SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kunnia ja omankädenoikeus

JUKKA AAKULA

Valtion väkivaltamonopoli nostettiin hyvän yhteiskunnan tunnusmerkiksi Thomas Hobbesin kirjassa Leviathan. Max Weber totesi väkivaltamonopolin olevan nykyaikaisen valtion olennainen tunnusmerkki. Väkivaltamonopolia käytetään hyvässä yhteiskunnassa kansalaisten suojeluun sisäistä ja ulkoista uhkaa vastaan ja osana rikoksien ehkäisyä. Väkivallan monopolisoiminen estää parhaassa tapauksessa yksityiseen konfliktin ratkaisuun usein liittyvän koston kierteen.

Tilanteissa, joissa valtio on kykenemätön suojelemaan kansalaisiaan, valtion väkivaltamonopoli murtuu. Helsingin Sanomat teki kyselyn koulukiusaamisesta johon vastasi 300 entistä koulukiusattua. Kyselyn tarkoituksena oli tutkia, miten kiusaaminen saatiin lopetettua, mutta kyselyssä selvisi myös se, että vain puolessa tapauksista kiusaaminen loppui ennen koulun päättymistä. Yhteiskunnan kykenemättämyyttä ratkaista ongelmaa kuvasti lisäksi se, että usein kiusaaminen päättyi vasta yksityisen väkivallan käytön jälkeen. Kiusatun lähisukulainen käytti tai uhkasi käyttää väkivaltaa kiusaajaa kohtaan. Kyselystä on raportoitu HS:n artikkelissa ”Veljeni meni kiusaajan kotiin ja hakkasi tämän perusteellisesti” – Koulukiusatut kertovat HS:lle keinoista, joilla kiusaaminen lopulta päättyi: yllättävän moniin tarinoihin kuului väkivalta.

28 vuotiaan ex-kiusatun tarina oli kuvaava:

Koulun ja kiusaajan vanhempien kanssa oli ties mitä keskusteluja. Joka keskustelun jälkeen kiusaaja kosti minulle. Eräänä päivänä koulumatkalla kiusaaja pahoinpiteli minut. Kerroin asiasta heti äidille, ja sattumoisin isoveli kuuli huoneen ulkopuolelta. Hän ei sanonut sanaakaan, käveli vain ulos. Seuraavana päivänä kiusaaja tuli pyytämään anteeksi. Myöhemmin kuulin, että veljeni oli mennyt kiusaajan kotiin ja hakannut tämän perusteellisesti. Veljeni toimi mielestäni moraalisesti oikein. Toivon että omat lapseni tarvittaessa taistelevat toistensa vuoksi myös.

Toinen 28v ex-kiusattu kertoi:

Veljeni kaveri ajoi keskelle koulunpihaa autollaan keskellä päivää, nappasi pahinta kiusaajaa rinnuksista ja paiskasi hänet auton konepellille. Hän tinttasi kiusaajaa otsaan ja sanoi, että jos kiusaaja ikinä koskee tai sanoo minulle mitään, hän tulee saamaan kunnolla turpiinsa. Kaveri käski vielä kertoa asiasta muillekin. Monet koululaiset ja pari opettajaa näkivät tilanteen, mutta he eivät välittäneet, koska tiesivät sen olevan paras ratkaisu kyseiselle kiusaajalle.

Toki myös toisenlaisia tapauksia oli:

Ala-asteen opettaja ohjasi kaikki kiusaamiseen osallistuneet ja uhrit käytävään. Puhuimme käytävässä ehkä tunnin tai puolitoista ja asia käytiin yhdessä läpi. Opettaja hoiti tilanteen todella hyvin. Se lopetti pahimman kiusaamisen kokonaan.

HS:n haastattelema asiantuntija – psykologian tohtori Annarilla Ahtola – totesi ymmärtävänsä, miksi vaikkapa isoveli haluaa vetää kiusaajaa turpaan. Se ehkä lopettaa pikkuveljen kiusaamisen, mutta ei ole Ahtolan mukaan silti fiksua:

Väkivalta on kaikille osallisille huono malli siitä, miten ihmissuhteiden vaikeuksia ratkotaan.

Ahtola unohtaa kaksi seikkaa.

HS:n haastatteleman pikkuveljen kannalta ison veljen teko ei ollut huono asia. Se ei ainoastaan ratkaissut pikkuveljen spesifiä ongelmaa vaan lisäksi osoitti pikkuveljelle, että hänestä välitetään. Pikkuveli ajatteli, että iso veli toimi lisäksi moraalisesti oikein. Pikkuveli toivoi, että hänen omat lapsensa oppisivat samanlaista toisista ihmisistä välittämistä sedältään. Vaikka pikkuveli ei sitä sanonut, hän todennäköisesti allekirjoittaisi väitteen, että isoveljen toiminta oli sitäkin sankarillisempaa ja kunniallisempaa, kun hän asettui alttiiksi joutua rangaistuksi väkivallan käytön takia.

Toisaalta ongelma tässä ei ollut primääristi isoveljen väkivalta, vaan se että valtio oli kykenemätön käyttämän omaa rankaisuvaltaansa (väkivaltamonopoliaan) ja pysäyttämään kiusaamista. Isoveli oli pakotettu harjoittamaan väkivaltaa, koska valtio oli kykenemätön toimimaan. Isoveli toimi moraalisesti oikein. Puolet kiusatuista lapsista jäi auttamatta, koska heille ei ollut isoveljeä, joka olisi ollut todellinen mies ja joka olisi ollut valmis riskeeraamaan itsensä pikkuveljen / pikkusiskon puolesta. Tällä en tarkoita, että suosisin yksityistä väkivallan käyttöä ensisijaisena ongelmien ratkaisukeinona. Valtion tehokas väkivaltamonopoli ja kyky rankaista kiusaajaa ei pikkuveljen tapauksessa kuitenkaan toiminut, ja siksi isoveli oli pakotettu toimimaan niin kuin toimi – siksi että rakasti veljeään, siksi että se oli moraalisesti oikein ja / tai siksi, että hän halusi säilyttää oman ihmisarvonsa ja kunniansa.

Isoveljen harjoittamaan väkivaltaan ei tarkkaan ottaen ollut syylinen isoveli, joka toimi koska valtio ei suojellut hänen veljeään, vaan valtio. Mutta tämä ei minusta ole tarinan keskeisin opetus, vaan se, että isoveljen toiminta vahvisti pikkuveljen – mutta myös koko kouluyhteisön – uskoa oikeudenmukaisuuden, välittämisen ja hyvyyden voittoon. Isoveli kasvoi ehkä samalla ihmisenä, joka otti omasta ja läheistensä elämästä vastuun. Isoveljestä tuli mies.

Vastaavanlaista valtion kykenemättämättömyyttä suojella kansalaisia on sattunut toki muissakin tilanteissa. Muun muassa isien tapaamisoikeudet eivät aina toteudu käytännössä, vaikka tapaamisoikeudesta on selkeä sopimus tai oikeuden päätös. En kuitenkaan tunne vastaavaa laajempaa selvitystä siitä, moniko käytännössä evätty tapamisoikeus on palautettu yksityisen väkivallan käytön avulla. Useimmat isät, joilta tapaamisoikeus on evätty, tuntuvat passiivisena taipuvan kohtaloonsa tai korkeintaan muuttuvat kyynisiksi valittajiksi.

Filosofian professori Tamler Sommers käsittelee kirjassaan Why Honor Matters edellä mainittuja teemoja moraalifilosofian, psykologian ja juridiikan näkökulmasta. Kirja vaikuttaa ensin varsin radikaalilta irtiottolta valistuksen juridisista ja moraalisista periaatteista – mm. jakamattoman ihmisarvon periaatteesta. Se pitää kuitenkin ehkä käsittää pikemmin perinteisen valistuksen moraali- ja oikeusjärjestelmän anomalioiden esiinnostamisena ja pohdintana siitä, voisimmeko kuitenkin oppia jotakin kunniaan perustuvasta moraalista ja kunniaan perustuvista konfliktin ratkaisukeinoista.

Kunniakulttuuri on vallitseva yhteiskunnissa, jossa valtio on heikko ja kykenemätön suojelemaan kansalaisiaan. Kunniankulttuurissa mies tietää, että hän menettää ihmisarvonsa ja kunniansa, mikäli ei kykene vastaamaan itseensä tai läheisiinsä kohdistuneisiin fyysisiin tai henkisiin loukkauksiin. Jouduttuaan ryöstön kohteeksi lammaslauman omistaja menettää kunniansa kaikkien ihmisten silmissä, ellei hän ainakin yritä vastata loukkaukseen itse. Valtioon turvautumista pidetään tässä kontekstissa raukkamaisena. Vaikka loukkaaja olisi loukattua vahvempi, loukatun on kostettava. Kunniakulttuurissa esimerkkimme isoveli olisi menettänyt kunniansa – omissaan ja muiden silmissä – ellei olisi lopettanut pikkuveljeensä kohdistuvaa väkivaltaa.

Länsimaisessa nykydiskurssissa kunniakulttuurit leimautuvat barbaarisiksi lähinnä kahdesta syystä:

1. Monen kunniakulttuurin moraalin sisältö on sen luontoinen, että se on voimakkaassa ristiriidassa esimerkiksi länsimaiden sukupuolten välisen tasa-arvon periaatteen kanssa.

2. Koska kunniakulttuurin konfliktinratkaisu perustuu kahteen asiaan a) kostoon tai b) sovitteluun loukkaajan ja loukatun välillä ja koska sovittelu usein epäonnistuu, kunniakulttuureita leimaa usein kostonkierre. Tai vaikka sovittelu onnistuisikin, siihen yleensä tartutaan vasta reaktiona alkaneeseen kostonkierteeseen.

Sommers väittää, että ensimmäinen ongelma ei ole sinällään oleellinen osa kunniankulttuuria. Moraalin sisältö vaihtelee kulttuurista toiseen ja esimerkiksi naisten tasa-arvo ei ole ristiriidassa kuniakulttuurin kanssa. Toki on totta, että sama kunnia, joka tehokkaasti motivoi ihmistä puolustamaan läheisiään loukkauksia vastaan saattaa samalla motivoida ihmistä toteuttamaan ihmisoikeuksien kannalta ongelmallisia normeja.

Sommers toteaa:

Kunniakulttuurien [vallitsevat] moraalijärjestelmät ovat epätäydellisiä, mutta se ei tarkoita että ne pitää hylätä kokonaan. Kunnia vaatii ulkoisia rajoituksia, jotka eivät itse perustu kunniaan vaan esimerkiksi ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Onneksi, kuten näemme, monet kunniakulttuurit sitoutuvat ihmisoikeuksien kunnioittamiseen.

Se, että kunniakulttuurit suhtautuvat välinpitämättämästi abstrakteihin eettisiin järjestelmiin ei sulje pois ihmisoikeuksien kunnioittamista. Demokratia syntyi kunniakulttuurissa – antiikin Kreikassa. Kunniakulttuurit eivät estäneet Italian tai Espanjan renesanssia.

Toinen ongelma on merkittävämpi ja on epäilemättä hyvin keskeinen kunniaan perustuvassa konfliktinratkaisussa. Kunniakulttuurissa väkivallan määrä on usein korkeampi kuin valtion väkivaltamonopolissa.

USA:ssa Sommers näkee kaupunkien keskusta-alueiden ja vankiloiden jengit sekä jääkiekko- ja baseballseurat kunniakulttuurin tyyssijoina. Yhdysvaltalainen yhteiskunta on yrittänyt kitkeä jengejä – ja kunniakulttuuria – keskusta-alueilta keinona vähentää väkivaltaa ja muuta rikollisuutta. Jengit ja kunnian kulttuuri ovat kuitenkin syntyneet yhtäältä nuorten halusta kuulua johonkin yhteisöön ja toisaalta siitä, että kaupunkien keskusta-alueilla nuoren on kyettävä luomaan itsestään kuva jos ei tappelupukarina niin ainakin ihmisenä, joka on valmis tarvittaessa tappelemaan puolustaakseen etujaan. Sommers osoittaa konkreettisin esimerkein mm. Bostonista ja Chicagosta, että väkivallan kierrettä on pystytty varsin voimakkaasti rajoittamaan sovittelua tehostamalla – sen sijaan että ennen yritettiin tuloksetta päästä eroon vallitsevista rakenteista. Sovittelijoiden pitää kuitenkin olla keskusta-alueiden yhteisöjen vanhempia jäseniä eikä ulkopuolisia.

Liberaalissa arvoihin ja väkivaltamonopoliin perustuvassa ongelmanratkaisussa Sommers näkee kaksi ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma on se, että ihmiset eivät todellisuudessa juurikaan uskalla ottaa henkilökohtaisia riskejä. He ovat kyllä valmiita omassa laumassaan puolustamaan arvojaan tai oikeammin oman laumansa arvoja, mutta eivät ole valmiita ottamaan riskejä niiden puolustamiseksi:

Liberalismi, joka perustuu ihmisarvoon ja ihmisten vapauteen, antaa meille runsaasti syitä olla tekemättä pahaa – syyt perustuvat rangaistuksen pelkoon ja muihin mekanismeihin – mutta tarjoaa vähän inspiraatiota poikkeavaan ja sankarilliseen käyttäytymiseen.

[Liberaalit] ihmisarvon kulttuurit keskittyvät enemmän pahan tekemisen estämiseen kuin hyveisiin kannustamiseen. Niissä on kehittyneitä järjestelmiä pahojen tekojen estämiseen, mutta ei mitään organisoituja tapoja rohkaista ihmistä ylittämään pelkkä velvollisuus.

Edellä kuvattu koulukiusaaminen on hyvä esimerkki tästä. Ihmiset kyllä tuomitsevat kiusaamisen monisanaisesti ja sentimentaaliseen someraivon vallassa, mutta harva on valmis ottamaan henkilökohtaista riskiä. Mikäli koulu ei kykene ratkaisemaan lapseen kohdistuvaa kiusaamista, vanhemmat vaativat koululta lisää vanhempien välisiä keskusteluja, kiusaajan siirtämistä toiseen kouluun tms. Ellei ongelmaa ratkaista, taivutaan, katkeroidutaan ja syytetään yhteiskuntaa kykenemättämyydestä auttaa kiusattua. Kunniakulttuurissa vanhemman tai veljen kykenemättömyys auttaa lastaan tai veljeään leimautuu raukkamaisuudeksi: ihmisellä, jolla ei ole sen vertaa kunniaa että puolustaisi omaa pikkuveljeään keinolla millä hyvänsä, ei ole kunniakulttuurin diskurssissa ihmisarvoa.

Tiedämme, että ellei kukaan asetu puolustamaan konkreettisesti kiusattua, kiusattu ajautuu marginaaliin, masentuu ja menettää usein ihmisarvonsa toisten nuorten silmissä. Sen saman ihmisrvon, joka liberaalissa diskurssissa on muka universaalisesti kiistämätön.

Ihmisarvoon perustuvien kulttuurien itsetyytyväisyys on ennenaikaista – ihmisarvo toimii pikemminkin teoriassa kuin käytännössä. Samaan tapaan kuin kunnia voi aiheuttaa kustannuksia yhteiskunnalle, kunnian ajatuksen hylkäämisestä on myös kustannuksia.

Sommers ottaa esimerkiksi riskiaversion (=riskienoton äärimmäisen pelkäämisen), joka on mm. johtanut siihen, että länsimainen media ei uskalla puolustaa sananvapautta pelätessään vaikkapa islamistista terrori-iskua lehteä vastaan. Afganistanilaisessa kulttuurissa on varmasti paljon kritisoitavaa – mutta on siinä myös arvokasta ja kaunista. Kunniasta pidetään kiinni vaikka siitä olisi itselle äärimmäistä haittaa:

Merijalkaväen sotilas Marcus Luttrell jäi yksin Afganistaniin vihollisen alueelle Taleban-taistelijoiden iskun yhteydessä. Luttrell olisi melkein varmasti otettu kiinni ja tapettu, ellei hän olisi törmännyt [Talebaneja liittolaisinaan pitävään] Pashtu-heimoon, joka tarjosi hänelle “lokhay warkawal”. Luttrellin sanoin termi tarkoittaa “sitoutumista puolustamaan haavoittunutta miestä kuolemaan asti. Eikä vain sen heimolaisen tai perheen kuolemaan, joka alunperin sitoutui [auttamaan haavoittunutta vihollista]… se olisi merkinnyt kuolemaa koko hemmetin kylälle”.

Sitoutuminen vieraanvaraisuuden normiin oli absoluuttinen.

Toinen ongelma ilmenee varsinkin USA:ssa, jossa perinteinen oikeudenkäyttö on johtanut valtavaan vankien määrään. Kriminaalin tie alkaa yleensä jo koulusta, missä hänen häiriökäyttäytymisensä johtaa lopulta erottamiseen. Myöhemmin hän syyllistyy uudelleen ja uudelleen rikoksiin, ja viimein hänet suljetaan loppuiäkseen vankilaan.

Ongelma on erityisen suuri kaupunkien keskusta-alueilla, varsinkin negridiväestön keskuudessa. Vasemmisto uskoo, että ongelmat ovat sosiaalipoliittisia ja ratkaistavissa sosiaalipoliittisin keinoin. Sommersin mukaan tehokkaampi ja välittömämpi keino on se, että väkivallan nollatoleranssin sijaan vahvistetaan yhteisön sisäistä sovittelua ja tunnistetaan se tosiasia, että keskusta-alueilla vallitsee kunniakulttuuri. Valtion rangaistusjärjestelmä ei pysäytä väkivallan kierrettä ennen kuin syyllinen on lopullisesti vankilassa – ja kustannukset ovat yhteiskunnalle valtavat.

Lisäksi uhri unohtuu amerikkalaisessa oikeudenkäytössä lähes kokonaan. Valtio näkee tehtäväkseen taata, että samasta rikoksesta – vaikkapa päällekarkauksesta – jokainen saa samanlaisen rangaistuksen.

Kun joku syyllistyy rikolliseen tekoon, oikeus ei tapahdu uhrin ja rikoksen tekijän välillä. Rikoksesta tulee konflikti tekijän ja “kansan” välillä – tekijän ja “valtion”. Uhrin identiteetti ja hänen toiveensa ovat irrelevantteja. Kunniakulttuuri näkee asian päinvastaisella tavalla. … “Kukaan ei vaadi oikeutta – vain kostoa. Tekoa joka on henkilökohtainen, yksityinen ja intohimoinen.” Kun kunniakulttuurissa joku kyseenalaistaa sinun [tai pikkuveljesi] ihmisarvon, ihmiskuntaa ei ole loukattu, vaan sinua.

Konfliktien onnistunut ratkaiseminen loukatun ja loukkaajan välillä – sovittelun tai koston avulla – parhaassa tapauksessa vahvistaa koko yhteisön toimivuutta. Jokainen oikea mies tietää, miten eskaloitunut – mutta sittemmin ratkaistu – konfilkti vahvistaa kahden miehen välistä sidettä ja kunnioitusta.

Sommersin konkreettinen ehdotus – jengiväkivallan vähentäminen siten, että ei pyritä nollatoleranssiin jengien ja yksilöiden välisessä väkivallassa vaan tunnustetaan kunniakulttuurin olemassaolo keskusta-alueilla ja pyritään vahvistamaan sovittelun tehokkuutta – on tietysti melko radikaali. Tavallaanhan on kyse rinnakkaisesta oikeudenkäytöstä samaan tapaan kuin sharian tapauksessa. Lukija saattaa kysyä, eikö ongelma pikemmin ole mustan väestön suuri määrä USA:ssa. Toinen kysyy, eikö ongelmana ole rotuerotteluun perustuvan järjestelmän purkaminen. Jätän kysymyksen auki.

Moni lukija tietenkin vierastaa islamilaisissa maissa vallitsevan kunniankulttuurin ottamista minkäänlaiseksi yhteiskunnan malliksi. Näen asian kuitenkin niin, että sama kunnian mekanismi, joka motivoi kurdimiestä tekemään kunniamurhan, myös vaatii isoveljeä toimimaan pikkuveljensä puolesta. Kunnia ei ole sinällään hyvä tai paha – joskus se vahvistaa paikallista yhteisöä, mutta toisessa kulttuurissa tai toisena aikana se voi johtaa sortavien instituutioiden pönkittämiseen. Samaista kunniaan perustuva kurdikulttuuria, joka parikymmentä vuotta sitten leimautui naisia sortavaksi järjestelmäksi, pidetään tänään sankarillisena kulttuurina, jossa naissotilaat miesten rinnalla taistelevat ISIS:in nujertamiseksi ja pelastavat vähemmistöjen – kuten jesidien – jäseniä seksiorjuudelta ja muulta sorrolta.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

%d bloggers like this: