Käytösnumeroita ei jaeta

LAURI STARK

–

”Pitkä marssi instituutioihin”, kuului nuorten kulttuurimarxilaisten slogan. Tuo marssi jatkuu tänä päivänä, kun instituutiot värjäytyvät punaisiksi. Valtamedia, yliopistomaailma, kulttuurielämä ja jopa kirkot konvertoidaan nurkka kerrallaan ilmiössä, joka kattaa koko läntisen sivilisaation. Tahti ei osoita hiipumisen merkkejä, vaan kiihdyttää askeliaan. Digitaalitekniikka mahdollistaa eri sektorien ennennäkemättömän synergian, jolloin julkisesta elämästä muodostuu yhden äänen sinfonia. Siellä täällä säilyy terveen järjen saarekkeita, vaan kuinka kauan? Kun vasemmistolaisten määrä missä tahansa instituutiossa saavuttaa kriittisen massan, on se mennyttä. Kuten naisten kerran saatua jalkansa oven väliin valtionkirkossamme, olivat sen päivät sinä hetkenä luetut. Alati lisääntyvä rappio viettää kohti vääjäämätöntä maalia: täydellistä mukautumista vasemmiston ihanteisiin.

Peliä ei tietenkään ole menetetty. Peli on vasta alkamassa ja painovoiman keskus siirtymässä oikealle. Ajan mittaan yhä useampi nielaisee punaisen pillerin ja nousee vastarintaan. Se alkaa pienestä, mutta kunnianhimo kasvaa. Ihmiset tekevät asioita, luovat vaihtoehtoja. Ruohonjuuritasolla syntyy ja tapahtuu, myös politiikkaan on kansallismielinen oikeisto tehnyt näyttävän sisääntulon kaikkialla lännessä. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa, eivätkä saavutukset ole ilmaisia. Hankaluuksia oikealla tuottaa erityisesti maltillisten joukko. Heitä voisi kuvata konservatiiveiksi, kenties klassisiksi liberaaleiksi, eikä heidän määränsä ole aivan vähäinen. Heidän mielipiteensä ovat moninaisia, mutta tekstini kannalta tärkein yhteinen nimittäjä on identiteettipolitiikan vierastaminen. Identiteettipolitiikan sisällön voisi lyhyesti summata Singaporen entisen diktaattorin Lee Kuan Yewin viisauteen:

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa ei äänestetä taloudellisten intressien, vaan rodullisten ja uskonnollisten intressien mukaan.

Vaikka identiteettipolitiikka on osa havaittavaa todellisuutta, tuottaa sen tunnustaminen huomattavia vaikeuksia konservatiiveille. Konservatiiveille tärkeää on kansalaisuus, irrotettuna verenperinnöstä. He puhuvat ahkerista maahanmuuttajista ja kenties mainitsevat intialaisen ystävänsäkin. Heille olisi niin periaatteellisista kuin henkilökohtaisista syistä tuskallista sanoa, etteivät tietyn väestöryhmän edustajat ole suomalaisia. Uusvasemmiston hulluuksia he eivät tietenkään niele, mutteivät kunnolla sitoudu suuntaan taikka toiseen. Konservatiivit ovat ytimeltään eilispäivän liberaaleja, jotka väliinputoajina käyvät hävittyä taistelua. Ohi ajetaan niin oikealta kuin vasemmalta, kun he koettavat varoa yhteentörmäyksiä romurallissa. Individualisteina he haluavat ennen kaikkea tulla jätetyksi rauhaan, mikä on yleinen piirre oikeistossa muutenkin. Heitä ei vain jätetä rauhaan. Ongelman asiasta tekee se, etteivät he tiedä mitä tehdä.

Paitsi vihjeettömiä, ovat konservatiivit myös saamattomia. Kun joku oikealla vihdoin käärii hihansa ja ryhtyy hommiin, eikö jostain ilmestykin konservatiivi ojentamaan väärin sammuttamisesta. Ja jos he itse lopulta tekevät jotain, he pitävät huolen etteivät assosioidu vääriin ihmisiin. He kammoavat kaikkea äärioikeistolaiselta kalskahtavaa ja hajurakoa pitäessään saattavat lyödä oikealle lujempaa kuin koskaan vasemmalle. Näin he pyrkivät signaloimaan vasemmistolle ja valtavirtaan, etteivät ole rasisteja ynnä muuta. Strategia on toivoton ja osoittaa konservatiivien epäluotettavuuden. Pohjimmiltaan he nimittäin kaipaavat takaisin tuohon valtavirtaan. He ymmärtävät olevansa ulkopuolisia, mutta haaveilevat keskustelun kautta saavutettavasta yhteisymmärryksestä. He käyttäytyvät kiltisti saadakseen anteeksi. Irtisanoutumisia tapahtuu, jotta syytökset assosiaatioista eivät saisi uskottavuutta. Mutta kaikki on turhaa. Vasemmisto on jo tuomionsa antanut, eikä mikään kompromissi heille kelpaa. He itse asiassa halveksivat kädenlämpöisiä konservatiiveja ja maltillisia liberaaleja. Vain ehdoton antautuminen sosialismin periaatteille ja sitä seuraava nöyryytys tyydyttävät.

Konservatiivit välittävät mitä heistä ajatellaan. Se on perustavanlatuinen virhe ja heikkous. Se tekee heistä liittolaisia, jotka ovat kaveria hyvällä säällä, mutta tuulen voimistuessa eivät sinua koskaan tunteneetkaan. Ennemmin tai myöhemmin he pettävät, mitä havainnollisti Timo Soini uuvatteineen viime vuonna. Jännitteet olivat kyteneet jo pitkään, mutta poliittisten urien vaarannuttua suoritettiin tyylipuhdas selkäänpuukotus. Mitä he puhuivatkaan arvoista ja lapsiensa silmiin katsomisesta, en muista. Suu puhuu yhtä, teot sanovat toista. Soini kaarteineen ei ole saanut mitään aikaiseksi hallituksessa tai sen ulkopuolella, ja Siniset ovat alta aikayksiön vajonneet merkityksettömyyden suohon. Heillä ei ole ekologista lokeroa poliittisella kartalla, ei sosiaalista tilausta. He saivat kouriintuntuvasti kokea, ettei maltillisuudella saavuteta mitään. Tästä on osoittanut merkkejä myös naapurimaamme Ruotsidemokraatit, joiden toiveita pienemmäksi jäänyt kannatus johtunee osin vuosi vuodelta vesittyneestä sanomasta. Mitä mieltä on olla kansallismielinen, jos on sitä puolella perseellä?

Olemme ajassa, jossa retoriikkaa ja iskuja ei pidä säästellä. Sellainen ei toki luonnistu kaikilta, ei oikein allekirjoittaneeltakaan. Jotkut meistä ovat sivistyneempiä taikka luonnostaan lauhkeampia, ja voi tulla houkutus heristellä sormeaan. Silloin pitää vain laittaa jäitä hattuun. Kullakin on roolinsa, niin myös likaisen työn tekijöillä. Jotkut meistä tonkivat viemäreitä ja tunkioita. Lauhkeampien on tärkeintä pysyä poissa heidän tieltään, antaa heidän hoitaa hommansa. Käytöstavoille on paikkansa, kuten on myös öykkäröinnille ja trollaamiselle. Kun verbaalinen sonta lentää, kannattaa miettiä onko sille olemassa syy ennen kuin saapuu paikalle moitteidensa kera.

Miksi tämä kaikki on tarpeellista? Koska se on pelin henki. Vasemmisto hyökkää ja meidän on puolustauduttava. Sitten me hyökkäämme ja kaksin verroin ilkeästi. Säännöt ovat tällä hetkellä seuraavanlaiset:

1) Toisinajattelija voidaan erottaa työstään.

2) Toisinajattelijalta voidaan (yrittää) evätä apurahoja.

3) Toisinajattelija voidaan sulkea ulos kulttuuritapahtumista.

4) Toisinajattelijalta voidaan evätä julkaisu- ja kokoontumisalusta.

5) Toisinajattelija voidaan sulkea ulos kaikilta sosiaalisen median alustoilta.

6) Toisinajattelijalta voidaan sulkea maksuliikenne.

7) Toisinajattelijan tieteellisiltä julkaisuilta voidaan evätä alusta.

8) Toisinajattelija voidaan sulkea vankilaan.

Homman nimi on selvä, tämä on kulttuurisotaa. Sananvapautta ei ole eikä tule. Hyvästä käytöksestä ei palkita. Vasemmiston tarkoitus on tehdä meidän elämästämme hankalaa. Tehkäämme siis heidän elämästään hankalaa. Vastatkaamme hyökkäyksiin. He eivät lannistu passiivisuudesta, he innostuvat. Meidän on kostettava, on iskettävä takaisin. Tähän asti he ovat pelanneet kuin säännöt eivät koskisi heitä. Sen aika on ohitse. Heidät on laitettava kärsimään, heidän on tunnettava oman pelinsä säännöt omissa nahoissaan. Se voi antaa heille opetuksen tai vain eskaloida tilannetta, mutta se ei ole oleellista. Isku ja vastaisku, se on oleellista.

Esimerkiksi onnistuneesta hyökkäyksestä käy tapaus, jossa twitterissä rumia puhunut transu paljastettiin ja ilmiannettiin työnantajalleen. Seurauksena purettu työsuhde ja vitutusta vastapuolella. Voi tuntua epäreilulta, että satunnainen vasemmistolainen joutuu näin kärsimään. Mutta kaikki tapahtuu sääntöjen puitteissa. He avasivat pelin, me viimeistelemme pelin. Jos rasistisesta postauksesta voi joutua työttömäksi tai hankaluuksiin, pitäkäämme huoli että myös sosialistisesta voi joutua. Asetelma ei tietenkään ole tasapuolinen muun muassa punaisen oikeuslaitoksemme vuoksi. On kuitenkin muistettava, että valtaosa ihmisistä ei liputa avoimien rajojen puolesta. Valtaosalle ei merkitse mitään, avioituvatko homoseksuaalit vai eivät. On olemassa joukkio, joka käyttää valtaa instituutioissa ja joka sitä kautta on voinut vaikuttaa sääntöihin. Me voimme käyttää hyväksemme aukkoja noissa säännöissä, sabotoida ja subvertoida. Pitkällä aikavälillä tavoite on kuitenkin rakentaa omaa infrastruktuuria ja toimia riippumatta valtavirran instituutioista. Tämän suhteen työ on vasta alussa, ja siinä vaikkapa Kiuas Kustannuksen kaltaiset aloitteet ovat osa tärkeää pohjatyötä.

Tien päässä odottaa tappiin asti jakautunut yhteiskunta, jossa ideologisilla blokeilla on omat kulttuurielämänsä, omat pankkinsa ja rahoittajansa, omat liike-elämänsä, omat oppilaitoksensa ja jopa kirkkonsa. Emme yritä reformoida valtavirtaa, vaan annamme sen luhistua oman painonsa alle. Pyrkimyksenä on hävittää puolueeton maaperä, tehdä neutraalin aseman ylläpidosta sietämätöntä. On valittava puolensa ja jos ei valitse, puoli valitsee sinut. Maltilliset uskovat olevansa turvassa, mutta vasemmistolla on suunnitelmansa heidänkin varalleen. Ketään Leninistä oikealle ei tilaisuuden tullen jätetä savustamatta ulos, jopa vasemmiston omat maltilliset saavat sen ennen pitkää kokea.

Kamppailu jatkuu ja pitkä marssimme on alkamassa. Pikavoittoja ei ole luvassa ja poliittinen näyttämö puolueineen on kokonaan toinen tarinansa. Tulee hetki, jolloin myös lainsäädäntö muuttuu ja Suomi ottaa kokonaisvaltaisemman askeleen kohti kansallista tulevaisuutta.

–

–

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.