Toinen Hollywood

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Venetsian kansainvälisillä elokuvajuhlilla sai juuri ensiesityksensä S. Craig Zahlerin rikoselokuva Dragged Across Concrete, pääosissa Mel Gibson ja Vince Vaughn. Daily Beast -lehden kriitikko Marlow Stern antoi elokuvalle täyslaidallisen sanomalla sitä ”iljettäväksi, rasistiseksi oikeistofantasiaksi”. Hänen mukaansa filmi ”mässäilee erityisesti naisiin ja vähemmistöihin kohdistuvalla väkivallalla.”

Sternin juoniselostuksen mukaan Dragged Across Concrete kertoo kahdesta poliisietsivästä (Gibson ja Vaughn), jotka erotetaan kuudeksi viikoksi palveluksesta heidän mukiloituaan raa’asti latinotaustaista pidätettyä. Poliisipäällikkö osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan ja vertaa rasistijahtia 50-luvun kommunistivainoihin, mutta erottaminen on välttämätöntä mediakohun ehkäisemiseksi. Työttömyysjakson aikana rahanpuute ajaa miehet rikoksen poluille. Toinen etsivä nimittäin asuu MS-tautia sairastavan vaimonsa kanssa slummialueella, jossa mustat lapset piinaavat hänen tytärtään. Pariskunta pelkää mustien jengiläisten raiskaavan heidän tyttärensä kun tämä tulee teini-ikään, mutta muutto paremmalle alueelle ei onnistu talousvaikeuksien takia. Hyllytettyjen poliisien yritys hankkia tuloja rikollisin keinoin johtaa tapahtumaketjuun, joka sisältää monimuotoista brutaalisuutta. Stern kauhistelee erityisesti kohtausta, jossa kaksi rikollista suolistaa mustan miehen löytääkseen tämän nielaiseman avaimen, ja toinen heistä varoittaa puhkaisemasta maksaa, koska ”se haisee, erityisesti mustilla”.

Sternin arvostelua parempaa mainosta Dragged Across Concretelle on vaikea kuvitella. Veikkaan, että elokuva on välitön menestys niiden keskuudessa, jotka ovat kurkkuaan myöten täynnä Hollywoodin suvaitsevaisuuseetosta nais- ja vähemmistökiintiöineen. Hollywood on 1970-luvulta saakka ollut liberalismin vahvin kulttuurilinnake, ja Trumpin presidenttikaudella elokuva-alan kerma on kuuluttanut arvojaan entistä avoimemmin. Viime Oscar-gaalassa ei juuri muusta puhuttukaan kuin #metoosta, intersektionaalisuudesta, aselakien kiristämisestä ja solidaarisuudesta pakolaisia kohtaan. Tällaisessa ilmapiirissä Dragged Across Concreten kaltainen elokuva on ilmeinen keskisormennäyttö, vaikka sen sisältö tuskin on niin yksiselitteinen kuin Stern kritiikissään väittää.

Onko amerikkalaisessa elokuvassa käynnistymässä jonkinlainen vastareaktio poliitttiselle korrektiudelle? Itse asiassa jotakin sellaista on ollut käynnissä jo pidemmän aikaa. Dragged Across Concrete tuo yhteen kolme miestä, jotka nähdäkseni muodostavat Hollywood-toisinajattelun kovan ytimen: ohjaaja S. Craig Zahlerin, ohjaaja-näyttelijä Mel Gibsonin ja näyttelijä Vince Vaughnin. He kaikki ovat tehneet tai olleet mukana elokuvissa, jotka joko viis veisaavat liberaalista sensitiivisyydestä tai pilkkaavat sitä härskisti.

”Toisen Hollywoodin” muodostavaa kolmikkoa ei voi yksioikoisen poliittisesti määritellä, eikä heidän tuotantoaan voi valjastaa minkään liikkeen palvelukseen. Zahler on sanonut sijoittuvansa poliittisella janalla ”vähän oikealle keskipisteestä”, mutta pidättäytynyt ottamasta kantaa poliittisiin kysymyksiin ja tyrmännyt kaikki väitteet elokuviensa poliittisesta sanomasta. Hän on kuitenkin sanonut, ettei pidä elokuvista, jotka tunkevat ”suvaitsevaisuutta” katsojan kurkusta alas. Vaughn kannatti Ron Paulia vuosien 2008 ja 2012 esivaaleissa ja on osallistunut libertaarien poliittisiin tilaisuuksiin. Jyrkimmin oikealle sijoittuu Gibson, ultrakonservatiivinen katolilainen, jonka humalaiset lausunnot mm. homoista, mustista, feministeistä ja juutalaisista ovat tuoneet hänelle Hollywoodin pahimman öykkärin maineen. (Sivumennen sanoen, Gibsonin vuonna 1995 Playboy-lehdelle antama kommentti sopii nykyäänkin käytettäväksi kaikille, joilta penätään julkisia anteeksipyyntöjä: ”I’ll apologize when hell freezes over. They can fuck off.”) Mihinkään tavanomaiseen amerikkalaisen oikeiston sektoriin Gibson ei mahdu: hän vastusti Irakin sotaa eikä äänestänyt viime presidentinvaaleissa kumpaakaan pääehdokasta.

Saadakseen selvää kolmikon edustaman vastavirran luonteesta on unohdettava ulkotaiteelliset seikat ja perehdyttävä heidän elokuviinsa. Ne ovat Hollywoodin valtavirtaan nähden huomattavan radikaaleja, ja niistä löytyy merkittäviä yhteneväisyyksiä. Sekä Gibsonin että Zahlerin ohjaustöissä, niin erilaisia kuin ne tyyliltään ovatkin, valkoinen syyllisyys loistaa poissaolollaan. Niissä valkoinen mies saa olla sankari ilman, että hänen sankaruuttaan kyseenalaistetaan historiallisella tai sosiaalisella painolastilla. Niiden käsitys kristinuskosta on läheisempää sukua Balduin Spitaaliselle kuin Kirkko ja Kaupunki -lehden kolumnisteille. Ne nojaavat tukevasti mytologiaan silloinkin kuin niiden aihe on niin sanotusti realistinen.

Otan tämän kirjoituksen puitteissa esimerkiksi kaksi elokuvaa, Gibsonin ohjaaman sotaelokuvan Hacksaw Ridge (2016) ja Zahlerin ohjaaman rikoselokuvan Brawl in Cell Block 99 (2017). Kummassakin Vaughn on mukana näyttelijänä.

Hacksaw Ridge, jota jopa Rolling Stone -lehti ylisti, sai paljon myönteisemmän vastaanoton kuin Gibsonin aiemmat historialliset suurelokuvat The Passion of the Christ (2004) ja Apocalypto (2006). Anti-Defamation League nosti metelin Passionin väitetystä antisemitismistä jo ennen kuin elokuva oli saanut ensi-iltansa. Mayojen korekakulttuurin tuhoa kuvaavaa Apocalyptoa taas syytettiin kolonialistisista asenteista, koska se esittää mayojen yhteiskunnan raakana orjavaltiona ja elokuvan lopussa rantautuvat konkistadorit näyttäytyvät miltei pelastajina. Tarkemmin katsottuna Apocalypton syvimmät sympatiat asettuvat pienten heimokansojen puolelle: ihmisuhrirituaalit nähtyään tarinan päähenkilö, mayojen sotajoukon vangitsema intiaani, suhtautuu epäluuloisesti kaikkiin kaupunkikulttuureihin, ja eurooppalaisten seuraan liittymisen sijaan hän vetäytyy perheineen syvemmälle viidakkoon jatkaakseen perinteistä elämäntapaansa.

Hacksaw Ridge kertoo lääkintämies Desmond Dossista, josta tuli ensimmäinen ja ainoa Yhdysvaltain korkeimmalla sotilaskunniamerkillä palkittu aseistakieltäytyjä. Seitsemännen päivän adventisteihin kuulunut Doss liittyi armeijaan Pearl Harborin jälkeen, mutta kieltäytyi uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi kantamasta asetta. Dossin kieltäytyminen vei hänet koulutusaikana sotilastuomioistuimeen, joka kuitenkin katsoi hänellä olevan perustuslain turvaama oikeus aseettomaan palvelukseen. Doss kunnostautui erityisesti Okinawan taistelussa, jossa hän pelasti lähes sata haavoittunutta toveriaan ja haavoittui itse neljästi.

Gibson korostaa Dossin (elokuvassa häntä esittää Andrew Garfield) uskonnollisuutta ja luo tarinan perusjännitteen uskonnon ja väkivallan välille. Dossin pasifismi kytkeytyy hänen elämänsä varhaisiin käännekohtiin: poikavuosinaan hän on vähällä aiheuttaa pikkuveljensä kuoleman tappelussa, ja ottaa sen jälkeen kuudennen käskyn ehdottomaksi ohjenuorakseen. Teini-ikäisenä hän pelastaa onnettomuuteen joutuneen miehen sitomalla katkenneen reisivaltimon vyöllään, ja löytää näin kutsumuksensa: hän tahtoo sitoa ja parsia kaiken, minkä ihminen rikkoo. Vakaumusta kuitenkin hämmentää eräs välikohtaus: nähdessään humalaisen isänsä pahoinpitelevän äitiä Doss pakottaa hänet lopettamaan pistoolilla uhaten. Onko ihmisiä aina mahdollista auttaa turvautumatta väkivaltaan?

Ristiriitaa on mahdoton ratkaista, mutta Doss pysyy valitsemallaan tiellä. Hän kestää sotilastovereittensa halveksunnan ja voittaa lopulta heidän kunnioituksensa. Dossin pasifismi on kaukana siitä teoreettisesta idealismista, jonka kannattajat eivät tajua, että muiden valmius väkivaltaan mahdollistaa heidän ”väkivallattomuutensa”. Hän asettaa itsensä alttiiksi vaikka tiedostaa, kuinka olemattomat mahdollisuudet aseettomalla uskon soturilla on ylipäätään selviytyä Tyynenmeren sodan kaltaisessa infernossa.

Hacksaw Ridge on kristillisten vertauskuvien ja symbolien kyllästämä elokuva. Se ei edellytä katsojaltaan kristillistä vakaumusta, mutta osoittaa, kuinka syvälle länsimaisen ihmisen kollektiiviseen tajuntaan kristillinen kuvasto on kaivertunut. Dossin henkilöhahmon kehitys on dantelainen matka. Elokuva alkaa idyllisenä pikkukaupunkilais-americanana, johon kuuluvat uskonnon ja patriotismin koossa pitämä paikallisyhteisö, luontoretket, naapurintyttöön ihastuminen ja elokuvissa käynti. Testosteronia pursuava koulutusjakso oikeussalidraamoineen mahtuu niin ikään perinteisen Hollywood-elokuvan kehyksiin. Sotakuvaus onkin sitten jotain aivan muuta.

Doss paiskataan maanpäällisestä helvettiin valmistelematta. Okinawan saaren taistelussa ollaan Boschin, Brueghelin ja Beksińskin maisemissa. Tavattoman kiivas sotajakso astuu realismin tuolle puolen, primitiivis-apokalyptisen näyn ilmakehään. Edellisten hyökkääjien lahoavat ruumiit lojuvat maassa irvokkaisiin asentoihin vääntyneinä, luodit repivät lihaa ja pirstovat luuta, ilma sakenee kranaatinsirpaleista ja ihmisen sisälmyksistä. Liekinheittimet polttavat karrelle jo valmiiksi hedelmättömän maiseman. Tässä tuhon instrumentiksi viritetyssä maailmassa Dossin on parannettava ja pelastettava.

Viittaus helvetin piireihin jatkuu kohtauksessa, jossa Doss laskeutuu vihollisen kaivamiin maanalaisiin käytäviin. Siellä hän toteuttaa armotehtäväänsä hoitamalla haavoittunutta japanilaista sotilasta. Takaisin maan pinnalle noustuaan hän raahaa turvaan jalkoihin ammutun kersantin (Vaughn), saman joka on alokasleirillä tehnyt kaikkensa saadakseen Dossin luopumaan vakaumuksestaan tai jättämään koulutuksen kesken. Lopulta vaikeasti haavoittunut Doss hinataan vaijerin varassa roikkuvilla paareilla kenttäsairaalaan. Raamattua kädessään puristaen hän näyttää leijuvan savuisen ja verisen taistelukentän yläpuolella, viimeinkin puhdistuneena ja tehtävänsä täyttäneenä. Itsensä uhraamisen ja ylösnousemuksen kuva voi näyttää yliampuvalta, mutta yhtä sumeilemattomasti ei tällaisia aiheita juuri kukaan muu kuin Gibson nykyään käsittele.

Sotajakso kertoo myös kahden kulttuurin, kahden uskomusjärjestelmän väkivaltaisesta yhteenotosta. Gibson ei demonisoi vihollista vaan pikemminkin kunnioittaa sen urheutta ja tinkimättömyyttä. Mutta Hacksaw Ridge ei ole mikään humanistinen vetoomus järjen ja yhteisymmärryksen puolesta, vaan kuvaus siitä millaiset voimat tämän kaltaisissa konflikteissa jylläävät. Niin amerikkalaiset kuin japanilaiset käyvät pyhää sotaa: vastakkain ovat käsitykset etiikasta, kunniasta, elämästä ja kuolemasta. Molemmille osapuolille kyse on puhtaudesta: siitä, että pidetään kiinni jostakin perimmäisestä ja loukkaamattomasta periaatteesta äärioloissakin. Seppukun tekevät japanilaisupseerit ja banzaihyökkäykseen lähtevät sotilaat edustavat itämaista soturietiikkaa, jonka ytimessä on kuoleman asettaminen kasvojen menetyksen edelle. Kristitty Doss puolestaan haluaa vaalia elämän pyhyyttä kuoleman kentälläkin. Hän ei ole utopisti, vaan hyväksyy väkivallan väistämättömyyden ja sen, ettei ihmisestä koskaan tule moraalisesti valmista. Henkilökohtaisesti hän on kuitenkin sitoutunut ehdottomasti kuudenteen käskyyn, jota pitää uskonsa kulmakivenä. Hän on kuin ristiretkeläisjoukon mukaan lähtenyt munkki, jonka vakaumuksem lujuus saa muut sotilaat taistelemaan entistä hurjemmin.

Arkkityyppinen kuva sankarin laskeutumisesta helvettiin tai aliseen maailmaan ei toki ole kristillinen keksintö. Myyttisiä manalan-matkoja ovat ennen Jeesusta tehneet Gilgamesh-eepoksen Enkidu, Orfeus, Odysseus, Odin, Lemminkäinen ja lukemattomat muut. Länsimainen yleisö tuntee kuitenkin parhaiten legendan kristillisen version, jossa Kristus laskeutuu helvettiin ennen ylösnousemustaan. Se on ensi sijassa metafora ihanteiden koettelusta, todeksi tekemisestä, tuomisesta lihallisen ja kuolevaisen piiriin. Myös Zahler, etnisesti juutalainen ja katsomukseltaan ateistinen ohjaaja, rakentaa elokuvansa Brawl in Cell Block 99 tämän version ympärille.

Brawl in Cell Block 99:n sankari Bradley (Vaughn) on entinen alkoholisti, huumeiden salakuljettaja ja ammattinyrkkeilijä, joka on päässyt kaidalle tielle. Työpaikan menettäminen ja vaimon raskaus saa hänet palaamaan huumebisneksen pariin, ja pieleen menneen salakuljetuskeikan jälkeen edessä on vuosien vankilatuomio. Asiat mutkistuvat entisestään, kun meksikolainen gangsteri kidnappaa Bradleyn vaimon ja vaatii korvausta menettämistään rahoista. Vaimonsa ja lapsensa hengen pelastaakseen Bradleyn on hankkiuduttava tiukasti vartioituun Red Leafin vankilaan ja sen eristetylle selliosasto 99:lle, jossa hänen pitää tappaa eräs toinen vanki.

Heti ensimmäisessä kuvassa katsoja näkee Bradleyn takaraivoon tatuoidun ristin. Bradley ei ole puhtoinen sankari, vaan väkivaltainen, kovapintainen ja helposti hankaluuksiin joutuva mies. Ristitatuointi edustaa hänen toista puoltaan, kertoo hänen arvoistaan ja halustaan rakentaa hyvä elämä. Asteittain valkenee, että tämä moraalinen kompassi osoittaa kohti äärimmäistä itsensä uhraamista.

Bradley pahoinpitelee vartijan henkihieveriin päästäkseen toiseen vankilaan. Tämän jälkeen lähes dokumentaarisen realistisena alkanut elokuva muuttuu pidäkkeettömän väkivaltaiseksi ja räävittömän komedialliseksi infernokuvaelmaksi. Brawlia on verrattu Quentin Tarantinon tuotantoon, ja rinnastus pätee sikäli, että molemmat yhdistelevät realismia ja fantasiaa, taide-elokuvaa ja pulp-elokuvaa. Mutta Jackie Brownin jälkeen Tarantinon elokuvat ovat kadottaneet sen vähän sisällön joka niissä oli, ja muuttuneet pelkiksi väkivaltakohtausten ja nokkelien populaarikulttuuristen viittausten kollaaseiksi. Lisäksi Tarantino on hurskastelevasti valjastanut koko läpikaupallisen keitoksensa poliittisen korrektiuden palvelukseen Django Unchainedin kaltaisilla tuotoksilla. Zahler puolestaan käsittelee karnevalistisella tyylillään oikeita kipupisteitä ja hänen elokuvansa ovat tunnetasolla vaikuttavia silloinkin – ja varsinkin silloin – kun ne näyttävät silkalta irrottelulta.

Korkean turvallisuuden vankila on kuin keskiaikainen tyrmä saastaisine selleineen ja kidutuskammioineen, ja vartijoina toimivat mustiin univormuihin sonnustautuneet aseistetut sadistit. Selliosasto 99:lle Bradley pääsee provosoimalla yltiöpäisen brutaalin ja koreografialtaan loisteliaan tappelun meksikolaisten jengiläisten kanssa (”Älä sano minua gringoksi. Amerikan lipun värit eivät ainakaan tietääkseni ole punainen, valkoinen ja burrito.”). Siellä käy ilmi, että vankia, jonka Bradley on saanut tehtäväkseen tappaa, ei ole olemassakaan – tarkoituksena on alusta saakka ollut vain houkutella Bradley selliosastolla omaa tuomiotaan istuvan meksikolaisen rikollispomon kynsiin. Rikollispomo kätyreineen haluaa rääkätä Bradleyn hitaasti hengiltä kostoksi menettämistään rahoista ja salakuljetuskeikan yhteydessä kuolleesta langostaan. Bradleyn täytyy keksiä keino tehdä selvää piinaajistaan ja pelastaa perheensä, mutta oman henkensä hän joutuu joka tapauksessa uhraamaan.

Brawlin alluusiot keskiajan maailmaan istuvat elokuvan henkeen oivallisesti. Tuolloin eurooppalaisen sivilisaation ääriviivat määritteli sellainen kristinusko, jossa voima, kunnia ja armo elivät rinta rinnan. Monet sen piirteet voivat tuntua käsittämättömiltä nykyajan ihmisen, varsinkin liberaalisti asennoituvan, näkökulmasta. Esimerkiksi ristiretkiä on valistusajasta saakka pyritty selittämään taloudellisin näkökohdin, sillä materiaalinen omaneduntavoittelu on motiivi, jonka moderni ihminen automaattisesti ymmärtää. Mutta ristiretkille lähteneet pitivät ratkaisuaan rakkaudenosoituksena Jumalaa kohtaan ja usein myös katumusharjoituksena. Jerusalemia pidettiin Kristuksen perintömaana, jonka valtaaminen takaisin muslimeilta oli kristityn kunniavelka. Moni ristiritari panosti retkeensä rahallisesti paljon enemmän kuin saattoi siitä rahallisesti hyötyä, ja oli tietoinen siitä, ettei välttämättä koskaan palaisi hengissä takaisin. Käyttövoimana oli eurooppalaisen sotilasaristokratian arvomaailma, jossa kristilliset käsitykset yhdistyivät roomalaisen ja germaanisen pakanuuden elementteihin. Yhdistelmä oli niin tiivis, että kutakin näistä traditioista tulkittiin dialogissa kahden muun kanssa.

Brawlin sankari ei ole minkään sortin aristokraatti, päinvastoin hän edustaa ryhmää, jonka halveksuminen on nykyisen eliitin keskuudessa sosiaalisesti hyväksyttyä: köyhää, valkoista, konservatiivista etelävaltiolaista miestä. Kuitenkin hänessä ruumiillistuu kristityn soturin mentaliteetti. Hänen väkivaltainen odysseiansa vankilassa on pohjimmiltaan katumusharjoitus, jolla hän hyvittää aiempien tekojensa tuottaman vahingon vaimolleen ja vielä syntymättömälle lapselleen sekä pelastaa näiden hengen. Takaraivoon tatuoitu risti saa tarinan edetessä ympärilleen ruhjeita ja haavoja, jotka lisäävät sen arvovaltaa elokuvan rujossa ja ruumiillisessa maailmassa, jossa valinnoilla on seuraamuksensa. Ohjaajan tarkoitusperiä emme tunne, mutta viesti on selvä: Bradleyn kaltaisissa ”unohdetun kansan” edustajissa elää vielä se yhteiskunnan ylemmistä kerroksista kadonnut eetos, joka aikoinaan teki kristinuskosta väkevän.

Merkillepantavaa on, että sekä rikolliset että laillisen järjestyksen edustajat, jotka Bradley matkallaan kohtaa, ovat suurelta osin muita kuin valkoisia. Usein he ovat myös valta-asemassa häneen nähden: ivalliset mustat vanginvartijat, intialainen sosiaalityöntekijä, korealainen aborttilääkäri, jne. Red Leafin vankilassa vartijat ovat pääosin valkoisia, mutta latinojengien jäsenille on annettu mukavat sellit ja muita etuoikeuksia olosuhteiltaan muuten kuvottavassa laitoksessa. Valtion väkivaltakoneisto valvoo positiivisen syrjinnän, identiteettipolitiikan ja nöyryyttämisen järjestelmää, ja puolisotilaallisissa asuissaan vartijat tuovat myös mieleen antifa-aktiivit, jotka hekin ovat valtaosaltaan valkoisia.

Etnisten suhteiden esittäminen tällä tavoin on muutakin kuin pelkkä provokaatio. Zahlerin elokuva laskeutuu niihin mielen kerroksiin, jotka monikulttuurisuuden oppia tunnustava yhteiskunta pyrkii pitämään pysyvästi haudattuina. Etninen sidonnaisuus ja ylpeys, ryhmäkohtaiset ristiriidat ja tukahdutettu raivo leimahtavat Brawlissa tarkoituksellisen yliampuvaksi fantasiaksi. Nöyryytetty, tuhoon tuomittu valkoinen mies tekee kaikin kuviteltavissa olevin tavoin hakkelusta isosta joukosta voimansa tunnossa olevia latinotulokkaita ja nilkkimäisiä korruptoituneen järjestelmän palkkarenkejä. Ratkaisevaan välienselvittelyyn mennessä Bradley on saanut päälleen niin suuren kuonakuorman, ettei hillitympi ratkaisu enää sopisi kokonaisuuteen. Samalla tulee ilmaistuksi, kuinka hirmuisia voimia tämänhetkisen valtakulttuurin vaientamat vaistot pitävät sisällään. Mitä kokonaisvaltaisemmaksi näennäisen rationaalinen liberaali järjestys muuttuu, sitä enemmän se on etnisen ja biologisen ”alamaailman” armoilla.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.