Awakening-seminaari ja poliittiset kipupisteet

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kun kansallismieliset järjestävät jonkin tapahtuman, omista riveistä kuuluu väistämättä tietynlaisia soraääniä. Joidenkin mielestä järjestäjät ovat väärät, joidenkin toisten mielestä osallistujat, ja tapahtuman väitetään pilaavan kaikkien järkevien kansallismielisten maineen. Tällaisia puheenvuoroja on kuultu joka vuosi ennen itsenäisyyspäivän 612-kulkuetta, ja nyt kiistaa on herättänyt huhtikuussa Helsingissä järjestettävä kansainvälinen Awakening-seminaari.

Närästystä ovat aiheuttaneet erityisesti kaksi puhujaa, yhdysvaltalaiset Jared Taylor ja Greg Johnson, jotka voidaan laskea valkoisen nationalistiliikkeen edustajiksi. Hommafoorumilla on seminaarikutsun julkaisemisesta saakka keskusteltu siitä, onko järkevää kytkeä suomalainen kansallismielisyys ”White Power -liikkeeseen” tai ”ulkomaisiin ääriliikkeisiin”. Kritiikkiä on epäilemättä tullut myös julkisivun takana. Tänään kiista sai uuden käänteen, kun seminaarin toinen kotimainen puhuja, tiedetoimittaja Marko Hamilo, perui osallistumisensa ja esitti perustelunsa Sarastuksessa. Tällä hetkellä hänen tilalleen kaavaillaan jotakuta muuta kotimaista puhujaa.

Hamilo perusteli ratkaisunsa hyvin, ja se on hänen katsomuksensa tuntien ymmärrettävä, enkä nyt kirjoitakaan tätä tekstiä varsinaiseksi vastineeksi hänelle. Ensi sijassa haluan oikaista muutamia yleisessä keskustelussa esiintyneitä väärinkäsityksiä ja osoittaa, että liiallinen salonkikelpoisuuden tavoittelu on väärä tie. Tämä teksti on suunnattu seminaarin suhteen epäilevällä kannalla oleville kansallismielisille – tapahtumasta valtamediassa todennäköisimmin kirjoittavien vasemmistotoimittajien silmissä seminaarin osanottajat ovat joka tapauksessa fasisteja ja sadisteja, joten heidän päänsä kääntämiseen en tuhlaa aikaa.

Vaikka media varmasti tulee leimaamaan seminaarin ”valkonationalistiseksi” tai vielä todennäköisemmin ”valkoista ylivaltaa ajavaksi”, se ei kuitenkaan ole sitä. Sen tarkoitus ei ole propagoida mitään tiettyä nationalismin suuntausta, vaan lähestyä kansallismielisille keskeisiä aiheita hyvinkin kirjavista näkökulmista. Tämän voi helposti havaita puhujalistaa tarkastelemalla. Skotlantilainen videoblogisti Millennial Woes, alias Colin Robertson, yhdistelee monia eurooppalaisen ja amerikkalaisen toisinajattelevan oikeiston ideoita. Viron Konservatiivisen kansanpuolueen nuorisojärjestön johtaja Ruuben Kaalep on profiloitunut intermarium-projektin puolestapuhujana. Osallistumisensa nyt perunut Hamilo määrittelee itsensä klassiseksi liberaaliksi, joka liittoutuu konservatiivien ja nationalistien kanssa säilyttääkseen vapaan yhteiskunnan.

Itse edustan tapahtuman järjestäjätahoa ja olen toinen alkuperäisistä kotimaisista puhujista. Mikä siis on oma suhteeni kiisteltyyn valkonationalismiin ja sen suuntaisiin kansainvälisiin virtauksiin?

Olen välillä arvostellut suomalaisten kansallismielisten tiettyä osaa liiallisesta innosta omaksua amerikkalaisen alt-rightin ideoita sellaisenaan, miettimättä niiden soveltuvuutta täkäläiseen historiaan ja olosuhteisiin. Alt-right -ilmiö, jonka piiriin valkoinen nationalismikin voidaan pitkälti lukea, on monia suuntauksia sisäänsä sulkeva kokonaisuus, joka on kehittynyt aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin Suomi, ja reaktiona hyvin erilaiseen poliittiseen tilanteeseen. Valkonationalistit myöntävät itsekin, että Eurooppa koostuu kansallisvaltioista, jotka ovat täällä merkittävämpi samaistumisen kohde kuin heikäläinen ”valkoisuus”. Valkonationalismi on kattoidentiteetin hakemista Yhdysvaltain kirjavalle eurooppalaisperäiselle väestölle, keskeiseen yhteiseen nimittäjään vetoamista. Rotunationalismi on tyypillistä etnisesti hajanaisille maille, joissa kansallisen yhtenäisyyden tunne perustuu pikemminkin yhteisiin instituutioihin ja symboleihin kuin yhteiseen historiaan ja kulttuuriin.

Monet valkonationalistien puheenaiheet tuntuvat varsinkin Suomessa vierailta: esimerkiksi puheet juutalaisten poliittisesta ja kulttuurisesta vaikutusvallasta tulevat aina kaikumaan kuuroille korville maassa, jossa on alle parituhatta juutalaista ja heidän poliittinen ja kulttuurinen vaikutusvaltansa rajoittuu pariin professoriin ja kansanedustajaan. Suomessa pitäisi lisäksi muistaa maantieteellinen sijaintimme. Euroopan rajamaana kuulumme pikemminkin samaan blokkiin Baltian ja itäisen Euroopan maiden kanssa kuin vaikkapa Ranskan, Saksan tai Italian. Niinpä esimerkiksi intermarium-liike tuntuu omasta näkökulmastani relevantimmalta kuin amerikkalaistyyppinen valkoinen nationalismi.

Kuitenkin valkonationalisteja on syytä kuunnella. Maahanmuuttovirtojen vuoksi varsinkin läntisen Euroopan maat ovat väestöllisessä murrostilassa. Yhteiskunnan värisokeus, jolle Marko Hamilo haluaa antaa vielä viimeisen mahdollisuuden, voi toteutua silloin kun maahanmuuttoa on vähän ja se on tarkasti kontrolloitua. Suomessa värisokea yhteiskunta ehkä elää yhdettätoista hetkeään, mutta onko se enää mahdollinen Ranskassa tai edes Ruotsissa? Kenties jo muutaman vuosikymmenen kuluttua olemme Yhdysvaltojen kaltainen tilkkutäkkiyhteiskunta, ja viimeistään silloin kansallismielisten ainoa järkevä suunta on etnonationalismi eli Euroopan maiden alkuperäisväestöjen etujen ajaminen. Itse kykenen kyllä elämään sellaisen suunnanmuutoksen kanssa, mutta se voi olla kova paikka niille, jotka uskovat, että suomalainen voi olla kuka tahansa joka opettelee kielen ja noudattaa lakeja.

Kansainvaellus on tämän hetken polttavin kysymys, muttei pelkästään suomalaisille, vaan koko läntiselle sivilisaatiolle. Se ei kunnioita valtiollisia rajoja sen enempää kuin ekokatastrofi. Eri kansat ja erilaiset yhteiskunnat reagoivat siihen eri tavoin, ja siksi on syytä perehtyä niihin muotoihin, joita nationalistiset liikkeet eri puolilla länsimaita saavat. ”Ulkomaisen hapatuksen” hylkiminen tällaisessa tilanteessa ei ole ”oikeaa kansallismielisyyttä” vaan typerää pään pensaaseen työntämistä ja nurkkapatrioottista haaveilua.

Vääränlainen leimautuminen ei toki ole kokonaan aiheeton pelko, ja raja on aina vedettävä johonkin. Itse olin tyytyväinen Suomen Sisun julkilausumaan, jossa se ilmoitti ettei tee yhteistyötä Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kanssa, koska anakronistisiin ja sisimmältään totalitaarisiin liikkeisiin kannattaakin pitää selvä hajurako. On myöskin ymmärrettävää, etteivät poliittiset puolueet, edes Perussuomalaiset, järjestäisi seminaaria jonka puhujina olisi Taylorin tai Johnsonin kaltaisia hahmoja. Puolueet ovat riippuvaisia kansansuosiosta ja siten haavoittuvaisia kielteiselle julkisuudelle. Niiden päämääränä on saada aikaan konkreettisia muutoksia, olivatpa ne miten vähäpätöisiä tahansa.

Mutta puolueisiin sitoutumattomilla tahoilla ei ole ainoastaan oikeus vaan myös velvollisuus herättää vaikeita kysymyksiä ja tuoda esiin häiritseviä näkökulmia. Suuren yleisön suosio on häilyvää, ja tämän päivän marginaali voi olla huomisen valtavirtaa. Mitä menetettävää meillä on? Jos kansallismielisen liikkeen maine on kiinni yhdestä seminaarista, se ei voi olla kovin vankalla pohjalla. On olemassa tärkeämpiä asioita kuin oma uskottavuus, salonkikelpoisuus ja sosiaalinen status.

”Oikeistolaisena kulttuurimarxistina” uskon, ettei yhteiskunnallisella liikkeellä ole tulevaisuutta pelkän käytännön puoluepolitiikan varassa. Tarvitaan laajempaa henkistä ja kulttuurista perustaa, ja sellaista luodakseen on pakko sorkkia myös kipupisteitä. Koko läntinen maailma on murroksessa, eivätkä kansalliset liikkeetkään voi pitäytyä vanhoissa muodoissa ja totutuissa ajatuskuluissa. Meillä ei ole varaa mielistellä tai pyydellä anteeksi. Yhtä vähän meillä on varaa vaatia yksimielisyyttä ja puhdasoppisuutta. Moni on päätynyt kansallismielisten pariin kyllästyttyään vallitsevan järjestelmän pyrkimykseen säädellä kaikkea mielipiteenmuodostusta. Olisi täydellinen petos tehdä liikkeestä samanlainen kontrollikoneisto. Kansallismielisten henkinen etulyöntiasema perustuu tällä hetkellä sille, että se tietää mihin uskoo, mutta pitää silti ovensa auki uusille ideoille. Awakening-seminaarin kaltaiset tapahtumat ovat osoitus siitä.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.