hiljalleen ahtaammalle. Järjestelmät kehittyvät ilman kiintopistettä, ilman arvoja, tavoitteita ja ohjelmia; niiden ainoana iskulauseena on ”vapautta ja emansipaatiota yksilöille”. Hyve ja uhraukset ovat anakronismeja, sodat silkkoja konfliktikatastrofeja, jotka on estettävä taidokkaalla ohjauksella. Järjestys syntyy itseluodusta puolueettomuuden pakosta, ei normatiivisesta ohjauksesta. Järjestelmän rakenteet ovat yksilölle yhtä mahdottomia paeta kuin magneettikenttä rautahipuille. Yksilöt eivät ”tiedä” näistä rakenteista mitään, kuitenkin he seuraavat heille osoitettuja polkuja. Tärkeimpiä tapahtumia ei ohjailla, ja ne tuskin ovat teorioiden selitettävissä.

Järjestelmä on pitkälti lyönyt itsensä läpi ”edistyksellisissä” länsimaissa. Muu maailma sen sijaan ajattelee vielä suurilta osin poliittisesti – mikä vaikuttaa länsimaalaisista anakronistiselta fundamentalismilta. Itse Euroopassa kommunismi oli politiikan toistaiseksi viimeinen vastarinnan pesäke järjestelmää vastaan. Ironista kyllä, vastarinta kommunismia vastaan ilmaisi itseään aika ajoin vielä politiikan – esimerkiksi liberalismin tai kansallismielisyyden – käsittein. Tämä saattaa olla merkki siitä, että entisen itäblokin maissa eletään vielä aikaisemmassa kehitysvaiheessa. Olisi kuitenkin suuri erehdys nähdä antikommunistisessa ”vallankumouksessa” tai Itä-Euroopan uudessa nationalismissa Euroopan uusi politisoituminen. Politiikka osoittautuu tässä vain välineeksi, jonka avulla viimeiset poliittiset linnakkeet raivataan järjestelmän tieltä.

Rationalisointi ja atomisointi

Eräs modernisaatioteorian keskeinen väittämä on, että tekninen rationalismi, teollinen kehitys ja liberaalin demokratian periaatteet muodostavat vääjäämättä yhtenäisen kokonaisuuden – ei ainoastaan siksi, että ne lännessä ovat syntyneet samassa historian vaiheessa tai että ne olisivat normatiivisesti toivottavia, vaan myös loogisesta väistämättömyydestä. ”Epämoderni”, toisin sanoen jokin muu kuin atomistis-individualistis-liberaalidemokraattinen yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä ei näin ollen sopisi yhteen teknis-taloudellisen modernisaation kanssa. Jossakin kohtaa yhteiskunnan ja valtion täytyisi siis sopeutua luonnontieteen, tekniikan ja teollisuuden vaatimuksiin, ja tähän väitetään perustuvan myös ”modernisaation” selväpiirteisen luonteen.

Saksalaisen yhteiskuntafilosofian vastaus tähän ongelmaan oli vuoden 1914 jälkeen perustunut siihen, että tavoitteeksi otetaan erityinen yhdistelmä teknistä edistystä ja pyrkimystä yhteiseen hyvään. Tämä preussilaisen tai kansallisen sosialismin ohjelma tavoitteli ei-atomistista, ei-liberaalia modernismia. Kohtalokkaan saksalaisen erillistien ilmentymänä se epäonnistui kertakaikkisesti, ja siihen (ehkä vain sattumalta) liittyneiden hirveyksien vuoksi se on täydellisen stigmatisoitu.

Nykyään näemme Aasiassa samanlaisen erillistien Japani uranuurtajanaan: teknillis-teollista hypermodernismia yhdistettynä kansallisen yhteishyvän pyrkimyksiin ja ei-emansipatoriseen kollektivismiin. Tämä malli vaikuttaa olevan kaikkea muuta kuin ”ajastaan jäljessä” tai anakronistinen, eikä se myöskään ole missään määrin epäjohdonmukainen. Olemmekin siis mahdollisesti kiehtovan kehityskulun äärellä:

Toisella puolella länsi (nyt Saksa mukaan luettuna), jolla ei ole enää käytössään normatiivisia keinoja yhteisen hyvän tavoitteluun, vaan joka seuraa ja jonka täytyykin seurata atomistis-individualistisen universalismin ideologiaa sen lopullisiin seurauksiin saakka.

Toisella puolella ”itä”, joka kehittyy pitkälti ehyiden perherakenteiden ja ryhmälojaliteettien sekä teknisen ja markkinataloudellisen rationaalisuuden perustalla. Tämä malli on toistaiseksi vallassa vain Japanissa ja Kaakkois-Aasian kehittyvissä maissa, muttei ole mitään syytä, miksei se voisi levitä myös Kiinaan ja ehkä jopa Venäjälle.

Kysymys kuuluu siis, tuleeko teknis-teollinen modernisaatio atomisoimaan itäisetkin yhteiskunnat läntisen konsumerismin ja dionyysisen individualismin hengessä, vai onnistuuko itä toteuttamaan oman versionsa ”preussilaisesta sosialismista”. Tällainen malli voisi olla siinä mielessä menestyksekäs, että länsi on vaarassa romahtaa käytettyään moraaliset resurssinsa täysin loppuun, mistä näkyy jo esimerkkejä Yhdysvaltain kaupungeissa. Kävi tässä näytelmässä miten tahansa, joka tapauksessa vaikuttaa varmalta, ettei Saksa enää esitä siinä mitään tärkeää osaa. Saksan aika maailmanhistoriallisesti merkittävänä kansana on takanapäin.

Aistillisuusstrategia

Vanha länsimaisen ajattelun periaate korosti ruumiin alistamista hengen valtaan. Nykyiseen kulttuurihistorialliseen perinteeseen kuuluu tämän ajattelutavan leimaaminen ”vihamieliseksi haluja kohtaan”, kun taas 1800-luvulla alkanutta ”lihan emansipaatiota” juhlitaan läpimurtona onnelliseen normaalitilaan. Lähemmin tarkasteltuna tämä parjattu ”vihamielisyys haluja kohtaan” voisi kuitenkin paljastua myös ”vihamielisyydeksi tuskaa kohtaan”. Tällaisesta näkökulmasta katsottuna keho ymmärrettäisiin sattumanvaraisuuden, rajallisuuden ja kuoleman porttina ihmisyksilöön. Kuolematon sielu, ihmisen henki voi pitää pintansa kauhujen maailmassa ainoastaan, jos se onnistuu alistamaan ruumiin valtaansa. Vapaus saavutetaan, kun ihminen pääsee irti luonnon asettamista pakoista.

Tässä on kuitenkin 1800-luvun lopun jälkeen tapahtunut kummallinen arvomaailman mullistus. Hengen valtaa ruumiin yli kritisoidaan järjestelmällisesti kahdesta eri näkökulmasta:

Toisaalta keho on himon ja tyydytyksen (potentiaalinen) tyyssija, joten sen halveksiminen ymmärretään nautinnon menettämiseksi. Tämän halveksunnan takana voi uskoa olevan ilkeiden vanhojen miesten liiton, jonka tavoitteena on herjata aistillisuutta päästäkseen harjoittamaan hirmuvaltaansa alistetun kehon perustalla. Heihin kohdistuu nuorison julistama dionyysinen kapina aistillisuuden nimeen: vatsa pään sijaan, ruumis sielun sijaan, seksuaalisuus älyn sijaan.

Toisaalta tämä aistillisuuden arvonnousu merkitsee hengen arvonalennusta. Henki julistetaan oikeustoimikelvottomaksi, sillä sitä epäillään yrityksestä tukahduttaa kehon tarpeet. Alitajunnasta tulee kehon liittolainen henkeä vastaan. Hengen täytyy puolustaa itseään niiltä syytteiltä, ettei se oikeastaan ole herra omassa talossaan, vaan silkka enemmän tai vähemmän vapautuneen aistillisuuden heijastuma.

Tämä nuoruuden, terveyden ja ruumiinvoimien nimeen vannova aistillisuusstrategia lupaa onnea hic et nunc, ja siitä voidaan luopua ehkä vasta sitten, kun sen profeetat alkavat pelätä naurunalaiseksi joutumista ja heistä itsestäänkin on tullut ilkeitä vanhoja miehiä (ja naisia).

Kosmoksen tuolla puolen

Todellisuuden todella merkittäviä kehityskulkuja ei voida ohjailla, vaan ne etenevät omalla painollaan. Tämä käy selväksi esimerkiksi perheinstituution rappiosta, sukupolvien välisestä kulttuurien kuilusta. Muutamia ulkopuolisia lukuun ottamatta kukaan ei ole ”halunnut” sitä, eikä sen suuntaviivoja ole määritelty missään; vielä vähemmän tätä kehityskulkua on mahdollista peruuttaa. Voimme parhaassa tapauksessa yrittää ymmärtää, mitä on tapahtunut. Perhehän ei ollut pelkkä käytännöllinen talousyksikkö; sen kautta yksilö sai kosketuksen ihmisenä olemisen perustaan, se rakensi sillan elämän ja kuoleman, syntymisen ja kuolemisen välille. Se punoi näin tehdessään ihmisyksilön olemassaolon kosmoksen kudelmaan; luonnonvoimista tuli myös osa ihmiselämää, joka ulottui näkyvän ja käsitettävän tuolle puolen. Vanhukset pitivät yhteyttä esi-isiin, henkimaailmaan, ja heidän hallussaan oli tietoa, joka oli peräisin tuonpuoleisesta. Elämän kulku oli näin määrätty, tulevaisuus ei ajanjaksona ollut perimmältään tuntematon. Se oli staattinen maailma, jossa ikuisuuden ja täydellisyyden saattoi aistia niiden kaikessa järkähtämättömyydessä.

Perheinstituution hajoaminen, joka saavutti viime vuosisadalla päätepisteensä, leikkaa yksilön irti esi-isistään, henkimaailmasta, täydellisyydestä; hän jää pelkäksi hiukkaseksi loputtoman kylmään ja pimeään avaruuteen. Vanheneminen merkitsee silloin henkilökohtaisen toivon katoamista; mahdollisuudet jäävät käyttämättä, tilaisuudet menevät hukkaan. Ihminen ajautuu kapenevaan käytävään, josta on vain satunnaisia ulospääsyjä. Kosmoksen häviäminen tarkoittaa, että ihminen on joutunut loputtomaan, peruuttamattomaan liikkeeseen, imuun kohti tyhjyyttä, heti edistysilluusioiden säryttyä. Ehkä tämän jälkeen jäävät jäljelle vain tuhon illuusiot. Jos kävisi niin, että nekin häviäisivät, olisi maailman todellinen tuhoutuminen, niin epätodennäköinen kuin se luonnontieteellisessä mielessä saattaakin olla, enää triviaali kysymys. Jännitystä herättäisi silloin ainoastaan kysymys siitä, millä tavalla se tapahtuu.

Kanaparvi

Nietzsche puhui laumasta, jonka moraali on modernille maailmalle tunnusomainen – hän näki silmiensä edessä lammaslauman, jota ehkä jopa vartioi (enemmän tai vähemmän hyvä) paimen. Nykyään tällaisen moraalisen järjestyksen kuvailuun näyttää paremmin sopivan vertaus kanalaumasta. Sen näkyvin tunnusmerkki on alttius pelkoon ja paniikkiin mitä tahansa sellaista nähdessään, joka vaikka miten etäisesti muistuttaa kettua. Vain saksalaiselle voisi tulla mieleen nimittää ”riskiyhteiskunnaksi” sellaisia oloja, joissa väki on viimeiseen asti sosiaali-, sairas-, omaisuus-, onnettomuus- ja palovakuutettua. Missä eletään pitempään, missä olosuhteet ovat vakaammat, missä pelastustoimi on nopeammin paikalla, missä turvaverkot ovat tiiviimmät kuin riskiyhteiskunnassa? Epävarmuuden rippeet muuttuvat sitä sietämättömämmiksi, mitä pienemmiksi ne käyvät. Niin kauan kuin jokaista yksittäistapausta ei onnistuta saattamaan samalle tasolle tilastollisen keskiarvon kanssa, on olemassa vaaraelementti, jota vastaan kaikki näytöt yleisestä turvallisuudesta ovat voimattomia.

Taide ja karisma

Silloin, kun mikä tahansa voi olla taidetta ja kuka tahansa taiteilija, taiteilijaksi tunnustamisesta tulee karismakysymys. Kyse ei niinkään ole siitä, millaisia objektivaatioita syntyy, mitä seinillä roikkuu tai mitä huoneissa on esillä, vaan etualalla on ennemminkin näitä luomuksia tekevän persoonallisuus. Kun taide on kyllästetty kaikenlaisilla modernismeilla, avantgardismeilla ja postmodernismeilla, se palaa takaisin siihen, mikä kerran oli sen täydellinen vastakohta: valtaan. Taiteilijuus on henkilökohtaisen karisman suomaa määrittelyvaltaa. Taiteen ja ei-taiteen ero palautuu taiteilijan ja ei-taiteilijan eroon; tämä ero muodostuu puolestaan perustavanlaatuisesti vallasta ja toisaalta vallan puutteesta. Mikään muu kriteeri ei toimi, oli se sitten vaatimus omalaatuisuudesta, kekseliäisyydestä, vitaalisuudesta, tuotteliaisuudesta, tai oli se sitten vaikka kauneuden ja taidokkuuden ihanne. Pohjimmiltaan on kyse mielivaltaisesta erosta, siis pelkästä päätöksestä, erosta sinänsä. Tämä edellyttää kuitenkin valtuutta tuon eron tekemiseen ja määrittelemiseen, eikä tämä valtuus ole mitään muuta kuin henkilökohtaisesta karismasta juontuvan vallan harjoittamista.

Taide on valtaa – tähän lauseeseen kiteytyy aikamme kaikkinainen taiteen harjoittaminen. Se paljastaa tuon muutoin arvoituksellisen tapahtuman salaisuuden. Ihailemme taiteilijassa vallan virtuoosia, loistavaa projektityöläistä, organisoijaa, varainkerääjää, puolestapuhujaa, esillä olijaa ja aatteen julistajaa. Tasapäistetyssä systeemisessä maailmassa jokainen valinta perustuu ainoastaan henkilökohtaisiin mieltymyksiin; valinta saavuttaa painoarvoa vain siinä tapauksessa, että se onnistuu voittamaan yleisen mielipiteen puolelleen. Filosofisessa seminaarissakin, jossa keskustellaan diskurssietiikan kysymyksistä, voi huomata, että sillä, mitä argumentteja esitetään, on vähemmän merkitystä kuin sillä, kuka ne esittää ja miten. Myös diskursiivinen totuus syntyy loppujen lopuksi karismaattisesta vallanharjoittamisesta. On siis itsestään selvää, että tällainen havainto voidaan esittää ainoastaan ei-karismaattisesta asemasta, sillä aidosti karismaattinen henkilö painottaa aina sitä, että hän edustaa totuutta, ei ainoastaan itseään. Niinpä taiteilijankin täytyy pitää kiinni siitä, että hänen taiteilijuutensa on muutakin kuin pelkkää vallan harjoittamista, ja mikäli hän onnistuu tässä, se on hänen valtansa täydellisyyden ilmaus: hän on valtaa, joka ei ole mitään muuta kuin valtaa ja kuitenkin näyttää olevan jotain aivan muuta.

Meren rannalla

Rantaa peittää, niin pitkälle kuin silmä kantaa, sivilisaation jätteen paksu matto. Tyrskyt ovat heittäneet takaisin paljon siitä, mitä mereen on syydetty: pulloja, muovirasioita, pakkauksia, kääreitä, paljon pieniä, määrittelemättömiä muovihitusia. Katselija ei kykene astelemaan tämän kaiken ääreltä pois välinpitämättömänä, vaikka hän tietää, että meri on aina huuhtonut rannoilleen hylkytavaraa. Sata vuotta sitten rannalla lienee lojunut puun ja korsien kappaleita, levää, simpukoita ja luita. Havaitsemme tässä kuitenkin radikaalin eron. Toinen on mielestämme osa kaunista luontoa – simpukankuoren otamme käteen, kotilon nostamme korvalle – toista pidämme aistien loukkauksena. Eikö tämä voisi olla päinvastoin? Eikö ihminen voisi olla ylpeä siitä, että hänen toimiensa jälkiä on päätynyt jopa kaukaisimmille, näennäisen koskemattomille rannoille? Jokainen muovipullo on kansamme rakkaudenosoitus. Silmämme odottavat löytävänsä jotakin, mitä emme ole, sen sijaan, että lohduttautuisi sillä, että olemme kaikkialla. Niinpä nostamme katseemme turmellulta rannalta horisonttiin, jonka yllä yhä paistaa Homeroksen aurinko.

%d bloggers like this: