SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Konservatiivisuudesta

CHRISTOPHER OLAF BLUM   (suomentanut Heikki Luoto)

Konservatiivin on ennen kaikkea puolustettava tai säilytettävä jotain hyvää: suojeltava perhettä, naapurustoa, paikallisyhteisöä ja aluetta…

Viime vuosikymmeninä on tehty useita yrityksiä konservatiivisuuden määrittelemiseksi, ja yksi vakuuttavimmista on Robert Nisbetin: ”Keskeisintä tässä ajatuskokonaisuudessa on yhteiskuntajärjestyksen – perheen, naapuruston, paikallisyhteisön ja ennen kaikkea alueen – suojeleminen keskitetyn poliittisen valtion hyväksikäytöltä. ”[1] Tämä määritelmä oli tulos Nisbetin laajasta tutkimuksesta, joka koski ranskalaista konservatiivista traditiota ja erityisesti sen perustajaa, Louis de Bonaldia (1754-1840). Bonald väitti, että poliittisen vallan tarkoitus oli suojella tai, kuten hän sanoi, ”säilyttää” älyllisiä olentoja. ”Mitä on olennon säilyttäminen?” Bonald kysyy, ja vastaa: ”Sen olemassaoloa sen luonteen mukaisissa olosuhteissa”, eli sen fyysisessä ja erityisesti moraalisessa ”täydellisyydessä”. ”[2] Bonaldin mukaan perhe, seurakunta ja kilta olivat hyveiden taimitarhoja, ihmisen todellisen täydellisyyden ja onnen taimitarhoja. Näiden hyveiden tarhojen tuhoaminen oli modernin valtion arkkitehtien päätavoitteena. Nisbet kirjoitti: ”Rousseaun mukaan elämän varsinaiset epäoikeudenmukaisuudet johtuivat perinteisestä yhteiskunnasta – yhteiskuntaluokasta, kirkosta, koulusta ja patriarkaalisesta perheestä.”[3] Rousseaun hahmottelema parannuskeino oli perinteisten yhteiskunnallisten pienrakenteiden korvaaminen pelkällä yleistahdon persoonattomalla vallalla, mihin Ranskan vallankumouksella pyrittiinkin huolestuttavan menestyksekkäästi. Tätä hullua haavetta tavoittelevia Edmund Burke kutsui ”sofisteiksi, talousmiehiksi ja laskelmoijiksi”. Hyökkääminen näitä mielipuolisia haaveilijoita vastaan on nimenomaan konservatiivisuutta.

Mutta hyökkääminen tasapäistävää ja byrokraattista valtiota vastaan ei riitä. Konservatiivin tulee ennen kaikkea puolustaa tai säilyttää jotain hyvää. Niinpä Nisbetin määritelmä haastaa pelkän vastustamisen sijasta rakentamaan, jalostamaan ja olemaan enemmän. Ensin tulee ymmärtää, mikä todellinen arvo on aidolla yhteisöllä: asumisen, työn ja ikiaikaisen suvun muodostamalla yhteisöllä. Nisbetin esimerkkiä seuraten voi tarkastella Louis de Bonaldin elämää ja opetuksia.

Paikan merkitys

Nisbet väitti epäterveen ”yhteisöhakuisuuden” alkavan silloin, kun ihminen unohtaa käsityksensä aidosta yhteisöstä – ja aidolla yhteisöllä hän ei ensisijaisesti tarkoita tunnesiteitä, vaan todellista kuulumista yhteenliittymään, jolla on joku sosiaalinen tai jopa taloudellinen tehtävä. Hänen näkökohtansa vaikuttaa järkevältä, joten palatkaamme siihen myöhemmin. On kuitenkin olemassa jonkinlainen tunneyhteisö, jossa yksilön samaistuminen alueeseensa tai asuinpaikkaansa voi olla enemmän kuin pelkkää tunnetta; se voi olla ajattelutapa, joka kertoo yksilön moraalisista näkemyksistä ja valinnoista. Tällainen paikalle annettu merkitys on ”konservatiivinen” termin parhaassa merkityksessä, kuten Bonaldin tapauksessa.

Bonald ylisti Rouergueta, joka kuului niihin Ranskan alueisiin, joissa niukka elanto oli kovan työn takana. Hänen sukunsa juuret ulottuivat vuosisatojen taakse Millauhun, markkinakaupunkiin Tarn- ja Dourbie-jokien uurtamien kanjonien yhtymäkohdassa. Bonald kuvaili Rouergueta ”tylyksi maaksi, jossa täytyy aina ryömiä ja kiivetä.”[4] Jokilaaksoissa ihmiset kasvattivat viiniköynnöksiä kallioon hakatuilla jyrkillä penkereillä sekä korjasivat kastanjoita paahdettavaksi ja syötäväksi pitkän talven aikana. Tuulisilla ylängöillä he laidunsivat lampaita sekä kasvattivat vehnää ja ruista valmistaakseen kovaa tummaa leipää, joka oli heidän elämänsä perusta. Paikallinen sananlasku ylisti leipää (oksitaanin paikallisella murteella): ”Lou po dur / Ten l’oustal segur” (vapaasti suomennettuna ”Kovan leivän kaluan / vahvan talon haluan”). Se oli vankkojen ja itsenäisten talonpoikien maa, joka ei suhtautunut ystävällisesti ulkopuolisiin viranomaisiin, ja joka oli useammin kuin kerran noussut kapinaan Ranskan kruunua vastaan. Näin karu kotiseutu ei olisi koskaan voinut tehdä Bonaldista romantikkoa, karujen nummien ja hylättyjen raunioiden kauneuden ylistäjää. Sen sijaan hän oli konservatiivi: hän rakasti maata, koska se tarjosi hänelle elämän.

Bonald oli palavan uskollinen Rouerguelle. Häntä ilahdutti alueen talonpoikien konservatiivinen temperamentti. Hän kirjoitti ystävälleen paroni von Senfftille: ”Olen onnekas saadessani asua kaukana rajoista sisämaan alueella, jossa ei ole suurempaa vaurautta. Teollisuuden puuttuminen on pelastanut maatalouden, joka on mitä kannustavin perusta uskonnollisuudelle ja maltillisuudelle. Täkäläinen väki on hyvää hengeltään ja järjeltään.”[5] Toisessa yhteydessä hän selitti heidän konservatiivisuutensa agraarisia juuria: ”Eteläisessä Ranskassa asuvat ovat huomattavasti useammin maanomistajia verrattuna pohjoisten maakuntien asukkaisiin. Ja koska he ovat useimmiten maanomistajia, he ovat yleisesti sitoutuneempia lakeihin ja uskollisempia hallitsijoilleen.”[6] Kuten Chesterton ja Belloc hänen jälkeensä, Bonald uskoi maan ja muun kiinteän omaisuuden hajautetun omistajuuden sitouttavan yhteiseen hyvään. Hänen kiintymyksensä Rouergueen ulottui jopa ruokakulttuuriin. Ranskan vallankumousta Reininmaalla pakoillessaan hän arveli, että ”ranskalaiset ja espanjalaiset syövät varmasti terveellisemmin kuin englantilaiset, saksalaiset ja hollantilaiset, koska edelliset syövät paljon leipää ja vähän lihaa, kun taas jälkimmäiset syövät paljon lihaa ja vähän leipää.”[7] Leivällä hän ei varmastikaan tarkoittanut pariisilaista briossia, vaan kotiseutunsa tummaa kovaa leipää.

Bonald arvosti vilpittömästi sitä, että vaikeiden ilmasto-olosuhteiden maita viljeltiin. Hän joutui olemaan vuosikymmeniä maanpaossa sukunsa kotikaupungista, ja palattuaan hän joutui jälleenrakentamaan vallankumouksen runtelemaa sukuperintöään. Vallankumouksen alkuvaiheessa kumoukselliset terrorisoivat paikallista aatelistoa ja hänen vaimonsa piti pienten lastensa kanssa piileskellä tilansa kivien ja kallioiden takana. Myöhemmin hänen tilansa takavarikoitiin maasta paenneen omaisuutena. Ostaakseen tilan takaisin rouva de Bonald joutui myymään pois omat myötäjäisensä. Pitkästä maanpaosta palannut Bonald löysi tilansa puuttomaksi hakattuna ja vaativan kunnostuksen tarpeessa. Elämänsä jälkipuoliskon hän käytti maansa viljavuuden palauttamiseen. Vuonna 1833, 30 vuotta urakan aloittamisen jälkeen, hän kirjoitti ystävälleen: ”Minä elän kurjalla ja köyhällä maaseudulla, josta voisin vähäisin varoin (joita minulla ei kuitenkaan ole) tehdä viihtyisämmän ja ennen kaikkea menestyvän (…). En kaipaa ylellisyyttä, vaan hyödyllisyyttä ja mukavuutta, joita ei voi olla ilman toisiaan.” [8] Bonald ymmärsi, että kiinnymme ympäristöön, jossa elämme ja työskentelemme, ja että tämä rakkaus synnyttää velvollisuuden tehdä maasta asumiskelpoisen.

Bonaldin kiintymys kotiseutuunsa Rouergueen ja hänen uskonsa maata viljavoittavaan uurastukseen sai hänet ilmaisemaan ehkä yllättävältäkin tuntuvan näkemyksensä italialaisesta maisemasta. Ystävänsä paroni von Senfftin asuessa Firenzessä Bonald kirjoitti hänelle Toscanan maaseudusta: ”Kaikki ihastuttavassa Toscanassa on kaunista ja hyvää, sillä siellä luonto on edistänyt enemmän aineellista kukoistusta kuin koulut ja halllitukset ovat edistäneet sivistyksellistä ja moraalista. Mielestäni siellä on enemmän iloa silmälle ja tyydytystä mielikuvitukselle kuin ravintoa mielelle.” [9] Luonnonkauneus ei ollut Bonaldille korkeinta hyvää, eikä myöskään tuottamaton ihmisen aikaansaama kauneus. Hän tuomitsi Lancelot ”Capability” Brownin nimeen yhdistetyn 1700-luvun muodin, jossa linjassa olevat puut kaadettiin ja talonpoikaiskylät ja puutarhat hävitettiin ”maalaismaisen” maisemaihanteen saavuttamiseksi. Hän näki tässä Rousseaulta peräsin olevaa sentimentalismia, joka oli siirtynyt ”jalon ja täydellisen luonnon” tavoittelusta ”yksinkertaisen, pastoraalisen, lapsenomaisen ja tuttavallisen luonnon” tavoitteluun. Tämä romanttinen ”puhdistunut mielenlaatu” oli ”muuttanut puutarhan, jossa taide oli täydellistänyt luontoa pakottamalla sen järjestykseen, viljelemättömäksi ja karkeaksi pelloksi, joka tunnettiin englantilaisena puutarhan nimellä.” [10]

Tämän perusteella ei yllätä, että Bonald ihastui Oliver Goldsmithin syvästi konservatiiviseen runoon ”The Deserted Village”, koska runoilijakin antoi tuomionsa englantilaiselle puutarhalle: ”maa, ylellisyyden pettämä, / luonnon puhdas kauneus [oli] ennen järjestetty. / Sitten jätetty rappiolle, kasvavalle loistolle, / näkymien vaikuttavuudelle, palatsien yllättävyydelle.”[11] 1700-luvun englantilaisen puutarhan outo ylellisyys pyyhkäisi tietään kylien ärsyttävän inhimillisen sekaisuuden ja korvasi sen vaikuttavilla näkymillä ja yllättävillä rakennusten pilkahduksilla. Mutta tuo ylellisyys ei juuri eronnut irstaasta vapaudenjanosta, joka näkyi kaikkialla Ranskan vallankumouksessa, kun kaikkivaltias yleistahto kansallisti ja otti ”valistuneeseen” yleiseen käyttöön sairaalat, orpokodit, luostarit, koulut ja jopa kylien yhteisomaisuuden. Aito konservatiivi vastustaa vaistomaisesti tällaista mielivaltaista tuhoamista.

Palatkaamme vielä alkuperäiseen kysymykseen konservatiivisesta luonteesta tai tuttua kohtaan tuntemastamme kiintymyksestä, joka muovaa luonnettamme ja auttaa meitä tavoittelemaan hyvää. Bonaldille tämä oli tärkein osa hyveellistä elämää. Pitkäaikaiselle ystävälleen lähettämässään kirjeessään hän käsittelee erään heidän yhteisen ystävänsä ajattelutapaa: ”Sain ystäväni Montaubanin lähettämän kirjeen. Uskon, että inho maaseutua kohtaan on tarttunut häneen.” Bonald kertoo ystävänsä kiivastahtisesta matkasta Etelä-Ranskan läpi ja tekee päätelmän: ”Vähän tuskastuneena katson sitä pakonomaista ympäriinsä juoksemista sekä maiseman vaihtamisen tarvetta, jonka valtaan hän on joutunut. Minusta se ei ole hyvä merkki.”[12]

Toisella 1800-luvun alkupuolen merkittävällä konservatiivikirjailijalla, Jane Austenilla, oli samanlainen näkemys paikan merkityksestä. Hänen klassikkoromaanissaan Kasvattitytön tarina voidaan nähdä kuinka erilaista on Fanny Pricen rakkaus Mansfieldiin ja sen tapoihin verrattuna Henry Crawfordin levottomaan säntäilyyn, joka uhkaa Mansfieldin yhteisön etua. Aivan kuten Austen pyrkii herättämään ihailua Fannyn maalaiselämän yksinkertaisiin nautintoihin tuntemaa rakkautta kohtaan, myös Bonald kehottaa meitä nauttimaan synnyinseudustamme. Yksi hänen kirjeidensä liikuttavimmista kohdista löytyy hänen kirjeestään sisäoppilaitoksessa opiskelevalle Maurice-pojalle:

Pyysit meiltä yksityiskohtia, joita tässä saat… Meillä on ollut hieno heinäsato, mutta pitkällinen kuivuus on vienyt koko viljasatomme, joten Larzacissa, Caussessa ja Caumelissa ei saatu mitään. Henriette on kasvattanut sieviä peltopyitä, jotka juoksentelevat koko päivän ympäriinsä kunnes palaavat yöksi. Aloitan joen uoman kääntämisen… Bourrié toi minulle komean koiran lampaiden paimentamista varten. Ystäväni, tässä sinulle yksityiskohtia. Sinun ikäisenä minä pidin kovasti niistä. Ja sinä tuotat minulle iloa olemalla kiinnostunut maatilastamme, joka on ollut perheemme ylpeys vaikeina aikoina. [13]

Bonald tiesi, että rakkaus kotiseutuun lisää vastoinkäymisissä vaadittavaa luonteen ja vakaumuksen lujuutta.

Mitä hyötyä meille on tästä? Harva meistä on kasvanut sukutilalla. Pelkäänpä, että, Bonald pitäisi amerikkalaisia pikemminkin orpoina ja kulkureina kuin ihmisinä, jotka ovat sidoksissa maahan ja paikkaan. Jotkut ovat kenties voineet seurata Russell Kirkin esimerkkiä ja päättäneet asua esivanhempiensa tapaan epämukavuudesta ja supistuvista tuloista huolimatta. Se on jalo valinta. Valitsemalla materiaalisen sijasta henkisen hyvän, kuten kotiin kiinnittymisen, toteutetaan Bonaldin käsitystä konservatiivisuudesta.

Työnteon jalous

Siirtykäämme seuraavaksi toisenlaiseen aitoon yhteisöön, eli työyhteisöön. Mikä pätee maahan tai paikkaan kuulumisessa, pätee myös ammattikuntaan tai työyhteisöön kuulumisessa: harva enää tietää mitä tämä tarkoittaa. Olemme juurettomia kosmopoliitteja, jotka vaihtavat ammattiaan keskimäärin seitsemän kertaa elämänsä aikana; muokkaamme loputtomasti ansioluetteloitamme ja aloitamme uusissa ympäristöissä. Robert Nisbet oli oikeassa: hengästyneenä tavoittelemme pikemminkin tunnesidettä yhteisöön, koska tarpeemme ottaa osaa johonkin kouriintuntuvaan yhteiseen ponnistukseen jää liian usein täyttymättä. Tunnemme olevamme modernin talouden ja byrokratian vaihdettavia, standardoituja ja kertakäyttöisiä osia – toisin sanoen emme ole edes osia, vaan pelkkiä hiekanmurusia jossakin suuressa kasassa.

Taustansa vuoksi Bonald tiesi, että yksilöillä on velvollisuus palvella, velvollisuus maksaa työllään velkansa yhteiskunnalle. Hän tiesi myös, että tämä työ oli tehtävä yhteisön, yhteisöön kuulumisen puitteissa. Bonaldin oma tilanne oli toki erilainen kuin meidän. Hän oli maalaisaatelisen suvun vanhin ja ainoa jäljellä oleva poika. Hän menetti isänsä varsin nuorena, ja hänet kasvatti uskovainen ja ahkera äiti, joka lähetti hänet Pariisin lähellä sijaitsevaan korkeasta moraalistaan tunnettuun sisäoppilaitokseen. Näiden vaikutteiden myötä hän omaksui tiukan kristillisen hurskauden ja palvelualttiuden. Aikuisena hän otti latinankieliseksi motokseen prodesse non praeesse, joka voidaan kääntää ”palvele, älä ole palveltava.” Hän katsoi aatelisuutensa velvoittavan palvelemiseen.

Louis de Bonald (1754-1840)

Vanhan vallan aikana Bonald toimi kotikaupunkinsa Millaun pormestarina. Hän oli suosittu ja aikaansaava, ja kaupunkilaiset valitsivat hänet uudelleen jopa sen jälkeen, kun Ranskan vallankumous muutti viran vaaleissa valittavaksi. Millauta ei ollut helppo hallita, sillä 1500-luvun uskonnolliset ristiriidat olivat jakaneet kaupungin. Bonald katsoi suurimmaksi saavutuksekseen protestanttien ja katolilaisten välisen kunnallisen mellakan torjumisen vallankumouksen alkuaikoina. Bonald tunnetaan tietenkin valtaistuimen ja alttarin yhteyden lujana kannattajana, ja sitä hän olikin. Vähemmän tiedetään siitä, että hän kirjoitti suoraan ja älykkäästi tarpeesta kirkkokuntien väliseen malttiin ja suvaitsevaisuuteen ja piti kirkkojen yhdistymistä yhtenä 1800-luvun kiireellisimmistä hankkeista. Tämä vakaumus perustui hänen kokemukseensa pormestarina, joksi hän oli ryhtynyt velvollisuudentuntonsa vuoksi.

Bonald kirjoitti kaunopuheisesti aateluuden kutsumustyöstä, joka tarkoitti hänen mielestään ”perinnöllistä omistautumista yleishyödylliseen työhön”. [14] Aatelismiehelle nautintoihin keskittyminen oli törkeä velvollisuuksien laiminlyönti. Tarkastellaanpa tätä kitkerää arviota vallankumousta edeltäneen monarkian moraalisesta rappiosta: ”Hallitus teki virheen salliessaan valtavan maaomaisuuden keskittymisen harvoille suvuille: jokainen kaksi kartanoa omistanut maaomistaja oli käytännössä tuhonnut suvun.” [15] Miksi Bonald piti asumatonta kartanoa traagisena yhteisön heikkenemisenä? Vastaus saattaa löytyä hänen näkemyksestään ihanteellisesta aatelismiehestä:

Jos maaseudulla ja kussakin kylässä olisi suku, jolla olisi naapureihinsa verrattuna huomattava riippumattomuuden takaava omaisuus, joka nauttisi maaseudun asukkaiden keskuudessa arvostusta syntyperänsä ja ominaisuuksiensa perusteella, joka suhtautuisi arvokkaasti muihin ja noudattaisi yksityiselämässään vaatimattomuutta ja koruttomuutta, joka tiukkoja kunniasääntöjä noudattamalla antaisi esimerkin kaikesta hyveestä ja säädyllisyydestä, ja joka osallistuisi omaisuutensa mukaisesti – mistä on valmiiksi hyötyä ihmisille – päivittäiseen hyväntekeväisyyteen, joka maaseudulla on enemmän välttämättömyys kuin hyve – suku, joka viime kädessä keskittyy julkisiin velvollisuuksiin ja on käytettävissä valtion palvelukseen: eikö tällainen suku edistäisi merkittävästi kansan moraalista kuntoa ja hyvinvointia? [16]

Tämä Bonaldin käsitys kutsumuksestaan oli myös Jane Austenin ihanne, kuten todistaa romaanin Emma kuvaus Donwell Abbeyn herra Knightleysta. Aatelismies kuului yhteisöönsä ja oli sen palvelija. Hänen varallisuutensa oli yhteisöä, ei omia nautintoja varten.

Kenties nyt alkaa selvitä, miksi Bonald oli niin tyytyväinen poikansa haluun tietää kotinsa kuulumisista yksityiskohtia myöten, sekä se, miksi hänen ystävänsä levottomuus häiritsi häntä. Täyttääkseen velvollisuutensa ja toteuttaakseen kutsumustaan aatelismiehen oli löydettävä tyytyväisyytensä kotoaan. Yksityiselämän ”vaatimattomuus ja yksinkertaisuus” oli siis erittäin tärkeää. Uutuudenviehätyksen sekä meluisan ja ylellisen Pariisin huvien tavoittelu tarkoitti velvollisuuksista luopumista.

Bonaldin opetuksesta ja esimerkistä voi hyötyä, niin kuin jalon ihanteen vakuuttavasta kuvauksesta hyötyy aina. Tunne hyvyyden mahdollisuuksista kasvaa, ihanteellisuutemme tulee esiin, sydämemme rohkaistuvat. Tietenkään kristikunnan vanha aateli ei enää asu joukossamme. Mitä Bonald nykyään meille sanoisi? Se voidaan ehkä päätellä sitä, mitä hän sanoi vanhan järjestelmän ammattikilloista. ”Taiteen ja käsityön ammattikunnat olivat eräänlainen perinnöllinen kunnallinen aatelisto, joka antoi merkitystä ja arvokkuutta kaikkein huomaamattomimmillekin yksilöille ja vähäisimmillekin ammateille.” Toisin sanoen puuseppä- tai muurarikiltaan kuuluminen, eli ammattilaisuus, oli eräänlainen etuoikeus, eräänlainen ”kunnallinen aatelisto”.

Maa-aatelin tavoin myös tämä ”kansanaateli” merkitsi palvelemista. Siten Bonald puhuu käsityötaidon ”arvokkuudesta”, sillä on arvokas saavutus harjoittaa valitsemaansa ammattia rehellisesti ja taitavasti. Vanhan hallinnon aikaiset killat auttoivat myös yhdistämään yhteiskuntaa kattavammin, koska ne toimivat laajennetun perheen tavoin. Bonald huomioi: ”Leivän takaavaan ammattiin kouluttavien mestareiden valta hillitsee nuoria, joiden kasvatus on ollut puutteellista varhaisikäisenä menetetyn isällisen auktoriteetin vuoksi.” [17] Tuossa on kaksi merkittävää oivallusta, selvimpänä se, että nuoret tarvitsevat oppisopimuskoulutuksen tarjoamaa lähiohjausta, jota ilman he vaeltelisivat koulujen käytävillä kuin paimentolaisheimot. Vielä tärkeämpi on toinen opetus: tuhoamalla työyhteisön aikuiset ovat luopuneet tärkeimmästä vastuustaan nuorten moraalisina kasvattajina. Työpaikat ovat nykyään vieraannuttavia tehtaita tai tehdasmaisia toimistoja, ja siksi levittelemme vain käsiämme ja haaveilemme hallinnollisista ohjelmista, joilla yritetään korvata aito työyhteisö.

Joku voisi väittää, ettei ammattikiltojen toiminnalla ole enää vastaavaa merkitystä kuin maalaisaatelistolla aikanaan, ja tämä on pitkälti totta. Silti Bonald piti ammattikiltojen yleistä periaatetta ajattomana. Sen mukaan työtä ei tehdä ensi sijassa ansaitsemisen ja kuluttamisen vuoksi, vaan pikemminkin velvollisuudesta käyttää kykyjämme yhteisömme hyväksi. Bonaldin mukaan konservatiivisuus on ihmisen moraalisen täydellisyyden viljelemistä. Niinpä aitoa konservatiivisuutta on innoittua kutsumuksen ja palvelemisen tunteesta.

Aviolliset siteet

Käsitelkäämme lopuksi ensimmäistä ja tärkeintä yhteisöä: perhettä. Ranskan vallankumouksen aikaisista suurista konservatiivikirjailijoista – Burke, Maistre, Gentz ja muut – Bonald on epäilemättä perhekeskeisin, sillä hän puolusti jokapäiväistä sitoumusta, pysyvää aviosuhdetta, joka on kaikkien ihmisyhteisöjen perusta. Bourbon-restauraatioajan 15-vuotisen lainsäätäjätyönsä monista saavutuksista hän oli ylpein roolistaan avioeron laillisuuden kumoamisessa vuonna 1816. Ymmärtääkseen tämän tärkeyden on otettava huomioon Ranskan vallankumouksen merkitys.

Bonald oli vakuuttunut siitä, ettei Ranska ollut kärsinyt yhtä vaan kolme vallankumousta: ”Ranskan läpikäymä pitkä vallankumousten sarja alkoi sijaishallitsijan aikana [La Régence 1715-1723] moraalin kumouksena ja jatkui pian sen jälkeen oppien kumouksena, päättyen vuosisadan kuluttua kahden edellisen kumouksen työn viimeistelevään lakien kumoukseen.”[18] 1700-luvun ensimmäisellä neljänneksellä Orléansin herttua Filip II:n sijaishallintokaudesta todettakoon, että tuolloin nuoren Voltairen ruokoton runous nautti valtion avokätistä tukea [kääntäjän huomio: tosin Filip II:sta tehty pilkkaruno vei Voltairen vankilaan]. Oppien kumous voidaan ajoittaa vuosisadan puoliväliin, jolloin Diderot julkaisi Ensyklopediassaan vetoomuksen avioeron laillistamisesta. Ranskan vallankumous viimeisteli työn säätämällä maallisen avioliittolain syyskuussa 1792. Lain eräässä säännöksessä kummallekin puolisolle annettiin oikeus saada avioero pelkästään vetoamalla eripuraisuuteen. Mitään syitä tai todisteita väärinkäytöksistä ei tarvittu, vaan avioliiton purkamista toivovan puolison tarvitsi vain odottaa kuusi kuukautta erohakemuksesta ja järjestää sukukokous tuomarin läsnä ollessa. Yksilön niin sanottu ”oikeus” purkaa aviosuhde julistettiin siten pyhäksi. Avioliitto hylättiin siinä muodossa, jollaisena se oli ollut Ranskassa yli tuhat vuotta.

Avioliiton restauraatio Ranskassa oli suurelta osin Bonaldin työtä. Hän oli yksi, vaikkakaan ei ainoa, vaikutusvaltaisimmista vuoden 1792 lain vastustajista. Hänen kirjoituksensa ”Du divorce” (1801) ajoittuu Napoleonin hallinnon avioeroa koskevan debatin aikoihin ja edesauttoi hallituksen päätöstä tehdä avioliiton purkamisesta vaikeampaa. Pysyvän avioliiton lopullinen ennallistaminen saavutettiin kuitenkin vasta Waterloon taistelun jälkeen. Ludvig XVIII oli restauraation myötä taannut Ranskalle perustuslain, jossa määrättiin vaaleilla valittu edustajainhuone. Bonald oli yksi niistä, jotka valittiin vuonna 1815 chambre introuvablena tunnettuun kuuluisaan edustajainhuoneeseen, joka oli konservatiivisessa vakaumuksessaan ainutlaatuinen. Tämän elimen saavutuksena oli ”vallankumouksen pysäyttäminen … ja jopa sen saavutusten osittainen purkaminen.” [19] Hänelle annettiin kunnia ehdottaa avioeron lakkauttamista 26.12.1815 pitämässään puheessa, jonka eräässä kohdassa on tiettyä koskettavuutta:

Kun yhteiskunta on tullut pisteeseen, jossa nuoruuden ihastus, tuo taiteen ehtymätön lähde, on muuttunut kaikenikäisten asiaksi; kun avioliittoa halveksitaan ja isän auktoriteettia pidetään hirmuvaltana; kun kaikkialla leviäviä säädyttömiä kirjoja lainataan tai myydään niin alhaiseen hintaan, että se on käytännössä lahjoittamista, ja niissä opetetaan lapselle asioita joita luonto ei paljasta edes aikuiselle; kun ihmisen alastomuus, äärimmäiselle barbaarisuudelle ominainen piirre, tarjoaa itsensä kaikkien silmille julkisilla paikoilla, ja kun nainen itse, vaatetettuna muttei pukeutuneena, on keksinyt keinon loukata säädyllisyyttä rikkomatta sopivaisuussääntöjä; kun uskonto on kadottanut kaiken pelottavuutensa ja kun valistuneet puolisot näkevät vastavuoroisen uskottomuutensa vain salaisuutena, jota toinen ei saa tietää tai jonka ehkä voi jakaa – tällaisina aikoina avioeron suvaitseminen on aviorikoksen laillistamista, salaliitto ihmisen intohimojen kanssa hänen järkeään vastaan ja ihmisen itsensä kanssa yhteiskuntaa vastaan. [20]

Ei mikään ihme, kun Robert Nisbet sanoo, että ”jotkut nykyajan syvimmistä sosiaalisista ongelmista ovat läheistä sukua niille, jotka Bonald ja muut konservatiivit aikoinaan kohtasivat.” [21] Tämä katkelman olisi syytä havahduttaa. Vuonna 1815 Bonald ja muut ranskalaiset konservatiivit kykenivät oikeudellisin toimin tukemaan yhteiskunnan moraalista selkärankaa, auttamaan heikkoja sieluja kohti hyvää sitoutumalla palvelemaan itseään laajempaa yhteisöä. He tekivät avioerosta laittoman ja useista laillistamisyrityksistä huolimatta se pysyi sellaisena aina vuoteen 1884.

Mutta kuten tiedämme, ihminen kykenee oikein hyvin kyseenalaistamaan parhaimmatkin lait. Lisäksi oma moraalinen tasomme on valitettavasti niin alhainen, ettei tuollainen toimenpide ole nykyisin mahdollinen. Me amerikkalaiset emme pysty suojelemaan edes äitinsä kohdussa olevaa lasta. Kun tällainen fyysinen hyökkäys perhettä vastaan ihmisoikeuksien ja valinnanvapauden nimissä sallitaan, ei liene yllättävää, ettemme kykene suojaamaan perheen moraalista yhtenäisyyttä? Bonald sanoi avioerosta, että ”sen laillistajat ovat aina puolustaneet sitä vallankumouksen sinettinä ja ominaispiirteenä.” [22] Samaa voidaan sanoa nykyaikamme vallankumoushengen tyypillisestä ilmentymästä, abortista, joka on yksilöllisyyden ja itsenäisyyden äärimmäinen ilmentymä sekä merkki yhteisön lopullisesta hylkäämisestä. [23]

Tällaisina aikoina konservatiivien pitää erityisesti herätellä toivon hyvettä. Ja aviottomista lapsista, avioeroista, aborteista ja kaikesta muusta nykyajan synkkyydestä huolimatta toivoa on vielä jäljellä. Avioliitto ja perhe tulevat Jumalalta ja viime kädessä Hänen johdatuksensa suojelee hyviä asioita, jotka on tarkoitettu esikuviksemme ja onnemme lähteiksi. Jumala on konservatiivinen. Toivoon on varmasti syytä.

Myös traditioomme sisältyä viisaus on aina läsnä ja uudelleen löydettävissä. T.S. Eliot kirjoitti 1930-luvulla:

Voidaan sanoa, että nykyajan pakanallisuudesta erottautuva uskonto johtaa luonnonmukaiseen elämään. Voidaan havaita, että luonnollinen ja yliluonnollinen elämä ovat toistensa kanssa sopusoinnussa, eikä kumpikaan sovi mekanistiseen käsitykseen elämästä. Mutta toistaiseksi käsityksemme luonnollisesta ovat niin vääristyneet, että ne jotka pitävät selibaatissa elämistä ’luonnottomana’ pitävät täysin ’luonnollisena’ sitä, että perheiden lapsiluku rajataan yhteen tai kahteen. Olisi kenties luonnollisempaa ja paremmin sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, jos selibaatissa eläviä olisi enemmän ja naimisissa olevilla olisi suuremmat perheet. [24]

Suurperheen isä Louis de Bonald olisi varmaankin samaa mieltä.

Robert Nisbetin määritelmän mukaan konservatiivi suojelee perhettä, lähiympäristöä, paikallisyhteisöä ja aluetta. Perhe on elämälle välttämätön asia, joka syntyy miehen ja naisen luovasta uskollisuudesta keskinäiselle valalleen. Työpaikka on vastuullisuuden ja keskinäisen kannustuksen ja jopa rangaistuksen ja moraalisen kasvun toteutumispaikka. Kotiseutu ja alue ovat moraalisen näkemyksemme ja isänmaallisuutemme lähde. Nämä ovat Louis de Bonaldin ihanteet, ja nämä ovat konservatiivin vakaumuksia. Kun valitsemme perheen uutuuksien ja huvitusten sijaan, mielekkään työn ja velvollisuudentunnon pelkän voitontavoittelun sijaan, ja uhrautuvan ja hedelmällisen rakkauden perheeseen pelkän mielihyvän sijaan, silloin kuljemme konservatiivista tietä.

Christopher Olaf Blum opettaa luonnontieteitä Thomas More Collegessa. Oheinen kirjoitus on julkaistu The Imaginative Conservative -verkkojulkaisussa 28.3.2018.

Viitteet

[1] Robert Nisbet, Prejudices: A Philosophical Dictionary (Cambridge: Harvard University Press, 1982), 55.

[2] Bonald, Théorie du pouvoir politique et religieux, Oeuvres de M. de Bonald (Bruxelles: Société Nationale pour la Propogation des Bons Livres, 1845), III: 31.

[3] Nisbet, The Quest for Community: A Study in the Ethics of Order & Freedom (1953; Oakland: Institute for Contemporary Studies, 1990), 96.

[4] Bonaldin kirje Justin de Bonnesille 5.6.1840, Louis de Bonaldin teoksessa, Réflexions sur la Révolution de Juillet 1830 et textes inédits, toim. Jean Bastier (Paris: DUC, 1988), 133.

[5] Bonaldin kirje Senfftille 19.6.1831, Jean- René Derrén toimittamassa teoksessa En Marge de la Sainte-Alliance: Lettres de Bonald au Comte de Senfft (Paris: Les Belles Lettres, 1967), 82.

[6] Bonald, Théorie du pouvoir, Oeuvres, III: 377.

[7] Bonald, Théorie du pouvoir, Oeuvres, IV:128.

[8] Bonaldin kirje Mme Victor de Sèzelle 6.8.1833, teoksessa Lettres inédites du Vicomte de Bonald à Madame Victor de Sèze, toim. Henri Moulinié (Paris: Alcan, 1915), 159-60.

[9] Bonaldin kirje Senfftille 6.2.1833, teoksessa Derré (toim.): En Marge de la Sainte-Alliance, 92.

[10] Bonald, Théorie du pouvoir politique et religieuse (1796), Oeuvres III: 252-53.

[11] Oliver Goldsmith, “The Deserted Village,” in Roger Lonsdale, ed., The New Oxford Book of Eighteenth Century Verse (Oxford, 1984), 523-33 at 530.

[12] Bonaldin kirje Madame de Sèzelle 3.7.1818, teoksessa Moulinié (toim.): Lettres inédites, 53.

[13] Bonaldin kirje Maurice de Bonaldille 27.7.1803, teoksessa Bastier (toim.): Réflexions sur la révolution du juillet 1830, 117-18.

[14] Bonald, Thoughts on Various Subjects, teoksessa Christopher Olaf Blum, (toim.): Critics of the Enlightenment: Readings in the French Counter-Revolutionary Tradition (Wilmington: ISI Books, 2004), 75.

[15] Bonald, Pensées sur divers sujets (1817), in Oeuvres, VI: 87.

[16] Bonald, Pensées, Oeuvres, VI: 52-53.

[17] Bonald, Thoughts, in Blum, ed., Critics of the Enlightenment, 72-73.

[18] Bonald, “De l’éducation publique,” Le Conservateur #53 (1819), V: 19.

[19] Bonald, “De la Chambre de 1815,” Le Conservateur #43 (1819), IV: 158.

[20] Bonald, “A Proposition to abolish Divorce,” teoksessa Louis de Bonald: The True and Only Wealth of Nations: Essays on Family, Economy, and Community, toim. Christopher Olaf Blum (Naples, Florida: Sapientia Press, forthcoming).

[21] Nisbet, “Foreward,” teoksessa Louis de Bonald: On Divorce, engl. Nicholas Davidson (New Brunswick: Transaction, 1992), x.

[22] Bonald, “A Proposition,” teoksessa Blum (toim.): The True and Only Wealth of Nations.

[23] Katso Christopher Shannon, Conspicuous Criticism: Tradition, the Individual, and Culture in American Social Thought, from Veblen to Mills (Baltimore: Johns Hopkins, 1996), 186-187.

[24] T.S. Eliot, The Idea of a Christian Society (1939; New York: Harcourt, 1977), 48.

%d bloggers like this: