SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Suomen talouselämän pioneerit ja nykyajan pakolaiset

TAPIO LINNA

Stockmann, Finlayson, Fazer ja Sinebrychoff. Nämä neljä nimeä vedetään usein esiin, kun puhutaan maahanmuuton hyödyistä Suomelle. Tällainen argumentointi vetää surutta yhtäläisyysmerkit nykyisen kolmannesta maailmasta tulevien pakolaisten ja entisajan eurooppalaisten työ- tai investointivetoisen maahanmuuton välille. Tahattomasti tai tahallisesti mustamaalaten tällainen argumentointi olettaa maahanmuuttokritiikin suuntautuvan aina ja kategorisesti kaikkea maahanmuuttoa vastaan. Maahanmuutosta toki molemmissa tapauksissa on kysymys, mutta siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Koska on olemassa se pieni mahdollisuus, että kyseinen argumentti on tarkoitettu vakavasti otettavaksi, suhtaudun siihen tässä siten, ja tarkastelen sitä lähemmin.

Liikkuvuus Euroopassa maasta toiseen oli aiemmin vähäistä

Aivan ensimmäiseksi on luotava katsaus neljän alussa mainitun suvun maahanmuuton ajan yhteiskunnallisiin oloihin. Ne poikkesivat nykyisistä aika lailla. Elettiin sääty-yhteiskunnassa, jossa yhteiskunnallinen asema siirtyi perintönä sukupolvelta toiselle. Suhteellisen vähälukuinen sivistyneistö eli melko samanlaisessa yhtenäiskulttuurissa koko Euroopassa ja sen piirissä myös matkusteltiin ja joskus myös muutettiin maasta toiseen. Alemmat yhteiskuntaluokat eli suuri enemmistö vietti tyypillisesti koko elämänsä kotiseudullaan, eikä näissä piireissä Euroopan sisällä juurikaan muutettu maasta toiseen. Pohjoismaissa talonpojilla oli siihen sentään periaatteessa mahdollisuus. Kokonaisuutena liikkuvuus maasta toiseen Euroopan sisällä oli vähäistä.

Taloudellinen toiminta 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen Suomessa oli tiukasti säänneltyä ja luvanvaraista. Kauppaa sai harjoittaa vain kaupungeissa ja sielläkin vain kauppaporvarin tutkinnon jälkeen, jota edelsi yhteensä lähes kahdentoista vuoden koe-, harjoittelu- ja palvelusaika. Teollisuus- ja tuotantolaitosten perustaminen oli samalla tavalla säänneltyä. Jäykkiä sääntöjä oli joskus mahdollista kiertää suhteiden avulla tai viranomaisten harkinnasta. Useimmista näistä rajoituksista päästiin vasta vuonna 1879, kun Suomessa tuli voimaan elinkeinovapaus.

Taloudellisen toiminnan rajoitteet toimivat osin ulkomaalaisten osaajien hyväksi ja antoivat näille suhteellisen etulyöntiaseman.

Tietotaito ja teknologia ei liikkunut noihin aikoihin maasta toiseen yhtä helposti kuin nykyään. Kehittyneet maat vartioivat mustasukkaisesti oman maansa teollisuuden etuja ja teknologista etumatkaansa, joten usein käytännössä ainoa keino teollisuuden ja teknologian kehittämiseksi kotimaassa oli palkata alan ammattilainen ulkomailta. Kaupan alalla puolestaan suhdeverkostot olivat hyvin tärkeässä asemassa jo yksinomaan siksi, että tietoa kauppatavaroista, niiden hinnoista ja niiden toimittajista oli tuohon aikaan muutoin hankala saada. Laajasti ottaen, maahanmuutossa oli tuohon aikaan kysymys nimenomaan tietotaidon siirrosta.

Sukujen tarinat vahvistavat siirtolaisuuden kokonaiskuvaa

Alussa mainittujen maahanmuuttajasukujen omat historiikit vahvistavat edellä hahmoteltua kokonaiskuvaa, jossa ulkomaalaisten tietotaito ja henkilökohtainen suhdeverkosto yhdistettynä ehkä vielä erilaisiin hankittuihin etuoikeuksiin, siivitti heidän menestystään uudessa kotimaassaan.

James Finlayson

James Finlayson oli skotlantilainen tekstiiliteollisuudessa työskennellyt koneteknikko, joka palkattiin ensin Venäjälle kehittämään maan tekstiiliteollisuutta, koska Englannista ei saatu ostaa edes tarvittavia koneita. Tässä yhteydessä Finlayson loi myös henkilökohtaisen suhteen itse Venäjän keisari Aleksanteriin. Tämä suhde osoittautuikin sitten tärkeäksi keisarin vierailtua Tampereella vuonna 1819. Tammerkoski havaittiin oivalliseksi voimanlähteeksi teollisuudelle ja Finlayson lähetettiin Tampereelle tehdasta perustamaan. Jo seuraavana vuonna Finlayson sai suhteillaan porvarioikeudet ja senaatin privilegiokirjeen, jonka turvin hän rakennutti lainarahalla Tampereelle konepajan ja valimon tuottamaan koneita tekstiiliteollisuudelle. Vuonna 1821 keisari myönsi Tampereelle eli käytännössä Finlaysonille erivapauden tuoda raaka-aineita ja koneita ilman tullia.

Koneet eivät kuitenkaan käyneet kaupaksi ja vuonna 1823 Finlayson vaihtoi alaa tekstiiliteollisuuteen uuden Suomen senaatin myöntämän lainan turvin. Menestys alkoi kuitenkin vasta 1828, kun raaka-aine vaihdettiin tuontipuuvillaan. Iäkäs Finlayson myi tehtaansa jo 1836 ja palasi kotimaahansa, jossa hän kuoli vuonna 1852 vailla perillisiä.

Peter Sinebrychoff oli ensimmäinen Suomeen asettunut sukunsa edustaja, joka toimi 1700-luvulla kauppiaana Venäjään liitetyssä Kymenlaaksossa. Sanan varsinaisessa merkityksessä hän ei edes ollut maahanmuuttaja, koska Kymenlaakso oli ollut vuodesta 1743 kiinteä osa Venäjää. Hänen poikansa Nikolai muutti vuonna 1817 liikkeensä Viaporin linnoitukseen Helsingin edustalle, jossa hänestä tuli suuren venäläisen varuskunnan tavarantoimittaja. Samana vuonna hän hankki itselleen yksinoikeuden viinan polttoon aluksi viideksi vuodeksi, mutta sittemmin aina vuoteen 1853 asti. Vuonna 1819 hän sai vastaavan yksinoikeuden oluen valmistukseen. Nikolain kuoltua lapsettomana vuonna 1848, liiketoimintaa jatkoi hänen nuorempi veljensä Paul.

Stockmannin perustaja Heinrich Georg Franz Stockmann oli saksalainen, joka oli aloitellut kauppiaan uraa Lyypekissä ja Hampurissa. Edetäkseen urallaan hän suunnitteli ensin Amerikkaan muuttamista, mutta sai sitten paremman työtarjouksen Suomesta. Stockmann saapui Suomeen vuonna 1852 Nuutajärven lasitehtaan kirjanpitäjäksi ja kassanhoitajaksi. Vuonna 1859 Stockmann nimitettiin Nuutajärven lasitehtaan Helsingin myymälän johtajaksi. Liike toimi alunperinkin Stockmannin nimellä ja vuonna 1862 hän osti sen kokonaan omakseen. Stockmann laajensi myymälän valikoimaa nopeasti kaikenlaiseen kulutustavaraan ja hankki myytävää myös ulkomailta. Näin Tavaratalo Stockmann sai alkunsa.

Sveitsiläinen turkkuri Eduard Peter Fazer (alkujaan Fatzer) muutti vaimonsa Anna Dorothea Haunhardtin kanssa Suomeen vuonna 1843 turkiskaupan palvelukseen. Vuonna 1849 hän porvarioikeudet saatuaan avasi Helsinkiin oman turkkuriliikkeen. Eduardin ja Annan kahdeksasta lahjakkaasta lapsesta toiseksi nuorin eli Karl lähti vanhempiensa vastustuksesta huolimatta sokerileipurin oppiin Pietariin, Berliiniin ja Pariisiin. Ulkomailla nimekkäiden kondiittoreiden johdolla hankitun ammattitaidon turvin Karl Fazer perusti oman konditoriansa Helsinkiin vuonna 1891. Konditoria menestyi hyvin ja toiminta laajeni pian teolliseksi.

Ei yhtäläisyyksiä nykyiseen pakolaistulvaan

Edellä kerrottujen lyhyiden henkilöhistorioiden perusteella on selvää, että minkäänlaisia yhtäläisyysmerkkejä heidän ja nykyisten turvapaikanhakijoiden välille ei voida vetää.

G. F. Stockmann

Yrittäjäsukujen Stockmann, Finlayson, Fazer ja Sinebrychoff kantaisät olivat kaikki eurooppalaisia ja siten etnisesti läheistä sukujuurta suomalaisten kanssa. He eivät katukuvassa juuri erottuneet kantaväestöstä. He tulivat jokseenkin samanlaisesta kulttuuriympäristöstä ja omasivat suomalaisten kanssa perustaltaan yhteisen uskonnon, vaikka tunnustivatkin eri tulkintoja siitä. Edes kielellisesti maahanmuutto ei näille tulijoille merkinnyt hyppyä tuntemattomaan. Nikolai Sinebrychoffia lukuun ottamatta kaikki heistä puhuivat äidinkielenään germaanista kieltä, saksaa tai englantia, ja samaan kieliperheeseen kuului myös Suomen sivistyneistön ja kaupunkilaisväestön parissa tuolloin yleisesti puhuttu ruotsi. Kynnys kielenoppimiseen ei ollut siis suuri. Suomalaisen sivistyneistön piirissä osattiin myös yleisesti ranskaa ja saksaa, joten jokin yhteinen kieli löytyi lähes poikkeuksetta.

Suuri merkitys oli myös sillä, että he kaikki olivat yksittäisiä maahanmuuttajia, eivätkä osa jotain suurempaa muuttoaaltoa. Tämä nopeutti kotoutumista, sillä yksilöiden kotoutuminen on aina nopeampaa kuin suurten maahanmuuttajajoukkojen, jotka lähes aina tukeutuvat uudessa maassa toisiinsa.

Olennainen ero nykyiseen muuttoaaltoon on se, että kaikki mainittujen maahanmuuttajasukujen kantaisät tulivat Suomeen kehittyneemmistä taloudellisista oloista. Heidän Suomeen muuttonsa taustalla olikin maamme hyödyntämättömien mahdollisuuksien kehittäminen joko omasta tai muiden aloitteesta. Köyhyyttä tai vainoa paenneita ei heidän joukossaan ollut, eikä olisi voinutkaan olla, sillä maahanmuutto Suomeen oli vielä 1800-luvulla tiukasti rajoitettua.

Kaiken kaikkiaan autonomian ajan (1809-1917) maahanmuuttopolitiikkaa voi pitää Suomen kannalta onnistuneena. Harvat maahanmuuttajat olivat huolella valittuja, Suomea kehittyneempien maiden ammattilaisia, jotka edesauttoivat osaamisellaan Suomen taloudellista kehitystä. Ja koska he olivat eurooppalaisia ja etnisesti, kulttuurillisesti ja osin kielellisestikin lähellä suomalaisia, ei heidän kotouttamisensa muodostunut ongelmaksi. Maahan asettuessaan heidän sukunsa sulautuivat nopeasti kantaväestöön.

Tällaista maahanmuuttopolitiikkaa tuskin kukaan nykyäänkään kritisoisi.

Kirjoitus on alkujaan julkaistu 5.11.2015 Tapio Linnan blogissa.

Tapio Linna (s. 1966) on helsinkiläinen filosofian maisteri, bloggaaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta http://www.tapiolinna.com.

%d bloggers like this: