SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Älä anele armoa

DAVID COLE   (suomentanut Veikko Suvanto)

Eräässä 80-luvun klassisen tv-sarjan Hill Street Bluesin jaksossa konstaapeli Buntz (Dennis Franz ajoilta ennen NYPD Blueta) ja hänen kollegansa Rodriguez joutuvat sadistisen sarjamurhaajan vangeiksi. Köytetty ja avuton Buntz, joka on ollut murhaajan kanssa aiemmin tekemisissä, selittää paniikkiin joutuneelle toverilleen, että heitä ei tapeta, jos he eivät vain rukoile henkensä puolesta. Tämä paskiainen nimittäin haluaa kuulla ihmisten anelevan armoa. Hän saa siitä kiksejä. ”Hän haluaa kuulla sinun anelevan: jos annat hänelle sen ilon, maksat siitä hengelläsi”, Buntz kuiskaa Rodriguezille. Mutta tunteja kestäneen kidutuksen jälkeen Rodriguez antaa periksi. Hän anelee murhaajaa säästämään henkensä, mihin tämä vastaa ampumalla hänet kylmäverisesti. Buntz ei sen sijaan järkähdä päätöksestään, mikä tekee turhautuneesta ja tyydytystään vaille jääneestä tappajasta varomattoman. Buntz onnistuu keplottelemaan itsensä vapaaksi, ja murhaaja lentää ikkunasta pää edellä kadulle.

Näin fiktiossa. Mutta todellisessa elämässäkin on hetkiä, jolloin ei yksinkertaisesti pidä anella armoa. Ja vihollisesi luonne on se asia, joka saa sinut tunnistamaan nämä hetket. Jos vastassasi on hirviö, jolle tuottaa tyydytystä kuulla ihmisten anelevan armoa, se on ainoa asia, jota et silloin voi etkä saa tehdä.

Nykyisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta janoavien vasemmistoaktivistien toimintatavat ovat hyvin samantapaisia kuin tv-sarjan sarjamurhaajan. Vasemmistolaisten uhreiksi valikoituu sellaisia ihmisiä, sekä julkisuuden henkilöitä että tavallisia kansalaisia, jotka ovat kirjoittaneet jotain mikä loukkaa heidän tunteitaan. Ja kun he ovat tehneet sinusta vihollisensa, he tekevät kaikkensa tuhotakseen elämäsi. Jos sinulla on työpaikka, he pyrkivät järjestämään sinulle potkut. Jos sinulla on maine, he tahraavat sen. Jos sinulla on liikeyritys, he yrittävät saada sen vararikkoon. Jos sinulla on nettinäkyvyyttä, he pyrkivät viemään sen sinulta kaikilta mahdollisilta alustoilta.

Jos vasemmisto on valinnut sinut tuhokampanjansa kohteeksi, on vain järkevää ajatella, että anteeksipyyntö voi olla pelastuksesi. Sinähän et ole tappanut ketään etkä edes rikkonut mitään lakia (ainakaan Yhdysvalloissa, jossa vasemmiston määrittämä ”vihapuhe” ei vielä ole rikos). Koska rikoksesi olivat sanoja, toki ne on mahdollista sovittaa toisilla sanoilla? Jos yhdet sanasi loukkasivat, toiset sanasi voivat lohduttaa. Pyydä vain anteeksi niin ylenpalttisesti kuin osaat, ja saat varmasti mennä menojasi.

Älä unta näe.

Todellisuudessa käy niin, että mitä enemmän pyydät anteeksi, sitä voimakkaammin vasemmisto käy kimppuusi. Jos näytät mitään heikkouden merkkejä, jos vain annat heidän haistaa verta, pelisi on menetetty. Vasemmisto saalistaa niitä, jotka se on havainnut suojattomiksi. En kuitenkaan vertaisi vasemmistoaktivisteja leijonien tai susien kaltaisiin huippusaalistajiin, sillä leijonat ja sudet ovat kauniita, jaloja olentoja, joilla on myönteinen vaikutus ympäristöönsä. Vertaan heitä mieluummin vankilajengin pääjehuun: äärimmäisen väkivaltaiseen ja häiriintyneeseen, jälkeenjääneeseen huligaaniin, joka kukkoilee merkityksettömän paskakasan valtiaana; arvottomaan ihmissaastaan, jolla ei ole antaa lähipiiriinsä mitään muuta kuin kurjuutta ja jonka ainoa ilo maailmassa on kerätä ympärilleen itseään heikompia vankeja, antautujia ja luovuttajia, ja tehdä heistä omia ”narttujaan”.

Pyydä vasemmistolaiselta anteeksi tuhmia sanojasi ja ennen kuin ehdit huomatakaan, makaat hänen edessään polvillasi, sukka suussasi.

Tämä on opetus, jota Fox News -kanavan Laura Ingraham on paraikaa oppimassa. Viime viikolla hän teki jotain ennenkuulumatonta. Hän rienasi yhtä vasemmiston nykyisestä pyhästä kolmiyhteydestä, Parklandin kouluammuskelun kolmesta ”selviytyjästä”: David Hoggista, Emma Gonzalezista ja Cameron Kaskysta. Aikuiset ovat julistaneet nämä suojateikseen ottamansa ”selviytyjät” (itse asiassa media kutsuu heitä nykyään ”uhreiksi”, mitä pahempaa termin väärinkäyttöä en ole tähän mennessä nähnyt) käytännössä koskemattomiksi. Hehän ovat ”pelkkiä lapsia”, jotka eivät tee mitään sen pahempaa kuin kutsuvat laillisten aseiden omistajia ”lapsimurhaajiksi”, joten älkää vain uskaltako vastustaa heidän vihapuhettaan omalla vihapuheellanne. Jotkut oikeiston edustajat ovat kuitenkin tavoilleen uskollisina ryhtyneet kapinoimaan tätä käskyä vastaan, ja niinpä olen viime viikkoina nähnyt toinen toistaan yliampuvampia meemejä, joissa David Hoggin hehkulamppupäähän on soviteltu milloin natsin, milloin KGB-miehen koppalakkia. Mikä Laura Ingrahamin rikos sitten oli? Tweetti, jossa David Hogg esitettiin Anne Frankia päähän ampuvana Hitlerinä? Nimittäin se menisi kyllä jo vähän liian pitkälle.

Ei, kyse oli tästä: ”David Hogg on saanut pakit neljästä collegesta joihin on pyrkinyt ja jaksaa nyt kitistä siitä. (UCLA näytti ovea keskiarvolle 4.1…täysin odotettavaa nykyisillä keskiarvorajoilla).” Ingrahamin tweetti kommentoi Hoggin haastattelua TMZ-ohjelmassa, jossa hän kutsui saamiaan hylkäyksiä ”surullisiksi”, ”harmittaviksi”, ”pettymyksiksi” ja ”aikamoisiksi iskuiksi itselleni”. Ingrahamin tweetissä ei ollut mitään asiallisesti virheellistä. Poika oli saanut hylkyjä ja kitisi siitä. Mutta me elämmekin aikana, jolloin The New Yorker voi verrata Parklandista ”selviytynyttä” Emma Gonzalezia Jeanne d’Arciin, jolloin poliitikon uran voi tuhota se, että hän on kutsunut Gonzalezia ”skinilesboksi” (Gonzalez on määritellyt itsensä lesboksi ja ajellut päänsä, mutta tosi uskovaiselle totuus ei koskaan ole puolustus rienausta vastaan), ja jolloin ylimielinen ateistikoomikko David Cross, joka mielellään kerskuu kuinka hänelle ei mikään ole pyhää, kiroaa Parklandin kolmikon kriitikot kuumaan paikkaan, jonka olemassaoloon hän ei edes itse usko.

Oli yhdentekevää, pitikö Ingrahamin tweetti paikkansa vai ei; häntä täytyi rangaista. Hogg ryhtyi heti vaatimaan Twitterissä Ingrahamin tv-ohjelman boikotointia, sillä eihän käy päinsä, että hänen kitinäänsä kutsutaan kitinäksi. Tämän jälkeen Hogg saattoikin vain nojata taaksepäin ja katsoa, kuinka hänen seuraajansa hoitivat likaiset työt. Ingrahamin ohjelman mainostajia pommitettiin valituksilla. Pian osa heistä antoikin periksi, muiden muassa Rachael Rayn koiranruokamerkki Nutrish (tosi juttu – syötin sitä kerran koiralleni, joka antoi ylen), Expedia, Tripadvisor, Wayfair, Johnson & Johnson, Nestlé, Hulu, Office Depot, Atlantis, Paradise Resort, Honda, Liberty Mutual, Progressive ja Jenny Craig.

Laura Ingraham

Seuraavaksi murtui Ingraham itse, joka julkaisi seuraavan anteeksipyynnön: ”Asiaa mietittyäni ja pyhän viikon hengessä pyydän anteeksi pahaa mieltä tai ikäviä tunteita joita tweettini mahdollisesti aiheutti hänelle tai muille Parklandin rohkeille uhreille.” Vastineessaan Hogg vannoi käyvänsä Ingrahamin kimppuun entistä kovemmin saatuaan tämän nyt anelemaan armoa. Pyytämällä olematonta vääryyttä anteeksi Ingraham teki itsestään David Hoggin vankilanartun. Nyt Hogg tietää, että hän ei aio tehdä vastarintaa. Nyt Ingraham on hänen omaisuuttaan.

Ingraham on lähtenyt viikon tauolle tv-sarjastaan. Foxin mukaan kyseessä on ”ennalta suunniteltu loma”. Mutta jokainen Fox News Channelia seurannut tietää, että ”ennalta suunniteltu loma” on samanlainen eufemismi kuin aikoinaan ”vatsatauti”, jonka syyksi 80-luvulla AIDSiin sairastuneet julkimot aina panivat dramaattisen painonpudotuksensa. ”Vatsatauti” ymmärrettiin pian koodikieleksi, jonka merkitys oli ”Muistakaa varata Elton John muistotilaisuuteeni”. ”Ennalta suunniteltu loma” puolestaan tarkoittaa Foxilla aina tv-juontajan hyllyttämistä.

Ingrahamin olisi pitänyt ymmärtää olla pyytämättä anteeksi. Jos hän todella luuli pystyvänsä pelastamaan itsensä matelemalla, hän on liian tyhmä kelvatakseen edes tv-ohjelman juontajaksi.

Tiedän nämä asiat katkeran kokemuksen kautta. Tulevana huhtikuun 20. päivänä (niin, tiedän…George Takein syntymäpäivänä) tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun minut paljastettiin holokaustirevisionisti David Coleksi. Elettyäni 15 vuotta David Steinina, republikaanisen puolueen tapahtumanjärjestäjänä ja Hollywood-konservatiivien ”Friends of Abe” -yhdistyksen puuhamiehenä, vuosien ajan rakentamani elämä tuhoutui perusteitaan myöten yhden illan aikana. Paljastusta seuranneiden kahden vuorokauden aikana, ennen kuin hyvän sään ystäväni antoivat muuttuneiden tuulten puhaltaa itsensä niin kauaksi minusta kuin mahdollista, sain monelta konservatiivibloggaajien isolta kiholta neuvon väistää lehdistön taholta tulevaa tulimyrskyä (ja todellakin, vain viikkoa myöhemmin The Guardian kirjoitti paljastumisestani kansainvälistä huomiota saaneen jutun) pyytämällä anteeksi ”typeriä” ja ”vääriä” näkemyksiä, joita olin esittänyt ollessani vielä revisionisti, pelkkä kakara. Mutta en voinut tehdä niin, enkä vain siksi, että tiesin näkemysteni olleen kaikkea muuta kuin typeriä ja vääriä, vaan myös siksi, että tiesin anteeksipyynnön tekevän rangaistuksestani entistä ankaramman. Tämä on periaate, jonka R. Lee Ermeyn esittämä kersantti yrittää takoa Matthew Modinen esittämän alokkaan päähän Stanley Kubrickin Full Metal Jacketissa: ”Sir, alokas uskoo että mikä tahansa hänen antamansa vastaus on väärä ja että puheiden peruminen saa kersantin vain lyömään häntä entistä kovempaa, SIR!”

Kaksi kuukautta ”outtaamiseni” jälkeen, kun minut tuomitsevia artikkeleita ilmestyi edelleen The Wrapin, The Huffington Postin ja MSNBC:n kaltaisilla sivustoilla, kirjoitin postauksen henkilökohtaiseen blogiini. Siinä yritin selittää, miksi anteeksipyyntöä oli yksinkertaisesti turha odottaa – miksi kieltäydyin ryhtymästä ”apinaksi joka tanssii ’anteeksipyyntöpoliisien’ posetiivin tahtiin”:

Anteeksipyyntöpoliisien” ongelma on siinä, että kun annat heille kerran periksi, he eivät koskaan jätä sinua rauhaan. He ovat raukkiksia. He valitsevat kohteikseen sellaisia ihmisiä, joita on helppo kiusata. Juuri siksi rakastan ’South Parkia’. Parker ja Stone eivät koskaan pyydä mitään anteeksi. Muistan lukeneeni ”vammaisten oikeuksien” puolustajan blogikirjoituksen South Parkin ”Crippled Summer” -jakson jälkeen vuonna 2010. Kirjoittaja valitteli sitä, että Parker ja Stone esittivät vammaiset lapset Warnerin piirroshahmojen groteskeina ruumiillistumina. Mutta kirjoituksensa lopuksi hän joutui myöntämään, että ”jaksoa vastaan on täysin turha protestoida, koska nämä tyypit eivät koskaan pyydä keneltäkään anteeksi”. Ja näin se menee. Jos et pyydä anteeksi, sinut jätetään rauhaan.

Kiusaajat eivät koskaan käy niiden ihmisten kimppuun joita he eivät saa alistettua, koska tämä saisi vain heidät itsensä vaikuttamaan heikoilta ja voimattomilta.

En kuitenkaan neuvo aina jättämään anteeksipyyntöä väliin. Jos olet tehnyt jollekulle vääryyden, pyydä anteeksi kyseiseltä henkilöltä. Jos Ingraham oli rehellisesti sitä mieltä, että hän toimi väärin David Hoggia kohtaan, hänen pitäisi pyytää anteeksi Hoggilta, henkilökohtaisesti. Mutta anteeksipyyntö ”Parklandin rohkeille uhreille” ei edes ole mikään anteeksipyyntö. Se on pokkurointia ja nuoleskelua. Ja vasemmisto hakkaa häntä entistä kovemmin vain siitä syystä, että hän anelee armoa. Ingraham kumarsi niin syvään että sai potkun persuksiinsa.

Hogg ei kuitenkaan ole vasemmiston ikuinen pyhä lehmä, vaan nimensä mukainen syöttökarju, jonka päivät ovat luetut. Demokraatit tietävät, että Trumpia äänestäneet sinikaulusalueet eivät ole voitettavissa takaisin aselakeja tiukentamalla. Lisäksi vasemmisto rakastaa omiensa syömistä, ja valkoihoisena miehenä Hogg on tulevan puhdistuksen ensimmäisiä uhreja. Hän on pian tulossa siihen ikään, jolloin pojat löytävät alkoholin ja villin seksin. Narsistina, joka rakastaa jokaisen sanansa saamista nauhalle, hän tulee ennemmin tai myöhemmin jäämään kiinni siitä, että puhuu epäkunnioittavasti jostain tytöstä tai kutsuu jotakuta homoksi (hän on jo nyt osoittanut heikkoutensa kiroiluun harjoittelemattomissa puheenvuoroissa). Ja tämä on toinen syy, miksi ei koskaan pidä pyytää anteeksi: asiat menevät ohi. Mutta jos Hogg ei olekaan enää kuvioissa vuoden kuluttua, on täysin mahdollista, että Ingraham ei liioin ole.

David Hogg, kouluammuskelun ”selviytyjä”, voi siis kerskua ikuisesti vieneensä mukanaan ainakin yhden korkean luokan ”uhrin”. Ja Laura Ingraham, joka ei seisonut omilla jaloillaan vaikka maa ei pettänyt niiden alta, ei voi syyttää tästä ketään muuta kuin itseään.

David Cole, tunnettu myös nimellä David Stein, on amerikanjuutalainen journalisti. Hän tuli tunnetuksi johtaessaan Republican Party Animals -järjestöä, joka järjesti konservatiivien sosiaalisia tilaisuuksia. Vuonna 2013 hän joutui konservatiivipiireissä sosiaaliseen paitsioon kun paljastui, että hän oli nuoruudessaan ollut aktiivinen holokaustinkiistäjien piireissä. Vaikka hän kiisti olevansa denialisti, hänet erotettiin republikaanipuolueesta ja hänen entiset liittolaisensa ja ystävänsä irtisanoutuivat hänestä. Cole julkaisi muistelmateoksensa ”The Republican Party Animal” vuonna 2014. Sarastuksessa on aiemmin julkaistu Colen kirjoitus ”Antakaa holokaustini takaisin!”

Tietoja

This entry was posted on huhtikuu 11, 2018 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: